Niin se meni, aurinkoinen viikonloppu. Perjantaina paistattelin päivää pihalla, ensin töitä tehden ja myöhemmin ihan muuten vaan. Kävelin pitkähkön lenkin koiran ja kameran kanssa, kuvailemassa kulmakunnan omena- ja kirsikkapuita jälleen. Haluaisin omallekin pihalle pari pinkkiä kirsikkaa. Ei sillä väliä vaikkei marjaa tulisi, kunhan kukkisivat!

Jos ei nyt niitä kirsikka- ja omenapuita meillä olekaan, on meillä paljon muuta taas puutarhassa. Pinaatti, tilli, persilja, pavut, munakoison ja kesäkurpitsan versot, kevätsipulit, ruohosipuli, basilika, korianteri, ja sisällä kurkun ja tomaatin taimet (kun vieläkin on uhkana liian kylmät yöt). Ja tänä vuonna on myös kukkia.

Eilen oli äidin muistotilaisuus. Pidettiin kutsu avoimena ja tilaisuus täysin epävirallisena, ilman mustia ja ilman ohjelmaa. Äidin toiveita kunnioittaen. Vähän tarjoamisia, valokuvia ja muistoja ja muuta jutustelua paikalle tulleiden kesken. Ja paljon kukkia.

Nyt on kukkia maljakossa ja kukkia maassa. Ei sillä, äiti tykkäisi. On omenan- ja kirsikankukkia maljassa uiskentelemassa, kauniita kukkakimppuja maljakoissa – yhden toi kukkalähetti eilen, kun ei henkilö itse päässyt paikalle – ja lisää kukkia pihamaalla. Menetin äidin, sain paljon kukkia. Elämän vaihtokauppa, niinhän se menee.

Tänään laitoin maahan eilen saadun ruusun, liljat ja isokukkaisen jonkin, jota minä kasvikuntatumpelo tunnista, eikä mukana ollut lappua. Aiemmiin pihalle pääsi jo bougainvillea, jonka isäni toi heti samana iltana, kun äiti oli kuollut. Aiemmin istuttamani silkkiunikoiden ja jonkin muiden kukkien joiden nimeä en juuri nyt muista siemenet ovat alkaneet itää, joten kunhan siitä kasvavat ja kukkivat, on meillä kukkaloistoinen piha, hyötykasvien lisäksi.

Eilen oli kuuma aurinkoinen päivä. Jopa niin että minäkin olin kerrankin ihan tyytyväinen siitä, että ne naapurin koivut varjostavat meidän pihaa joskus kahden ja neljän välillä. Siitäkin olisi äiti tykännyt. Siis auringosta ja kuumasta. Saatiin ihan mutsin mielen mukainen päivä muistotilaisuudelle, joka muutenkin oli kaikin puolin mukava. Niin mukava kuin nyt kokoontuminen tällaisissa merkeissä on. Mutsi ei halunnut itkuvirsiä.

Tänäänkin oli kuuma pitkälle iltaan saakka, vaikka taivas oli jonkinmoisen pilviharson peitossa. Vähän pihahommia, vähän valokuvahommia koneella, pitkä kävely Meggien kanssa, joka pääsi jopa ravaamaan vapaana tuolla peltojen keskellä. On mukavaa voida vähän päästää sitä välillä irti 🙂

Nyt minulla on lentolaukku – lähden pelkin käsimatkatavaroin – pakattuna viimeisiä päivittäistavaroita lukuunottamatta. Huomenna on vielä aamupäivällä oma leikkauksen jälkitarkastus ja työpäiväkin, ja sitten iltasella lähtee kone kohti elämäni vaikeinta reissua. Muutama asia on sovittu, muuten koko agenda on auki. Saa nähdä.

Niin ja luultavasti nettihiljaisuus. En tiedä onko mutsin asunnossa nettiyhteyttäkään (enää). Mutsi ehti just sen saada sinne toimimaan ennen sairaalaan joutumistaan. En tiedä onko sen hankinnassa auttanut ystävä jo katkaissut sen vai ei. Jos se vielä on, katoaa mutsi Facebookista ensi viikolla, jos ei, saadaan tili suljettua vasta kotiin palattuamme.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Pink Floydin The Wallin soidessa miehen läppärillä. All in all you're just another brick in the wall.

Puhutaan ruuhkavuosista. Niillä tarkoitetaan jotain käsittämätöntä vaihetta elämässä, jossa ravataan pää kolmantena jalkana viemässä lapsia harrastuksiin sen jälkeen kun on ensin kuskattu niitä päiväkotiin ja sieltä pois, ja autettu koululaisia läksyissä ja huolehdittu vaatehuollosta ja tehty ruokaa ja työtkin siinä jossain välissä. Tai näin olen asian ymmärtänyt, vaikken tunnusta koskaan ihan tuollaisia ruuhkavuosia eläneenikään, vaikka lapsiakin on, ja ovat jo jossain siellä teini-iän kynnyksellä jok-ikinen.

Olihan se päiväkotiaika melkoista haipakkaa toisinaan, ja arkea helpottamaan keksin jos jonkinlaista, tärkeimpänä ehkä se ruuanlaiton rajaaminen viikonloppuun; viikolla lapset pärjäsivät pakasteesta lämmitetyillä viikonlopusta jääneillä annoksilla, ja minä ruisleivällä (enkä yhtään tiedä mitä mies söi töiden jälkeen vai söikö mitään…) ja linjanikin pysyivät kuosissa. Harrastuksia en ole koskaan lapsille suonut ylenpalttisesti, sillä en jaksa sitä ruljanssia. Vähemmälläkin pärjää ja lapset ehtii tavata kavereitaankin – niitä jotka eivät myöskään juokse joka ilta jossain treeneissä.

Elämäntapansa jokaisella, sen mukaan mikä hyvältä tuntuu.

Minun ruuhkavuoteni ovat jotain ihan muuta. Emotionaaliset ruuhkavuodet. Avioeroa, sen jälkimaininkeja, uutta seurustelusuhdetta, muuttoa, työpaikanvaihtoa, kissoista luopumista, yhteenmuuttoa, toissasyksyn hardship ja siitä toipuminen, lasten tukeminen omien kamppailujensa kanssa, mutsin syöpädiagnoosia, akustikusneurinoomaa ja sitä seurannut leikkaus ja toipuminen, mutsin Suomi-aikaa, mutsin kuolemaa. Unohdinkohan jotain? Jos laskisin stressipisteet, ei käyrätkään enää riittäisi.

Ruuhkavuodet kulminoituvat ruuhkaviikkoihin, joiden aikana tapahtuu kaikki mahdollinen yhtaikaa. Kuten toissasyksynä sen muun haasteen ohella esikoisen laukun varastamista ja mitä nyt kaikkea muuta. Ja leikkaukseni aikaan miehen jalka-episodi, jonka yhteydessä puhkesi se kumikin. When it rains it pours. Ja nyt mutsin kuolema laukaisi viimeisimmät ruuhkaviikot, vaikkakin toistaiseksi homma on sikäli handussa, että kaikki tapahtuva(paitsi mahdolliset yllärit, joita yhä odotellaan…) on enempivähempi suunniteltua.

Viime viikolla sähköpostini ja facebookkini paukkuivat viestejä, kun ihmiset ilmaisivat suruvalittelujaan, ja kun käytiin mutsin paikallisten ystävien kanssa (osin google-translaten avulla, osin siksi vähän hilpeitäkin muotoja saaneita) keskusteluja käytännön asioista ja systerin ja minun sinne menosta. Varailin lentoja ja ihmettelin, missä siellä asustellaan se aika kun ollaan. Mutsin asunnossa varmaan, mutten tiedä päästäänkö sinne silloin keskiyöllä, kun laskeudumme peräkanaa eri lennoilla LPA:n kentälle.

Muutaman puhelun jaksoin soittaa tarmonpuuskassa silloin heti viikko sitten keskiviikkona, mutta muuten melkein kaikki on sellaisessa pending-tilassa. Odotan, että olen siellä Las Palmasissa, että saadaan asiat hoidettua siellä ensin, ja sitten on aika ihmetellä, mitä pitäisi vielä hoitaa Suomessa, vai pitääkö. Tunteeni tuntuvat odottavan myös. Satunnaisia ikävän hetkiä lukuunottamatta tunnen jatkuvasti olevani odottavassa tilassa. Mitä seuraavaksi? Joko tämä on tässä? Eikä mieli kaikesta huolimatta meinaa ymmärtää, että äiti on oikeasti poissa. Ettei Las Palmasissa olekaan äidin hymyilevät kasvot vastassa, vaan uurnallinen tuhkaa.

Maanantaina istuin terassilla koneeni ääressä, tekemässä töitä ihanassa auringonpaisteessa. Jossain meidän alueella meni joku hälyneuvo, ja ensimmäinen ajatukseni oli: “ei kai jommalle kummalle tytöistä ole sattunut jotain koulussa?!” Minun TÄYTYY relata ja lakata odottamasta seuraavaa iskua. Olen outo sekoitus elämäniloa ja optimismia ja pahinta pelkäävää epäsosiaaliseksi heittäytynyttä surijaa.

Viime viikonloppu oli oikeasti ihana ja rentouttava. Mutsi olisi iloinen, jos tietäisi, että kaikesta huolimatta vietettiin mukava aurinkoinen viikonloppu, että elämä jatkuu ja aurinko paistaa.

Seuraavaan viikkoon, pariin mahtuu yhtä ja toista. Lauantaina vietetään avoin muistotilaisuus meillä kotona (tai jos sääennuste paikkansa pitää, pihalla). Eilen printtailin vähän mutsin kuvia ja ripustin seinälle myös maalauksen, jossa äiti on 2vuotias. Hain kaupasta kahvia ja vähän tarjottavaa. En vaan edes tiedä kuinka paljon porukkaa meille on tulossa!

Maanantaina minulla on ensin aamupäivällä tapaaminen kirurgini kanssa, leikkauksen jälkitarkastus ja mitä siihen sitten kuuluukin. Kuuden aikaan lähtee lento kohti Espanjaa ja välilaskun kautta sinne Las Palmasiin. Olen siellä seuraavaan lauantaihin, sisko torstaihin.

En ollenkaan tiedä, mitä kaikkea meidän pitäisi siellä tehdä mutsin kodin irtaimiston läpikäymisen lisäksi. Tai siis, mutsi jätti meille listan. Vielä pitäisi saada aivot taipumaan käsittämään miten se kaikki tehdään. Kaikki tuntuu niin monimutkaiselta nyt. Jopa joku vaivainen pankissakäynti (ok, se ON monimutkainen espanjaksi…).

Siitä puheen ollen, tänäänkin piti hoitaa vielä monta puhelua ja meiliä taas, ja siskon kanssa juteltiin niin viestitse kuin puhelimitse. Niin paljon hoidettavaa, järkättävää, huolehdittavaa. Kaipa kaikki järjestyy jotenkin kunhan sinne Las Palmasiin saakka päästään.

Suomeen palattuani onkin koulut jo loppu ja tyttärillä kesäloma. Omaani vielä saan odotella jonkun tovin. Ensi viikkoa en osaa mieltää lomaksi ollenkaan.

Elämä. Se ei pysähdy siihen, että yksi kuolee. Samalla sekunnilla, kun äiti veti viimeisen henkäyksensä, jossain joku toinen veti ensimmäisensä. Tulppaanit kukkivat, maailma rullaa radallaan ja kesä tulee, vaikka äitiä ei enää ole. Vaikka minulla, siskolla, äidin ystävillä ja kaikilla muillakin läheisillä on kova ikävä, elämä jatkuu.

Minä en osannut edes ajatella tarvitsevani sairaslomaa. Tai no, keskiviikkona oli saikulla ennestään, jonkun flunssapöpön kanssa joka oli vastuussa siitä, ettei ääneni palautunut laivareissun jälkeen. Mutta eilen ja tänään olin töissä, kurssinpidossa. Oli oikeastaan helpotus olla töissä. Joutua pakostakin ajattelemaan muuta.

Varasin jo keskiviikkoiltana lennot Las Palmasiin ja takaisin. Puolentoista viikon päästä lennetään sinne, siskoni ja minä. Elämämme varmasti vaikeimmalle matkalle. Äidin kotikaupunkiin, missä äiti ei hymyilevänä olekaan vastassa lentokentällä, vaan jossain siellä meitä odottaa vain uurnallinen äidin tuhkaa.

Olemme siskon kanssa olleet yhteydessä mutsin ystäviin Kanarialla. Heistä vain pari puhuu englantia, joten google translate on ollut kovassa käytössä. Tässähän oppii espanjaa ihan vahingossa, vaikka tiedänkin google translaten olevan parhaimmillaankin vajavainen, eikä hassuilta lauseilta voi välttyä, puolin ja toisin.

Eilen illalla minulla oli jatkuvasti tunne, että pitäisi soittaa mutsillle. Sitten muistin, etten voi. Äidin skypeen – joka vieläkin ainakin aiemmin tänään oli vihreänä, taisi läppäri asunnollaan olla päällä – ja puhelimeen ei enää vastaa kukaan. Tänä aamuna oli vaikea lähteä töihin, koko aamun vain itketti. Mutta kun aloitin shown, päivä rullasi omalla painollaan.

Tytöt tulivat meille tänään. Vaikka hekin ikävöivät maamoa omalla tavallaan, ja keskimmäisellä on omat juttunsa (jotka koskevat vähän meitäkin) – niinhän sitä sanotaaan että ei kahta ilman kolmatta ja kun sataa sataa kaatamalla – toivat he kuitenkin taas elämän äänet muuten niin hiljaiseen taloon.

Huomenna mennään Lintsille, sillä saatiin huomiseksi rannekkeet koko porukalle.

Se kävi niin nopsaan. Vaikka sitä tiesi odottaa, vielä ihan muutama päivä sitten näytti siltä, että äiti on vielä ainakin jonkin aikaa. Ja sitten skype pimeni, eikä puhelimeen enää vastannutkaan kukaan. Hymyilevänä äiti katsoo minua vain muutama kuukausi sitten päivittämästään Facebookin profiilikuvasta puhelimessani. En osaa edes poistaa vielä kontaktia.

Ensin mutsi taisteli vuoden, että pääsi kunnollisiin tutkimuksiin. Sitten tutkittiin, ja viime kesänä Juhannusaatonaattona, kesken palaverin intuitiolla vastasin puhelimeen. Mutsilla oli todettu keuhkosyöpä. Sitten se piti leikata, muttei voitukaan. Se oli sittenkin levinnyt. Sitten piti aloittaa kemoterapia, mutta väliin iskikin taas uusi keuhkokuume.

Lokakuun lopussa lääkäri sanoi, että elinaikaa on arviolta 4-5kk, jos haluat vielä perheesi luo, on lähdettävä kuukauden sisällä. Mutsi pakkasi kotinsa Las Palmasissa ja lensi meidän luo Suomeen. Täällä aloitettiin vuoden alussa kemoterapia, joka näytti purevan. Niin hyvin jopa, että mutsi päätti pakata jälleen laukkunsa ja palata kotiinsa Kanarialle. Siellä hän oli onnellinen.

Liekö ollut intuitiota sekin, vaiko vain kaipuu takaisin saarelle? Kuukauden päivät äiti ehti siellä olla, laittaa kotiaan hänelle ominaiseen tapaansa. Sai vielä yhden kemosetin ja kaiken piti olla hyvin. Mutta elimistö ei enää jaksanut. Ei kai oikein myrkkyjä, eikä sitä touhuamista. Mutsin takaisin saatelleelta ystävältä juuri kuulin, ettei äiti niin hyvässä kunnossa ollut palatessaan, kuin mitä meillekin uskotteli, mutta silti näin nopea lähtö tuli hänellekin yllärinä.

Sairaalaa ja kodin laittoa. Soittelin mutsin kanssa silloin tällöin, harvemmin enää skypellä. Mutsin täällä olo oli aika myrskyisää ja haasteellista aikaa, välit melkein menivät viime metreillä poikki, mutta onneksi saatiin asiat selvitettyä ja korjattua. Silti harmittaa, että asiat täällä menivät niinkuin menivät.

Sunnuntai oli Äitienpäivä. Äitini vietti senkin päivän sairaalassa, sängyssä maaten. Aamupäivällä puhuin puhelimessa hänen kanssaan, hän kuulosti ihan ookoolta. Iltapäivällä tosikoisen kanssa hetki skypetettiin maamon kanssa, mutta silloin äiti ei jaksanut puhua kokonaisia lauseita. Silti vielä ajattelin, että kunhan hän vähän lepää, eiköhän hän siitä selviä vielä. Taistelutahtoa hänellä ainakin oli.

Eilen meinasin soitella mutsille jälleen, mutta systeri ehti ensin. Niin mutsille – joka ei enää vastannut, sillä hän nukkui jo viimeistä untaan – kuin sitten minulle kertoakseen puhuneensa mutsin ystävän kanssa. Äidin viimeiset tunnit olivat käsillä. Tiimalasi oli jo pyörähtänyt.

Yritin vielä itsekin äidille myöhemmin illalla, ajatellen, että jospa vaikka sittenkin äiti vielä heräisi puhelimeen ja saisin muutaman viimeisen sanan vaihdettua. Mutta puhelimeen ei vastannut enää kukaan. Yritin soittaa sairaalaan ja kysyä tarkemmin – mutta en osaa espanjaa eivätkä he englantia. Työkaverin espanjalainen vaimokin yritti, pyynnöstäni, mutta eivät he mitään tarkemmin sanoneet.

Tänään aamupäivällä istuin jälleen palaverissa – minähän en edes istu palavereissa päivittäin, mutta jostain syystä saan aina huonot uutiset palaverissa ollessani – kun siskolta tuli viesti, että äiti on aamulla nukkunut pois.

Minut valtasi latteus. Turta olo. On vaikea käsittää, että ihminen, joka synnytti minut, hoivasi minua, kasvatti minut, antoi kotiarestia ja laittoi tiskaamaan, hoiti minua kun olin sairas, halasi kun oli paha olla, oli läsnä kun tarvitsin, on poissa. Meillä oli omat vaikeutemme, mutta äiti on aina äiti.

Ja nyt äiti on poissa.

Äidinkään elämä ei ollut helppo. Toivottavasti äiti on nyt onnellisessa paikassa. Ainakin hän sai viettää viimeiset hetkensä saarellaan, missä hän oli onnellisempi kuin kylmässä Suomessa, edes meidän luona ollessaan. Ainakin hän sai nukkua pois pehmeästi, ilmeisesti ilman kipuja.

Mitä seuraavaksi? Palapelin palat loksuvat paikalleen yksi kerrallaan. Onneksi mutsilla on ystäviä siellä paikan päällä, jotka auttavat kaikissa järjestelyissä, kun me siskon kanssa ollaan täällä etänä. Varmaan mennään sinne yhdessä hoitamaan loput käytännön asiat järjestykseen.

Äiti on poissa. Äitiä ei enää ole. Ei heinäkuun visiittiä odottamassa, ei varsinkaan syksyn visiittiä tyttöjen kanssa. Kyyneleet vierivät. Antaa vieriä. Vähän kerrassaan se lävistää tajunnan. Minun äitini. Kuollut. Huomenna vain tuhkaa.

Kahdentoista tunnin yöunien jälkeen, koiran nuollessa sormiani, sain vieläkin suostutella silmiäni auki. Suostuivat lopulta, ja nousin yöllisten sateiden jäljiltä vielä märkään Äitienpäivään, auringon kurkistellessa pilvien lomasta. Vain karvalapsi oli kotona, tyttöjen lähdettyä perjantaina toisille vanhemmilleen.

Facebook oli täynnä Äitienpäivä-toivotuksia. Minä pohdiskelin omaa puoliäitiyttäni ja äitipuoleuttani, ja tuumin jälleen, että joka päivä on äitienpäivä. Exältä tuli viestiä, että tosikoinen odotetusti haluaisi tulla vähäksi aikaa Äitienpäivän viettoon, esikoista – teiniäni – ei voinut vähempää kiinnostaa.

Cappucino, scrambled eggs ja pekonia – passeli aamupala tähän päivään – ja aamupalan jälkeen suihku. Tosikoinen tuli joskus yhden maissa, jolloin olin jo puolimatkassa suklaakakun leipomisen kanssa. Pitihän sitä joku Äitienpäiväkakku laittaa! Tytär piiloutui hetkeki huoneeseensa ja palasi mukanaan kortti, maalaus ja itse tehdyt jääkaappimagneetti ja sormus ❤

M&M's-kakku tuli syötyä (tai puolet siitä, toinen puolet meni jääkaappiin), skypetettiin maamolle, joka lepäilee ja keräilee voimia laspalmasilaisessa sairaalassa tällä erää. Vähän aikaa siinä touhuttiin jotain, ja lähdettiin sitten liikkeelle, viemään tosikoinen takaisin isälleen ja kuvaamaan Roihuvuoren japanilaistyylistä kirsikkapuistoa.

Luin puistosta jokin aika sitten, bongattuani sen lapsuudenystäväni äidin fb-päivityksestä, ja tuumin silloin, että sinne pitää päästä, kun kirsikkapuut kukkivat. Olen Tokion-matkastani lähtien, siis siitä asti kun olin kahdentoista, rakastanut kirsikankukkia. Minusta on hassua, että kaikkien tietojen mukaan ne kukkivat Japanissa maaliskuun lopulla, mutta sinä vuonna ne kyllä kukkivat täyttä häkää jo silloin helmikuun lopulla.

Ensi sunnuntaina puistossa olisi japanilainen Hanami-juhla, jota voisi olla kiva mennä katselemaan. Tänään siellä oli tuulista, muutama picnic-party ja monta muutakin puiden valokuvaajaa. Paljon muutahan siellä ei ole kuin nurtsia ja kirsikkapuiden reunustamia hiekkateitä, joten se oli vähän sellainen “tultiin, nähtiin, valokuvattiin” -keikka. Vaikka aurinko olikin enimmäkseen esillä, oli aika viileää.

Kotiuduttuamme maistelin shotin verran laivalta tuomaani Sherindan'sia ja istahdin kaivamaan kuvat kamerasta. Vähän koiran kanssa kävelyä, vähän puutarhan alun tarkastelua – basilika, salaatit, pavut ja kesäkurpitsa ovat alkaneet itää kivasti, kevät- ja ruohosipuli kasvavat kovasti, munakoisoja vielä odotellaan ja takatalvi tappoi valkosipulit – vähän bloggailua ja nyt onkin kello jo päälle kahdeksan ja minua alkaa taas väsyttää 😛