Hetken ehdin kotosalla (ja vähän toimistollakin) hengähtää (lue tehdä pihatöitä ja töitä), kun taas vietiin. Lähdin tiistaina kotityöpäivän päätteeksi siinä neljän pintaan ajamaan kohti Poria. Ihan omalla autolla tällä reissulla. Kehä-ykkösellä körötellessäni pohdin, ettei ehkä ollut paras mahdollinen ajatus pyrkiä Stadista ulos juuri siinä neljän aikaan. Turun motarilla tunne vain vahvistui. Ensimmäiset kolme varttia siis jonotin ulos pk-seudulta kuumassa autossa auringon paahteessa. Jäälatteni loppui ennen ruuhkaa. Ja tajusin unohtaneeni hiusharjan kotiin. Onneksi käsilaukussa kulkee aina mukana pieni matkaharja.

Lopulta pääsin ajelemaan järjellisiä nopeuksia (miinus tietyöt) ja käännyin kohti Poria. Muistin siinä ajellessani, miksi tuo Porintie on niin ärsyttävä ajaa. Ne rekat. Ja ennen kaikkea ne henkilöautot, joita ei edes kiinnosta ohittaa niitä, joten rekan ohituksen sijaan siellä joutuu ohittamaan keskimäärin viisi henkilöautoa + rekan. Ohituskaistoja on jokunen, mutta yleensä nuo jonot tietenkin saavuttaa kokolailla juuri ohituskaistan päättyessä. Siksi en mielelläni pysähtele – kaikki ohittamani autot on taas edessäni kun palaan tielle. Oli kuitenkin pakko poiketa Forssan ABC:lle tyhjentämään kupla otsasta.

Joskus Forssan jälkeen pääsin kuitenkin ajelemaan omaa tahtia, ilman että kukaan oli edessäni säätelemässä tahtia. Aina kunnes eräs traktori häiritsi menoa. Mistä lie siihen oli ilmaantunut, mutta siinä vaiheessa kun minä sen saavutin, se oli kääntymässä vasemmalle ja sen takana seisoi joku pösö. Traktorin käännyttyä valmistauduin kiihdyttämään niinkuin normaalit ihmiset sellaisessa tilanteessa tekevät ja melkein ehdin törmätä pösöön, joka ei vaan meinannut liikkua. Onneksi refleksini ovat nopeat ja jarrutin hyvinkin ajoissa. Minkä jälkeen kaasuttelin sievästi pösön ohi.

Pösön blondi kuskityttö suivaantui manööveristäni ja hännysteli, kunnes suhahti ohi. Tuumasin, että antaa mennä vaan, jos ego on siitä kiinni ja jatkoin omaa tahtiani. Eipä kuitenkaan aikaakaan kun saavutettiin rekka. Pösö junnasi ja junnasi eikä päässyt rekasta ohi, vaikka paikkoja olisi ollut. Hujautin siis uudelleen pösön ja samantien rekankin ohi. Tuumasin vaan, ettei kande alkaa isotella ennenkuin osaa ajaa. Mersulla on muuten niin kiva ohitella maantiellä, kun se tarvittaessa kiih-tyy!

Pääsin viimein seitsemän pintaan perille Poriin, ajoin auton hotellin talliin ja kirjauduin sisään. Sen jälkeen ilta olikin business as usual: kamat huoneeseen, soitto kotiin, ruokaa hotellin ravintolasta, leffa Netflixistä, idlailua naamakirjassa ja liian myöhään peiton alle. Yksinäinen hotellisänky ei vaan houkuttele nukkumaan. Niinpä olinkin aamulla kellon soidessa 6:40 aivan liian väsynyt. Vääntäydyin kuitenkin ylös, alas ja aamupalalle ja lähdin ajamaan asiakkaalle googlemapsin kanssa.

Päivän koulutusten jälkeen tuumasin, että oma auto, oma lupa – mitäpä siellä hotellihuoneessa yksin ja Porikin on niin nähty – ja suuntasinkin auton nokan kohti Yyterin santoja. Pari kertaa siellä olen ennenkin käynyt; kerran vähän viileällä syys- tai kevätsäällä ja kerran kuumana kesäpäivänä esikoisen ollessa vailla parivuotias. Bongasin matkalla Teboilin ja tein mental noten tankata paluumatkalla. Bongasin matkalla myös Yyterin kylpylähotellin ja tein mental noten tsekata sen hinnat ennen kuin seuraavan kerran tulen Poriin elokuussa. Silloin voisi vielä olla aika päheetä olla siinä ihan Yyterin rannan tuntumassa yötä.

Jätin auton sinne parkkikselle ja arvoin suunnan. Kyltit are for wussies. Tarvoin tennareissani (joissa onneksi on paksu pohja, joskin olin valmistautunut tarvittaessa riisumaan kengät pois) hiekkapolkua ylös, valittuani suunnaksi linnan tornin. “Linna” osoittautui vesiliukumäen portin tolpaksi, joten kiersin liukumäkiaitauksen ja jatkoin matkaani kohti vähemmän metsittyneitä dyynejä ja rantaa tuulen tuivertaessa, auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Hiukan oli viileämpää kuin edellisen kerran dyyneillä taivaltaessani – Maspalomasissa pari vuotta sitten näihin aikoihin vuodesta.

Aikani kuljeksin märällä rantahiekalla, auringosta nautiskellen. Suunnitelmani oli kävellä rannan toiseen päähän saakka, mutta hylkäsin lopulta ajatuksen sillä tuuli tuntui korvissa aika pahasti kylmältä. Kiipesin sen sijaan dyynien huipulle ja tarvoin hiekassa kohti rannan pääväylää ja sitä myöti sitten autolle. Hetken mietin, jäisinkö syömään siihen ravintola Laguuniin vai mikä se olikaan, mutta nousin autoon ja ajoin hotelliin, tankkaus-pitstopin kautta.

Poikkesin peruskaavastani sen verran, että söinkin ihan siellä hotellin ravintolassa ennen huoneeseen menoa. Mies oli tällä kertaa oikeassa. Heti siinä oli vanhempi mieshenkilö kyselemässä minulta kaikenlaista kuten haluaisinko jotain juotavaa ja mitä haluaisin syödä. Aika epätoivoiseksi jäi yritys tosin, sillä toi sitten minulle laskun syötyäni ja ihan itse jouduin ruokani maksamaan 😉

Tsemppasin itseni suunnilleen ajoissa nukkumaan, joskin sitten puoli yhdentoista aikaan alkoi kännykkä plingailla viestejä kotoa. Kevyttä draamaa uhkasi olla tosikoisen kanssa, mutta se meni onneksi ohi.

Aamusella pikaisen aamupalan jälkeen luovutin huoneeni ja lähdin ajamaan kohti asiakasta karttamuistiini luottaen. Johan minä sinne kerran ajoin, kyllä minä sinne uudestaankin! Siinä kohti kun tienviitassa luki YYTERI 13, totesin, että pahus! Ajoin ohi! Käännyin seuraavassa mahdollisessa risteyksessä ympäri ja vahingosta viisastuneena avasin sen googlemapsin. Jotenkin onnistuin sohimaan siinä matkalla navigaattorin päälle ja yritin ymmärtää, miten siitä poistutaan (vihaan navigaattorin opastamana ajamista, kurkin mieluummin karttaa), kun kännykkäni soi ja vastasin tosikoiselle.

Tyttärellä oli lievä hätä kotona mahakipujen kanssa, puhuin tytön kanssa ja mietin, miten ihmeessä samalla saisin katsottua sitä karttaa etten nyt uudestaan harhaile. Navigaattori oli tällä kertaa onni onnettomuudessa, sillä sepä antoikin minulle ohjeet korvaani ihan siinä puhelun lomassa!

Päivä päätteeksi oli aika suunnata auton nokka kohti Raumaa. Etsin ramppia päätielle oikeaan suuntaan (oikealle), mutta missasin rampin (joka olikin loogisesti vasemmalla) ja ajelin jälleen väärään suuntaan, kunnes käännyin samalla Nesteen pihalla takaisinpäin. Väli Pori-Rauma on muuten tuskaisa ajettava. Ei ehkä muuten, mutta liikennettä on paljon ja niitä autoja tuntui riittävän, joiden mielestä 60km/h on ihan ok nopeus satasenkin alueella. Eikä ohi pääse, kun vastaan tulee autoa yhtenä virtana. Yritin hokea itselleni, ettei minulla mikään kiire, valmiissa maailmassa. Perille pääsin, vaikka suurimman osan ajasta junnasinkin hitaasti jonossa.

Täällä sitä siis ollaan. Taas yksi hotellihuone, joka muistuttaa kutakuinkin jokaista muuta hotellihuonetta maailmassa. Ei sillä, pääasia, että on sänky jossa nukkua. Ja Internet-yhteys. Ei sovi unohtaa nettiä! Tosin kännykästä jaettu wifi yleensä (Suomessa) pelastaa nekin tilanteet, joissa hotellin wifi ei skulaa. Aina ei kuitenkaan ole riittävästi kenttää. Kuten siinä bunkkerissa, jossa tänä iltana söin taivaallisen hyvää hiillostettua lohta ja salaattia. Yritin ruokaa odotellessani jutella miehen kanssa puhelimessa, to no avail. Kun ei ole kenttää niin ei ole.

Jotenkin tuossa hotelliin navigoidessani kuvittelin, että Rauman vanha kaupunki (jota halusin lähteä katselemaan ja kuvailemaan) olisi ollut jotenkin kaukanakin hotellista. Sisäänkirjauduttuani vein tavarani huoneeseeni ja lähdin saman tien liikkeelle, autolla, tyhmästi. Jätin auton parkkiin siihen vanhan Rauman laitamille ja kirosin jo tyhmyyttäni tajutessani kuinka lähellä hotellia oikeasti olin. Tehty mikä tehty kuitenkin, joten lähdin käppäilemään. Kyllä olikin kaunista! En muista ennen Raumalla käyneenikään.

En varsinaisesti ajatellut syödä ihan vielä niin aikaisin (kuuden maissa), mutta se kellariravintola osui siihen matkanvarrelle niin mageena ja houkuttelevana, että sinnepä sisälle kävelin syömään. Päivällisen jälkeen vielä kävelin vähän matkaa kanavan varteen ja kirosin tyhmyyttäni uudelleen. Sen sijaan että olisin siitä jatkanut matkaani hotelliin ne viimeiset ehkä pari sataa metriä, jouduin palaamaan päinvastaiseen suuntaan autolle. Ei siinä mitään, sen siis tein. Ajoin auton hotellin parkkiin ja kävelin vielä uudestaan siihen kanavan varteen katsastamaan pieniä suihkulähteitä.

Huomenna minulla on googlemapsin mukaan kolmen minuutin matka asiakkaalle. Ja siitä sitten koulutuspäivän jälkeen nokka kohti Turkua ja sitä kautta kotia. Onneksi on viikonloppu edessä! Reissaaminen aina väsyttää…

Vaihteeksi keski-Suomessa. Aurinko hohtaa jossain taivaanrannan tuntumassa, värjäillen illan punertavaksi. Hotellihuoneeni ikkunasta valoverhojen läpi sitä katselen, maisemaa, joka nyt muuten ei kovin silmiä hivele: ikkunani antaa kohti rautatieasemaa. Shellin katos melkein näyttää siltä kuin laskevan auringon valo hohkaisi siitä oranssisena, mutta eiköhän ne ole ihan ledit tai mitkälie vaan siellä muovireunuksen sisällä.

Eilen lähdin junalla Tikkurilasta työpäivän jälkeen. Seisoin laiturilla puhuen isäni kanssa puhelimessa, kun kilometrin mittainen juna jarrutteli siihen asemalle. Ohitseni vilahti vaunu, jossa luki Extra-luokka. Yritin lukea ovien vierestä vaunujen numeroita ja ymmärtää, mistä pitäisi kiivetä junaan sisälle. Extra-luokan lipussani luki vaunu 1, mutta vaunussa 1 ei lukenut Extra-luokkaa. Lopetin puhelun, nousin junaan ja kääntyilin pohtien mihin suuntaan oikein pitäisi mennä. Kysyin ovella roikkuneelta konnarilta, joka kertoi minun olevan oikeassa paikassa, sinne vaan istumaan. Junassa oli kaksi extra-luokan vaunua.

Jämsän asemalla seistessämme pohdin, millä asemalla seistään. Katselin ikkunasta, ettei Jyväskylältä ainakaan vielä näytä, ja muistelin viimeisimmän kuulutuksen olleen Jämsä. Olin kuitenkin siinä kuulutuksen ja aseman välillä uppoutunut kirjaani niin täysin etten ollut ollenkaan varma. Palasin kirjani pariin luottaen siihen, että olisin havainnut, jos oltaisiin menty jo tunneleista läpi ja junassa olisi kuulutettu Jyväskylä. Ja olin oikeassa.

Laskeuduin junasta laukkuineni Jyväskylän lempeän keväiseen iltaan. Vaikkei minulla kollarissani kylmä ollutkaan, harmittelin yhä sitä, ettei minulla ollut istuvaa kevättakkia, sekä sitä, että olin paikassa, jossa luultavasti kaupat olivat menneet kiinni jo seitsemältä. Kello oli varttia vaille kahdeksan kun kirjauduin sisälle hotelliin ja kysyin respan tytöltä hivenen toiveikkaana tuota keskustan kauppojen aukioloa. Tyttö muisteli, että ainakin se HenkkaMaukka menee vasta ysiltä kiinni, tai ainakin nyt Sokos.

Vein reppuni ja lentolaukkuni huoneeseeni, käännyin kannoillani ja suuntasin kulkuni kohti kävelykatua ja H&M:ää. Kello oli 19:57 kun astuin sen ovista sisään ja aloin etisä takkeja. Ovissa luki, että sulkemisaika oli klo 20, mutta kiireettömistä ihmisistä päättelin, että ehkä se oli vanha kellonaika. Väärin päätelty, sillä ystävällisesti hymyilevä myyjä minulle ohikävellessään kertoi, että kauppa suljetaan muutaman minuutin päästä.

Toukokuu ei enää ole kevättakkien aikaa, tiedänhän minä sen. Olen kuitenkin tänne asti selvinnyt ilman, kevyttoppiksella, ja toivoin selviäväni ilman syksyyn saakka, jolloin toivon olevani taas takkeihini sopivan kokoinen. En ole siitä kovin vakuuttunut, mutta toivon. Silti, silläkin välin tarvitsen kuin tarvitsenkin kevyen takin. Lienen kuitenkin nirso, sillä mikään sellainen klassinen poplari tms. ei vaan kelpaa. Olin jo luopua toivosta, kun näin mustan kivan puuvillatakin. Sovitin, ja kävelin kassajonoon. Matkalla etsin nipun nilkkasukkia laarista. Olin ulkona klo 20:03. Ehkä elämäni nopein shoppailu.

Hotellissa nakkasin ostospussini huoneeseeni ja lähdin etsimään ruokaa. Ei sitä kamalan kaukaa tarvinnut hakea, ihan oli tähtäimessä alakerran ravintola, josta valitsin Gorgonzola-salaatin huoneeseen vietäväksi. Kyytipojaksi lasi Pinot Grigioa. Siinä odotellessani naukkailin Napue gin&tonicia ja soittelin miehelleni. “And old guys are trying to flirt with you?” kysyi mies, kun kerroin notkuvani baaritiskillä ruokaa odottamassa. “Nope, no old guys flirting with me,” nauroin takaisin ja lähellä istunut vanhempi mies loi minuun hieman kummallisen katseen.

Ruoka huoneeseen on hotellissa ihan parasta, kun yksin on matkassa. Inhoan istua ravintolassa keskenäni, joten nautin huoneeni yksinäisyydestä paljon enemmän. Eilenkin avasin Netflixin ja katsoin elokuvan samalla kun söin herkullisen salaattini ja naukkailin viiniäni. Tänään tein samat, tosin salaatissa oli paljon vähemmän gorgonzolaa eikä se vienyt oikein nälkääni. Söin minibaarista Pringlesit. Hyvästi vanhat takkini…

Tänään aamupalan jälkeen noukin vastaanotosta vuokra-autoni ja muistin, että sehän on tietenkin keppivaihteinen. Ei siinä mitään, sinänsä, olen minä vaihteita veivannut vuositolkulla, mutta nyt olen vuosia ajanut automaatilla. Viimeiset kahdeksan kuukautta raskaalla Mersulla. Sellainen piskuinen pösö oli jotenkin kiikkerä. Niin herkkä ohjaus, että huh! Ja se kytkin. Sammutin moottorin pari kertaa kuin amatööri, kun unohdin painaa sen pohjaan jarruttaessani valoihin.

Matkalla asiakkaalle aamulla bongasin Tikkakosken Ilmavoimamuseon ja tuumin, että siellä voisi olla kiva käydä. Niinpä kun päivä asiakkaalla päättyi, kurvasin sinne matkallani takaisin hotelliin. Kyllä oli magee museo! Täynnä vanhoja ilmavoimien koneita, moottoreita, roottoreita ja muita osia. Parin koneen ohjaamoon pääsi istumaan ja ihmettelemään sitä nappien ja nippeleiden määrää. Miten ihmeessä ne lentäjät osaa ne kaikki ulkoa? Ei siinä meinaan paljon taideta lukea jotain pientä tekstiä kyynärpään kohdalla, että oikean vivun saa oikeaan asentoon.

Hotellissa kirjoittelin yhden blogipostauksen ammattiblogiini, huomenna julkaistavaksi, ja lähdin jälleen tuonne kävelyraitille, apteekkia etsimään tällä kertaa. Avaava astmalääkkeeni sanoi eilen illalla kilin kolin, kun sitä olisin tarvinnut (hotellihuoneiden kuiva ilma on myrkkyä). Eilen en kiireeltäni juuri huomiota kanssakulkijoihini kiinnittänyt, mutta tänään huomasin kyllä ilmestyksen jos toisenkin siinä raitilla. Siis sellaisia vaatekokonaisuuksia että huh! Mikroshortsit ja pitsileggingsit ja korolliset platform -sandaalit. Polvista revityt mamma-farkut. Lestadiolaishame, tennissukat ja tennarit. Muutamia mainitakseni. Anteeksi. Mut, siis, niinku.

Yliopiston apteekissa vuoroani vuottaessani pohdiskelin sitä, miten Yliopiston apteekit on kaikkialla niin hitaita. Hitaimmat apteekit mitä tiedän. Vaikka tekevät aivan samoja asioita kuin muutkin apteekit. Mikä tekee niistä niin hitaita?

Siitä sitten melkein meinasin kävellä satamaan kahvilaan, mutta käännyin takaisin ennen rautatien ylikulkusiltaa. Ei huvittanutkaan. Melkein meinasin mennä American Dinersiin syömään, mutta pähkittyäni ruokalistaa tovin totesin ettei huvitakaan. Melkein meinasin hakea S-marketista jotain syötävää, muttei tehnyt mieli. Kävelin siis hotelliin vaan ja lopun jo tiedättekin.

Mies grillaili broiskua kotipihalla auringossa. Voi miten paljon mieluummin olisin siellä. Huomenillalla himaan ❤ Ens viikolla sitten yön verran pitempi reissu länsirannikolle.