Yksi oleellinen osa elämääni – luonnollisestikin – on aina (esimmäisiä viittä ja puolta elinvuottani lukuunottamatta) ollut pikkusiskoni. Kunhan toivuin ensijärkytyksestä (“mikä hitsi toi on ja miksi se tuli meille viemään MUN äidin huomion?!?!) aloin hoitaa ja touhuta siskoni kanssa. Ikäerosta huolimatta tai sitten sen vuoksi tehtiin paljon kaikkea yhdessä pitkälle murrosikääni. Siskoni ollessa ihan pieni leikitin häntä kaverini kanssa ja yksin. Muistan vieläkin sen puolivuotiaan siskoni hysteerisen kikatuksen tehdessäni temppuja hänelle piknik-filtillä. Kaverini kanssa rakennettiin Elsa Beskowin kirjoista lokerikko, jossa oli leluja ja sisko oli niin ilahtunut joka kerta kun hänen osoittamastaan lokerosta nousi lelu. Ja milloin mitäkin.

Meillä oli tuohon aikaan, siskoni ollessa vaille kahden, kerrossänky. Ei mikään ihan pieni lasten kerrossänky vaan sellainen aikuisten kokoa oleva. Meillä oli tapana melskata yläsängyssä, älykkäästi, mutta siellä oli enemmän tilaa kuin alasängyssä, kiitos vanhan talon korkean katon. Minä olin sängyllä selälläni ja sisko heittäytyi jalkojani vasten jolloin minä pukkasin hänet selälleen sängylle. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja se oli siskon mielestä maailman paras leikki! Kerran pukkaukseni oli vähän vino ja sängyn sijaan sisko päätyikin lattialle, laidassa olleen aukon vuoksi. Ja jalkansa murtui. Itku pitkästä ilosta ja silleen. Olin murheen murtama. Olin aiheuttanut siskolleni kipua ja moneksi viikoksi kippipaapaan jalkaan.

Sisko oli kaverini, mutta käytin myös isosiskouttani väärin. Pelattiin Monopolya ja koska siskoni ei vielä osannut lukea, luki niissä yhteismaa ja sattuma -korteissa milloin ihan mitäkin, minun edukseni, tietenkin. Opin myös varsin pian, että pikkusisko tahtoi leikeissä aina saman kuin minä, joten lakkasin pian ottamasta sen “paremman” nuken, auton, milloin minkäkin, jolloin kun sisko tahtoi juuri sen, saatoin jalosti antaa sen hänelle ja poimia sitten leikkiin sen, minkä oikeasti halusin. Toisaalta ei kai ihan tyhmääkään, sillä näin oltiin kumpikin tyytyväisiä ja vältettiin monet riidat.

Mitä me sitten leikittiin? Barbeilla, poneilla, pienillä smurffeilla, nukeilla. “Orionia” (mutsi oli Orionilla tiedottajana, ja me oltiin toisinaan mukana mutsin duunissa, joten sitten tehtiin kovasti Orionin tiedotuslehtiä myös 🙂 ), landella oravaa, “mustaahaamua” (kaverisiskosten kanssa keksitty mielikuvitusleikki), kiipeiltiin puissa ja katoilla (nukkeleikitkin landella kiipesivät puuhun), ja välillä vaan luettiin yhdessä. Lempipaikka kotona oli meidän ison kaapin päällä istuen, landella jonkin mökin katolla kököttäen. Aina mahdollisimman korkealla.

Toki minustakin monesti pikkusisko oli vaan ärsyttävä. Etenkin tunkiessaan minun ja kaverini leikkeihin. Niinpä kun esim. parhaan kaverini kanssa leikittiin “vihellyskummitus”-leikkiä (mielikuvitusleikki sekin), peloteltiin kummituksilla siskoni pysymään poissa. Teininä sitten, kun minulla oli ihan omat menoni, jäi sisko monesti kotiin itkemään, kun ilmoitin etten todellakaan ala raahata häntä mukanani rientoihini. Mutsi siitä yritti minua syyllistää, mutta hei! se on elämää. Katselen nyt omien tytärteni meininkiä ja voi miten samanlaista se onkaan! Sisko on ihan kamala, mutta kamalan rakas ja vain minä saan häntä kiusata! Esikoiseni on parikin kertaa koulun pihalla uhannut antaa turpiin jollekin, joka on tosikoista kiusannut.

Yhteen aikaan meillä oli systerin kanssa menossa sellainen pitkäaikainen jäynäsota. En enää muista mistä se alkoi, enkä mihin se loppui, mutta vuoron perään pitkän aikaa tehtiin toisillemme jäyniä, kostoksi tietenkin siitä toisen tekemästä edellisestä jäynästä. Sellaisia jäyniä, jotka ei paljastuneet ihan heti. Kuten vaikkapa kerran silppusin siskon yhden pyyhekumin johonkin lelulaatikkoon niin että kun hän yritti leikkiä Barbeilla, kaikki oli kuminpurussa. Ja sen sellaista. Eestaas. Se oli jotenkin hauskaakin!

Siskollani oli myös taipumus käydä vaatekaapillani (tietenkin, kuka pikkusisko nyt ei isosiskon vaatekaappia tonkisi!) ja laatikoillani (tietenkin, ks. edellinen) ja muutenkin tonkia tavaroitani. Tärkeät jutut, kuten päiväkirjani, kätkin lukolliseen laatikkoon, kunnes minulla ei enää ollut lukollista laatikkoa. Silloin aloin värkätä hälytysjärjestelmiä ym. systeemeitä, jotka ilmaisevat minulle, että laatikolla on käyty. Päiväkirjani olivat tietenkin lukossa, mutta jokainen tietää, että päiväkirjalukot osaa lapsikin tiirikoida auki hiusneulalla.

Muutama pieni ote ajalta, jolloin minä oli 11-13v, sisko siis 6-8v:

Oli jo aamu. Herätin [siskon] heti kun itse heräsin. Rupesimme leikkimään smurffeilla.

 

[Sisko] ja minä heräsimme Ammilassa. Olimme siellä edellisenä yönä yötä. [Sisko] ja minä leikimme. Sovimme kaikenlaisia asioita, mutta [sisko] rikkoi sopimukset. Päätin etten enää ikinä leikkisi sitä leikkiä [siskon] kanssa.

 

Heräsin siihen, että [sisko] huusi: öööööö. Se oli kuulemma niin yksinäinen. Rupesimme leikkimään mustaahaamua. Sit me kyllästyttiin ja katottiin telkkuu.

 

Mä oon huomannu kuinka usein mä muodostan aivoissani omituisia kyhäelmiä. Kuten tänään autossa: -Kato mitä mä piirrän auton ikkunaan, [sisko] sanoi. –Joo, joo. Anna mun olla rauhassa, Sanna mutisi. Häntä harmitti, kun hänet aina herätettiin unelmiensa ihanimmissa kohdissa. Kukaan ei ymmärtänyt Sannan kirjallisia taipumuksia. Hän sepusti mitä kummallisimpia tarinoita. Pian radiosta kuuluva hiljainen ja rauhallinen musiikki sai Sannan nukkumaan. Pian he olivat perillä. Sanna nukkui yhä, mutta [sisko] herätti hänet kovakouraisesti potkaisemalla häntä kylkeen.

 

Me, isi, [sisko], [isoäiti] ja minä tultiin eilen tänne [saareen]. Tääl on älykivaa. Mä oon kiertäny tän saaren muutamaan kertaan [siskon] kans. Me ollaan oltu katol. Me ollaan virvelöity…vesiheiniä.

 

Joku aika sit [sisko] ja mä otettiin äidin ripsiväriloota ja tehtiin ittellemme viikset, parrat ja tummat kulmakarvat. Saatiin äidiltä haukut. Heh heh! Mä piirsin meist kuvat:

 

Munkan ranta on jostain syystä [siskon] ja mun lempparipaikkoja. Me oltiin tänään filtsuil siellä. Me poimittiin kiviä vedestä ja löydettiin 70mk vedestä!

 

Tänään mä halusin tietää kelluuko hula-vanne, joten mä pistin sen veteen hyppiksen toiselta puolelta ja aattelin ottaa sen kii laiturin toiselta puolelta. Sillaikaa kun se ajelehti, mä kiusasin [siskoa], ku [se] sanoi: ”Nyt se vanne karkaa.” Mä yritin ottaa sen vanteen vedestä ja meinasin pudota veteen. Mä kiljuin [siskolle], että harava, harava! Hae harava! [Se] vaan seisoi paikallaan. Mä otin kepin ja hinasin stiä vannetta rantaan päin ja aattelin, että nyt mä nostan sen vanteen ylös sieltä vedestä tällä kepillä, mutta kun mä yritin, keppi katkes. Mä sain sen kepin palan vex vedestä, mut vanne oli menny kauemmas, niiet keppi ei yltäny. Sii kepis oli naru ja mä aattelin heittää kepin ja pitää narusta kii, mut naru jäi mun käteen ja keppi meni vanteen kaa. Sillon mä sain tarpeekseni ja riisuin kengät ja sukat ja kahlasin veteen. Mä sain sekä kepin, että vanteen. Mä heitin vanteella [siskoa] ja vanne vieri takas veteen ja minä raukka perässä. Lopppujen lopux mä pääsin ylös vedestä vanteen kanssa, jolloin mä lähin ajaan [siskoa] takaa. Mä heitin vanteen keinujen luo ja menin hakeen sukkiani ja kenkiäni rannalta, jolloin [sisko] heitti vanteen rinnettä alas ja mä sain sen nipin napin kii ja sanoin, että seuraavan kerran ku sä heität mun vanteeni veteen, sä lennät itte perässä.

 

Mä oon vähä sekasin ja kiukkunen. Me ollaan just riidelty [siskon] kaa. Mankka pauhaa ku mikäki ja [sisko] paiskoo ovia.

Murrosikäisenä melkein kuusi vuotta nuorempi pikkusisko oli minusta enimmäkseen vain ärsytys, vaikka siihen saakka oltiin tehty ja oltu todella paljon yhdessä, kuten päiväkirjanikin todistavat. Ymmärrän siskoni tuolloisen tuskan nyt, aikuisen ja kahden tyttären äidin perspektiivistä. Siskoni katsoi ylöspäin minuun, idoliinsa, ja minä näin vain ärsyttävän kakrun, joka puhuikin ihan liikaa. Sisko oli 13 minun mennessäni naimisiin ja muuttaessa pois. Mutsi sanoi aina, että systerin murrosikä alkoi hääpäiväni iltana. Häissäni siskoni oli jotain morsiusneidon ja kaason väliltä tai yhdistelmä. Kuten minäkin sitten kuusi vuotta myöhemmin olin siskoni kaasona hänen mennessään naimisiin yhtä nuorena kuin minäkin. “Jos kerta Sanna on onnistunut, onnistun minäkin.” Molemmat olemme sittemmin eronneet noista ensimmäisistä miehistämme.

Siskon teini-iän aikaan tunsin välillä menettäväni siskoni, sillä hän paljolti sulki minut pois elämästään. Ei toki kokonaan – vietettiin yhdessä mökkiviikonloppuja ja -viikkoja hänen ja poikaystävänsä kanssa ym. – mutten tiennyt hänen elämästään muutoin paljon muuta kuin mitä äiti minulle “valitti”. Siskon kanssa oli niiin vaikeaa hänen murrosiässään. Ihan normisettiä, mutta onhan se äidille rankkaa aikaa. I know… Sittemmin aikuisena ollaan välillä eletty hyvinkin läheisiä kausia, jolloin jaoimme kaiken ja vietimme aikaa yhdessä ja vedimme pikkuhiprakat landella ja vaikka mitä, välillä ei niin läheisiä. Sisko on kuitenkin aina sisko! Siskon luo menin, kun ex-mieheni heitti minut ulos yhteisestä kodistamme (oli siihen syy, olin käyttäytynyt häntä kohtaan aika sikamaisesti; avioliittomme oli karrella). Minun luokseni siskoni tuli oman aviokriisinsä aikaan. Jos ei voi siskoonsa luottaa hädän hetkellä, kehen sitten tässä maailmassa?

Joku joskus eksyi blogiini etsiessään jotain googlesta lauseella “siskon kanssa saunassa”. That says it all 🙂

Lauantaina juhlahässäkässä en juuri ehtinyt tutustua kaikkiin niihin ihanuuksiin, joita ystäväni minulle toivat ikääntymiseni kunniaksi, saati lukea kortteja. Yksi kerrallaan sitten juhlien jälkeen availin sellofaneja ja tutkin mitä kaikkea minulle tuotiinkaan. Havaitsin siinä sitä tehdessäni, kuinka jokainen saamani lahja ja kortti jollain tapaa hienosti kuvasti sen antajaa ja ystävyyttämme, haluan muutaman sanasen sanoa jokaisesta. Siis juhliin tulleesta ystävästäni.

Juhlissani oli edustettuna koko elämäni kirjo, joten aloitetaan alusta. Ihan ensimmäinen ystäväni ikinä oli Emmi. Oltiin jotain kolmen vanhoja, kun kotona töitä tehneet äitimme veivät meidät “puistispuistoon” eli vanhan puistotädin hoiviin yhdessä varmaan usean kymmenen muunkin muksun kanssa. Kyllä, luit oikein. Yksi vanha puistotäti ja monta kymmentä alle kouluikäistä, ja vieläpä aitaamattomassa puistossa. Elettiin seiskytluvun loppupuolta. Kukaan ei ajatellut, että siinä olisi ollut mitään outoa. Aidat ja lapsimaksimit per aikuinen tulivat joskus paljon myöhemmin. Leikittiin karhu nukkuu ja laskettiin talvella mäkeä ja tehtiin lumilinnoja ja kiipeiltiin ja keinuttiin.

Jotenkin äitimme ja kolmen muunkin mukelon äidit löysivät toisensa ja perustivat ringin. Lienen maininnut sen joskus ennenkin. Joka päivä yksi äideistä haki kaikki viisi tyttöä luokseen lounaalle ja palautti puistoon iltapäiväksi. Olisiko se puistoaika ollut 2-3 tuntia aamupäivällä ja toiset iltapäivällä? Aikanansa kaikki sitten siitä menivät kuka minnekin – päiväkoteihin, kouluhin, muuttivat pois. Emmin ja minun ystävyys säilyi ja kymmenkunta vuotta oltiin kuin paita ja peppu. Oltiin kumpikin eri kielikoulussa, mutta asuttiin pitkään jopa samassa talossa. Senkin jälkeen kun Emmin perhe muutti Munkasta Pirkkolaan, pyöräilin Emmille tuon tuosta (tai menin bussilla tai sain autokyydin). Tai toistepäin. Mutta omakotitalo nyt aina voittaa kerrostalon! Vietettiin lomat yhdessä, jaettiin salaisuudet ja tehtiin kaikkea kivaa.

Emmi kirjoittikin korttiin: Mahtavaa synttäriä ensimmäiselle tosi-ystävälleni Sannalle! Erkanihan ne meidänkin tiemme siinä murrosiässä, eri koulujen, eri kavereiden, eri piirien viedessä eri suuntiin. Tosi-ystävyys kuitenkin kestää pitkätkin tauot ja vaikka yhteydenpito on enää kovin harvaa, ystävyys säilyy.

Emmin äiti oli minulle sellainen varaäiti, jolle kerroin murheitani ja jolta hain lohtua, kun ei oma äitini ollut paikalla. Emmi toikin minulle tullessaan Jasmiinin (vai Jasmikkeen?) oksan, vanhempiensa pihalta, äitinsä tervehdyksen minulle. Se tuoksuu nyt ihanasti olohuoneessamme 🙂

Siinä neljäntoista vanhana ystävystyin Seijan kanssa. Elettiin ne hullut teinivuodet yhdessä, jaettiin ihastusten ja rakastusten tuskat ja ihanuudet, tehtiin yhdessä kaikenlaista hullua. Yksi iso osa yhteistä nuoruuttamme oli nuorisokuoro, jonka keikat vei meitä ympäri eteläistä Suomea. Meillä oli autoileviakin ystäviä, joten toisinaan myös saatoimme vain pyrähtää jonnekin ties minne heidän kanssaan. Ja joskus bussilla. Tai junalla katsomaan kauempana asuneita kavereita. Meillä oli aina hauskaa yhdessä!

Olin kuudentoista, kun aloin seurustella lasteni isän kanssa. Menemättä syihin sen syvemmälle minä en osannut antaa tilaa ystävyydelle seurustelun ohessa ja vaikka surinkin sitä, että Seijan kanssa etäännyimme, Seijan antaessa periksi minun hengatessani poikaystävän huomattavasti vanhempien kavereiden kanssa (jotka hätinä hyväksyivät minut junnun joukkoonsa), en osannut tehdä asialle mitään. Olin vähän kaikki tai ei mitään -tyyppi. Seija toi minulle lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan. Ei liene salaisuus, että rakastan kirjoja 😉 Korttiin hän kirjaili Tommy Tabermanin runon:

Niin, kyllä. Lämmittelimme ystävyyttämme uudelleen sitten aikuisina. Samanlaisenahan se ei takaisin tule, mutta ainakin pidämme taas yhteyttä, edes Facebookin välityksellä, jos kohta ei kovin usein kasvotusten ole ehditty nähdä.

Ala- ja yläasteella koulussa kaverini tulivat ja menivät. Olihan siellä pitempiaikaisina ystävinä esimerkiksi Satu, jonka perhe sitten muutti Aasiaan isän työn perässä ja unkarilanen Zsófia, joka palasi Unkariin. Kummankin kanssa oltiin jonkin aikaa yhteydessä, aikuisiälläkin vähäsen, mutta nyt he kuuluvat enää muistoihini. Lukiossa sen sijaan meitä oli sellainen viiden porukka. Pelattiin korttia välkillä ja vähän välillä tunneillakin, hengattiin jonkin verran koulun ulkopuolellakin yhdessä ja vielä opiskeluaikanakin. Heistä Paulan ja Marian kanssa olen yhteyksissä yhä. Paula asuu Saksassa, eikä yllättäen päässyt juhliini, mutta Maria tuli kauniin taidekortin kera. Sen voisi vaikka kehystää.

Opiskeluaikani tein töitä hulluna. Siis sekä opintojeni eteen että niiden ohella. Pitkiä päiviä. En juuri opiskelijarientoihin lähtenyt, syistä että. Tutustuin toki silti moniin kanssa-teologeihini. Yksi heistä oli Elina, joka on ehkä lämpimin, iloisin ja positiivisin ihminen, jonka tunnen. Jos tarvitset hyvää pappia, Elina on sellainen. Työ ja elämä veivät Elinaa sinne ja tänne, välillä ihan Ruotsin puolelle saakka, ja pitkään ei mekään oltu missään tekemisissä. Sitten löysimme toisemme Kotimaa-lehden lukija-blogista, johon me kumpikin jossain vaiheessa vähän kirjoittelimme. Naamakirja se meidänkin ystävyyden uudelleenaktivoi. Elina toi minulle kauniin taulun, kauniilla lohdullisella tekstillä.

Susannan siveltimestä

Opintojen jälkeinen elämänvaiheeni oli toisaalta työ, toisaalta lapset. Esikoisen odotusaikaan en vielä osannut hakeutua mihinkään postituslistoihin – harmi, sillä vauva-aikana olin todella yksin ja postituslista, jonka sitten vasta paljon myöhemmin löysin, olisi tuonut hurjasti iloa ja apua yksinäisiin päiviini pienen vauvan kanssa. Tosikoisen odotusaikana seikkailin Vauvan keskustelupalstalla ja sitä kautta päädyin postituslistallekin, jossa yhteistä meille kaikille oli laskettu aika maaliskuussa 2003. Listalla oli varmaan viitisenkymmentä äitiä. Tapasimme odotusaikana muutaman kerran jollakin kokoonpanolla. Vauvojen synnyttyä meillä taisi pitkään olla treffit kuukausittain milloin kenenkin kotona. Siitä sitten lopulta jäljelle jäi noin tusinan verran äitejä, välillemme muodostui aivan omanlaisemme ystävyys. Ollaan istuttu iltaa lasten kanssa ja ilman ja käyty Tallinnassa shoppailemassa ja ihmettelemässä pesäpallipulikoita taannoisten mellakoiden jälkimainingeissa ja biletetty ja otettu vähän iisimmin. Jaettu suruja, iloja, elämää todella syvältä luodaten.

Meillä on jokaisella perheemme ja lähipiirimme, eikä enää meinata millään saada koko joukkoa kasaan kerralla. Porukka kuitenkin on ja elää, nähdään toisinaan milloin milläkin joukkiolla. Viimeksi isompi poppoo oli koolla näiden maalisvauvojemme 10-vuotissynttäreiden merkeissä. Meillä on oma suljettu Facebook-ryhmämme, jossa satunnaisen aktiivisesti jutellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Leikkaukseni jälkeen tämä äitiporukka keräsi minulle kassillisen kaikkea ihanaa, nyt synttäribileisiini pääsi mukaan heistä vain kaksi, Raija ja Lotta, jotka ilmoittivat olevansa delegaatio ja kirjekuoresta löytyi kaunis itse tehty kortti ja lahjakortti kauneushoitola Luminellaan. Ensi viikolla kuumakivihierontaan ❤

 

 

 

 

 

 

Työ sitten. Huolimatta siitä, että luin teologiaa, löysin itseni it-hommista, kouluttamasta. Työkavereistani juhlimassa olivat Juha ja Heidi, pariskunta, jotka ovat sekä entisiä että nykyisiä työkavereita, siis sekä entisestä että nykyisestä työpaikastani. Täsmälleen ottaen tosin vain Heidi, mutta Juhan yritys majailee samoissa toimitiloissa meidän firman kanssa, joten melkein ollaan työkavereita vieläkin. Ainakin toimistolla aina tavataan. Heidi ja Juha ovat mutkattomia ihmisiä, mukavia ja reiluja ja monella tapaa samanhenkisiä kuin minä ja mieheni, mitä ei ehkä uskoisi, jos tunsi minut (ja Juhan) silloin kymmenkunta vuotta sitten kun palasin hoitovapaalta duuniin, uuteen työpaikkaan vaikken itse työpaikkaa ollutkaan vaihtanut. Grillaus, rintamamiestalo ja rock on! He toivat minulle upean Marimekon tarjottimen, jolla on hyvä kantaa ruokatarpeita ulos kesäkeittiöön! Korttina oli lasinalunen. Mikäs sen sopivampaa 😉

 

 

 

 

 

 

Tanssi StepUpilla on kuulunut elämääni jonkun kymmenen vuotta, vaikkakin avioeron jälkeen sen harrastaminen on ollut enempi tai vähempi satunnaista milloin mistäkin hyvästä syystä. Tauolla se on nytkin. Tanssikavereitani oli juhlimassa kanssani kolme. Laura, Laura ja Niina. Lauroista toinen oli naisista ainoa saunoja. Istuttiin siis tovi löylyissä catching up – vietettiin aikaa yhdessä enempikin avioliittoni viimeisinä vuosina. Muistanpa mm. yhden Halloweenin, jolloin minä, Laura ja Lauran pari muuta kaveria vedettiin teatterimaalit naamaan ja lähdettiin Stadin yöhön Halloweenia viettämään. Toinen Lauroista on myös aiemmin mainittu äitikaveri, mutta tuli juhliin oman kukkakimpun ja Fresita-pullon kanssa. Tai siis antoi molemmat minulle 😉

Tanssikavereista kolmas oli Niina, jonka kanssa on jaettu parisuhdepulmia ja elämän oikeita ja nurjia. Niina on todellinen sissi. Hänellä on elämässään ollut niin paljon koettelemusta, että kaikki omani jäävät mennen tullen varjoon. Silti Niina hymyilee, pelaa pesistä ja jaksaa välittää muista ihmisistä aidosti ja lämpimästi. Niina toi minulle aivan ihanan Ystävyyden Enkelin, jolla on koiranpentu sylissään.

Juhlissani ei tällä kertaa ollut ex-sukuani, vaikka he ovatkin olleet osa elämääni sieltä teinivuosistani lähtien ja etenkin ex-mieheni sisko ja tämän ex-mies ovat aina olleet ystäviäni. Nothing personal, tein tällä kertaa tällaisen rajanvedon. Oma siskoni sen sijaan oli juhlimassa, isäni ja isoäitini niinikään jätin tällä kertaa rannalle (heidän kanssaan vietettiin synttäreitäni pienimuotoisesti erikseen). Systerillä on ollut aika kiireinen viikko lastensa sairastaessa vuoronperään. Sain lämpimän rutistuksen ja “saat lahjan myöhemmin”.

Noin niinkun muun suvun puolesta bileisiin tuli kummitätini Oissi miehensä Paulin ja Torsti-koiransa kanssa. Kummitäti ojensi minulle Pentikin kynttilälyhdyn ja huovan sanoin: “Unohdin värivalinnoissa että olet 40, et 4.” Kummitätini on maailman paras ❤ Ensi viikonloppuna mennään heidän landelle viikonlopuksi. Hän huolehtii siellä dementoituneesta isästään.

 

 

 

 

 

 

Illemmalla tulivat myös kummitätini poika vaimoineen. John oli minulle kuin pikkuveli tai vähintään serkku silloin kun kasvettiin. Vaimonsa Leena on myös minulle tuttu jo nuoruudesta. Leena on toiminnan ihminen. Hän huomaa viedä koirat ulos vaikka kesken juhlien ja pelastaa sammuneen juhlavieraan veskistä jonnekin nukkumaan. Heidän paketistaan löytyi skumppapullon lisäksi Denta Sticksejä koirille 🙂 Myöhemmin illalla muiden jo lähdettyä John ja Paul hakivat kitaransa ja soittivat ja lauloivat varmaan tunnin verran duettona. Siinä tuli jo lapsuuskin mieleen, Paulin soittaessa ja laulaessa.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä mieheni ystävä Sampsa, joka tuli vähän aikaisemmin lauantaina ja jeesasi järkkäilyissä sekä miestäni grillaus- ja saunanlaittohommissa, sekä lähti vasta sunnuntaina jelpittyään pihan raivauksessa. Olen tuntenut Sampsan vasta muutaman vuoden, tavannut vain muutaman kerran, mutta arvostan. Hän on yksi mieheni parhaista ystävistä jo pitkältä ajalta. Sampsa toi komean kukkapuketin ja synttäritervehdyksen myös vaimoltaan, jota tosin en ole koskaan tavannut.

Olin jo pitkään suunnitlellut digiroivani päiväkirjani – so. kirjoittavani ne Word-dokumenteiksi. Eihän sellaiseen puuhaan koskaan ole aikaa, ei etenkään, kun urakka ei ole yksi tai kaksi nuoruuden päiväkirjaa, vaan niitä on tässä elämän varrella kertynyt jo jotain 16 vai 18 vai kuinkahan mones minulla on menossa paraikaa? Juu, kirjoitan päiväkirjaa vieläkin. Aika harvakseltaan, mutta isommissa käänteissä sitten enempikin kerralla. Lomaprojektiksi se on kuitenkin vallan erinomainen, etenkin kun olen yli puolet lomastani ihan keskenäni. Miehellä on lomaa peräti 8 päivää ja tytöt nyt on milloin missäkin.

Sääkin on suosinut tällaista kirjoitteluaktiviteettia. Jos olisikin ihanan lämmintä ja aurinkoista, tuskin istuisin päivär pirkär läppäri sylissä transscibaamassa päiväkirjojani, mutta kun on ollut pilvistäja ja koleeta, olen ihan tyytyväisenä sisällä naputellut menemään. Piirrokset ja kuvat olen kuvannut kännykällä ja lisäillyt tekstin sekaan.Vallan mainiota puuhaa 😀 Ja yhtäkkiä vanhat kaverit ja nuoruuden puuhat on päässeet uniinikin. Miten teini minä olinkaan jo vaille 12-vuotiaana. Miten mainiota on ollut lukea meidän todella paljon aktiivisemmasta perhe-elämästä kuin mitä me nyt vietetään. Me ollaan paljon enemmän kotikissoja kaikki kuin lapsuudenperheeni.

Aloitin aikoinaan päiväkirjan kirjoittamisen jouluna 1984. Olin silloin 9-vuotias.

Aamulla kun heräsin olin pirteä kuin peipponen. Odotin kiihkeäsi mummilaan menoa. Välillä kun olin yksin mieleeni tuli Juha. Siinä ajatellessani tuli mieleeni uni (rakkausuni) jonka näin edellisenä yönä. Sitten menimme mummilaan. (Sara oli vähä kipeä.) Isi ja minä kävimme hautausmaalla noin neljältä. Sitten koko perhe meni Ammilaan. Sain paljon lahjoja.

Piirtelin alle kuvan – piirtelin pitkään jotain jokaisen etnryni perään.

Siinä vuosien 1985 ja 1986 aikana kirjoittelin satunnaisesti, vähän niinkuin nykyisinkin. Isoimmissa käänteissä. Vuoden 1987 kynnyksellä, 31.12.1986 päätin alkaa kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä. Puolisen vuotta niin teinkin. Aina jonnekin kesäkuun lopulle saakka. Aluksi se oli sellaista sitten teimme sitä ja tätä, enempää en muista -tekstiä, mutta sitten löysin äitini vanhat päiväkirjat. Luin niitä ja vertasin ja ihastuin siihen, miten kauniisti mutsi 13-vuotiaana kirjoitti. Ymmärsin yhtäkkiä, ettei päiväkirjan tarvitse olla joku recital päivän tapahtumista vaan ajatuksia ja kaikenlaista!

Tänään tultuani kotiin koulusta mä löysin äidin vanhoja päiväkirjoja pari kappaletta. Mä luin joitain kohtia niistä. Sit mä vertasin niitä omaani. Mä huomasin, että nykynuoret ei osaa ajatella! Meiän 70-80-lukujen ajatukset on tietokoneissa ei aivoissa. Munki päiväkirjassa lukee vaan että sit sitä, sen jälkeen, sitte, sit, sen jälkeen…! Äiti kerto ajatuksensa aivan ihanasti.

Aika koomista sinänsä, että kirjoitan tietokoneista, jollaista meillä ei edes ollut! Olin tuohon mennessä pelaillut joskus kaverin commodorella ja piirrellyt jollain varhaisella MäcLinnunpöntöllä. Mutsilla oli duunissa tietokone, jolla olin kait jotain koulutöitä joskus puhtaaksi kirjoittanut. Elektroniikkapelit oli minulle tietotekniikan huipentuma. Mutta voi miten ylpeä kuitenkin olinkaan sukupolvestani. Viittaan niin monesti “nykynuoriin” päiväkirjoissani, ikäpolveeni, nykyteineihin. Musitan joskus sanoneeni mutsillekin, miten seiskytluvun diskokaan ei ollut mitään verrattuna meidän kahekskytluvun diskoon. Mä olin niin eighties girl.

Luonnollisestikin aika paljon kirjoitukseni tuohon aikaan pyörivät koulun ja koulukavereiden ympärillä, ja tietty ihastusteni ympärillä. Tuossa yhdentoista vanhana jo olin hylännyt oman ikäluokkani pojat ja ihastunut ensin jonkun aikaa 14-vuotiaaseen ja sittemmin useamman vuoden ajan onnettoman rakastunut itseäni neljä vuotta vanhempaan poikaan. Aina siihen saakka kun tyttöjeni itseäni kuusi vuotta vanhempi isä tuli ja pyyhkäisi jalat altani ollessani 14. Niin pitkällä en kuitenkaan vielä päiväkijojen kirjoittamisessa ole. En ole saanut vielä sitä tokaakaan loppuun; olen vasta juuri 12 täyttänyt ja elelen kasaria parhaimmillaan. Me saatiin tv-pääten, jonka mukana tuli KAUKOSÄÄDIN!

Mä kuuntelen Melii ja Kimii ku isi ei ottanu mankkaa saareen mukaan (siin mankas ei oo pattereita). Viime art tunnil me (meiän pöytä) ryhmä vapaa-työnä avattu ja crushattu fried beans purkki, josta pursuaa beans ja nestettä. Me piirrettiin A2:selle. Toissapäivänä me saatiin kotipääte. Meil on nyt 10 kanavaa. 1,2,3, Sky, TV5-ranskalainen, super, viihde, HTV ja Elokuva-kanava, Tallinna + screen sport negatiivikuva. Ku viitoselt ei tuu mitään, siel näkyy tärisevä Children’s Channel. Sillonku kotipääte on päällä, meil on kaukosäädin!

Elämän suuria kriisejä noina vielä kovin viattomina aikoinani oli mm. landelle ilmestynyt sinilevä, elämän epäreiluus niin opettajien taholta kuin kavereidenkin, ja vuodatin päiväkirjaani kaikkia niitä juttuja, mitä mutsi päälleni kaatoi. Sellaista, mitä ei äitien pitäisi tyttärilleen vuodattaa, ehkä ikinä, muttei ainakaan keskenkasvuiselle lapselleen. Välillä äidyin pohdiskelemaan myös syntyjä syviä niin maailman pahuudesta kuin tulevaisuudestanikin. Selvät oli sävelet silloin. Melkeinhän on haaveeni toteutuneetkin, vaikken kirjailija vieläkään olekaan. Vielä minä joskus…!

Miksköhän maailma on täynnä pahuutta? Ehkä siks ku siellä asuu ihmisiä. Miksköhän ihmiset on pahoja? Siks ku ne on syntyperäsiä paholaisia. Miks? Ku ihminen on entinen apina. Miks? – maailma on täynnä kysymyksiä?
***
Pimeä on henkien aikaa ja rakkaus yhdistää silloin henget yhteen.
***
[Haluan] mennä onnellisiin naimisiin, saada kaks enkelimäistä muksuu (poika ja tyttö) ja tulla KIRJAILIJAKSI!

Olin tuolloin 11-12-vuotiaana melkoinen romantikko. Luin tyttökijroja (ja etsiväkirjoja, ja scifiä ja mitä tahansa nuortenkirjoja mitä kirjastosta löysin) ja haaveilin elämästä 1800-luvun lopulla:

Ikkunaa koristivat siniset ja valkokukkaiset uutimet. Huoneessa oli valkoiset omenilla koristetut seinäpaperit. Siellä oli pehmeä vuode, pieni pöytä ja pehmustettu korituoli.
tai:
Ainoa valaistus oli himmeä takkatuli.

Elellin paljon haavemaailmassani, siellä missä ihastukseni oli minun ja minä hänen, teimme kaikenlaista yhdessä ja välillä puhkesimme laulamaan. Elämäni haaveissani oli yhtä musikaalia. Siinä välissä ehdin toki elää ihan oikeaakin elämää. Viettää aikaa kavereideni kanssa – etenkin kesälomalla – ja hullutella ja tehdä kaikkea, mitä (esi)teinit siihen aikaan tekivät. Flirttailla kundien kanssa, pelata sulkista, käydä uimassa ja elokuvissa ja mitä nyt kaikkea. Ja lukea, lukea ja lukea!

Ku Maija, Liisa ja minä oltiin oltu surffailemas, ne pojat oli yöllä kirjottanu surffilautaa (vesiliukosel kynäl) Moi nöpöt! T. kax poikaa! Nyt ne oli kirjottanu jotain muuta. Ne vakoilee meitä. Ne tulee tosi usein veneel tai pyöräl peräs tai vastaan.

Tiedättekö, mikä on kaikkein parasta siinä, että päiväkirjat on word-tiedostoina? Niistä pystyy hakemaan! Olen niin monesti etsinyt niistä jotain löytämättä, etten edes tiedä kuinka monta kertaa. Olen vain tiennyt kirjoittaneeni joskus jostain tietystä aiheesta, muistanut summittaisesti milloin, mutten ole löytänyt kohtaa päiväkirjoistani. Kunhan saan urakan tehtyä kokonaan, minulla on hakumahdollisuus koko menneisyyteeni 😀 Call me strange, mutta tykkään palata ajassa taaksepäin toisinaan. Lukea vanhoja päiväkirjojani, katsella vanhoja kuviani, muistaa millaista elämä oli olelssani tytärteni ikäinen, ollessani nuori ja huoleton. Olen kaikissa elämäni isommissa käänteissä – naimisiin mennessä, esikoisen odotusaikana, avioeron aikaan nyt ainakin – lukenut ne läpi kokonaan. Katsonut taaksepäin, mistä olen siihen pisteeseen tullut.

Tikulla minua silmään, mutta tykkää muistella menneitä toisinaan.

“You’re such an eighties girl,” sanoo mieheni minulle toisinaan, with all fondness. Minkäs minä sille voin, kasvoin teiniksi kasikytluvun jälkipuoliskolla, elin suurimman teinihuumani ja tärkeimmät teinivuoteni silloin, kai siitä joku jälki jää. Aivan kuten seiskytluvusta 9 vuotta vanhempaan mieheeni. Kuten Michael Monroe laulaa: “You can take the boy outta ’78 – The style’s gonna change, but the sentiment ain’t – You can’t take ’78 outta the boy!” Jokaisella vuosikymmenellä on omat juttunsa, jotka tarttuu matkaan erityisesti niinä varhaisimpina teinivuosina, noin 12-15-vuotiaana.

Vuonna 1985 olin kymmenen vanha. Koska aika oli silloin erilainen, aloin vasta tuolloin murtautua lastenmusiikista kohti pop-musaa. Jonna oli vielä kova sana, Kappas vaan Minttu sekä Ville ja mitä niitä nyt oli, Peppu eellä puuhun ja Ring ring ja jotain. Minulla oli oikein Jonnan kasettikin. Systeri kuunteli Aatsipoppaa ja me kaverin kanssa oltiin kovasti kuulevinamme, miten Jonna siellä mukana lauloi silleen pilkallisen huonosti, koska olihan ne nyt niiin lapsellisia biisejä!

Matkani kohti populäärikulttuuria alkoi naapurimaan tähdistä. Ensin tuli Herreys. OMG miten söpöjä ne oli! Diggi loo siellä Euroviisuissa (jotka varmaan silloin katsoin ekaa kertaa ja sen jälkeen monta vuotta AINA) ja kun sitten kasetin ostin, rakastin niitä kaikkia biisejä. Carola tuli heti siinä vanavedessä. Runaway ❤ Sekin kasetti löysi tiensä kokoelmaani. En ostellut älppäreitä, koska sitten olisin joutunut istumaan olkkarissa kuuntelemassa. Huoneessani oli kasettisoitin, vanha kuin taivas, mutta toimi. Varmaan sitten 13-vuotissynttärilahjaksi viimein sain hartaasti toivomani mustan tyylikkään tupladekki-soittimen, jonka koristelin ajan tyyliin kiiltävillä tarroilla.

Ennen kuin säntäsin suuren maailman musiikin pyörteisiin, pääsi kasettikokoelmaani vielä Bogart Co:kin. Princess I’ll always love you! Melkein pyörryin aina kun kuuntelin sitä! Aika samoihin aikoihin kait kyllä aloin sitten jo katsella Coca Cola Eurochart Top Fiftyä Sky Channelilta. Olisikohan se alkanut näkyä juuri tuolloin vuonna 1985, kun olin kymmenen. Sieltä löytyi niin paljon hyvää musaa, etteivät viikkorahani riittäneet kaikkiin niihin kasetteihin, joten piti poimia parhaat päältä. Europen kasetin sain synttärilahjaksi. Vaikka Final Countdown oli tietty Euroopanlaajuisesti The Hit, minä rakastin erityisesti biisiä Carrie. Mutsi toi minulle noihin aikoihin Lontoosta U2:n kasetin War, jota kuuntelin toisinaan kyllä, mutta se oli minulle vielä vähän liian monimutkaista musiikkia.

Huomaatteko? Dingo loistaa poissaolollaan. En ikinä koskaan milloinkaan digannut Dingoa. Kaikki kaverit sitä kuunteli, niiden synttäreillä tanssittiin Dingon tahtiin, osaan kaikki niiden hitit ulkoa, mutta olin jo tuolloin sitä mieltä, ettei Neumann osaa laulaa. Ei se osannut laulaa parikymmentä vuotta myöhemminkään, kun päädyin eräiden bileiden jatkoille Hotelli Vantaaseen, Dingon comeback-keikalle. Voihan sifonkihuivi!

Joskus tuolloin kymmenen vanhana se mainittu Coca Cola Eurochart Top Fifty sai minut liimautumaan sohvaan kiinni, vuosiksi, joka päivä. Siellä oli paljon minusta korkeintaan välttävää musiikkia (koin tosiaan rock-herätykseni vasta purkkapopista toivuttuani noin kolmekymppisenä 😀 ) – Simple Minds, Simply Red, Eurythmics (josta siskoni tykkäsi silloin), Prince, joitain mainitakseni – ja paljon sellaista mukiinmenevää, josta ei kuitenkaan tullut suuria lemppareita – Mister Mister, Duran Duran, Wham, David Bowie, Lionel Richie, INXS, Michael Jackson – ja joitain ihan inhokkeja, joista muistan lähinnä Rick Astleyn. Ja siellä oli ihan huippuja musavideoita kuten nyt vaikkapa Peter Gabriel Sledgehammer tai A-ha! Take On Me.

Ja sitten siellä oli hirveästi kaikkea tosi hyvää musaa, joista vain pieni murto-osa pääsi kasettihyllyyni, koska raha. Ostin Madonnan True Bluen – oi! Live To Tell, Papa Don’t Preach, La Isla Bonita, poimintoina – ja Bon Jovin Slippery When Wetin – aika poikkeava mutka purkkapop-kokoelmassani 😉 mutta rakastin mm. Livin’ on a Prayeriä, You Give Love a Bad Namea ja Social Diseasea ja tietty Jon Bon Jovin seksikästä ääntä! Bon Jovin ja Europen julisteitakin minulla oli seinälläni, siinä Bogartin kanssa sulassa sovussa. Kahdentoista vanhana aloin tilata Suosikkia. Tai pitäisi ehkä sanoa, että silloin mutsi suostui tilaamaan sen minulle viimeinkin.

En ehkä enää edes muista mitä kaikkia kasetteja minulla oli, mutta kaksi oli ylitse muiden ollessani kolmentoista ja kuolettavan rakastunut itseäni muutaman vuoden vanhempaan poikaan, jolle tietty olin vain hassu tytönhupakko. Nuo kaksi oli Tiffany ja Glenn Medeiros – molemmat kai ainakin maailmanlaajuisesti lähinnä one hit wondereita, mutta minulle henki ja elämä. Vähän niinkuin One Direction tytöilleini. Vähän. Tiffanyn kasetista en enää edes muista mitään muuta kuin I Think We’re Alone Now:n, remakehän se, mutta vaikka kuinka monta kertaa kuulisin sen alkuperäisen, Tiffany vaan on Tiffany, minun nuoruuteni, minun versioni. Osaan sen vieläkin ulkoa. Neljäntoista vanhana lauloin sen faijan videonauhurille (ja sitten faija näytti sen systerin häissä, koska systerikin taustalauloi siinä).

Glenn Medeirokselta ihan ykkönen on tietenkin se ainokainen hitti Nothing’s Gonna Change My Love for You. Voi kuinka monet kerrat itkinkään sen biisin kanssa! Sillä kasetilla oli monta muutakin ihanan ihanaa biisiä, mutten tietenkään muistakaan niistä yhtäkään enää. Kolmetoistavuotiaana ostin myös yhden LP-levyn. Bongasin sen, kokoelmalevyn, jonkun koulun kirppikseltä. Ostin sen ihan siksi kun siinä oli Billy Idolin Sweet Sixteen. En minä Billy Idolista silloin juuri muuten välittänyt, mutta tuo Sweet Sixteen. Aahh!

Nauhoitin tuohon aikaan – kuten kaikki muutkin, sillä meillä ei ollut Spotifyä, miten me oikeen pärjättiin??!! – radiosta biisejä. Oli raivostuttavaa, jos spiikkeri ei kertonut mikä biisi oli tulossa ja sitten tuli kamala kiire, kun kuuli ekat tahdit ja niinpä joka toisesta biisistä puutui muutama alkutahti. Ja lopussa oli muutama tahti seuraavaa, kun menivät onnettomat soittamaan pari biisiä putkeen ilman taukoa välissä. Kasetille tallentui mm. sellaisia biisejä kuin Belrin Take My Breath Away (Top Gunin soundtrack oli muutenkin loistava, mutta ostin sen vasta aikuisena, CD:llä), Whtiney Houston I Wanna Dance with Somebody, Bangles Eternal Flame, Pet Shop Boys Always on My Mind, Huey Lewis and the News Power of Love, Kylie Minogue I Should Be so Lucky, Katrina and the Waves Walking on Sunshine ja mitähän kaikkea muuta? Kirjoittelin pieniä lyriikkapätkiä päiväkirjaani, kun ne osui ja upposi, siis tuon onnettoman teinirakkauteni puitteissa.

Vähemmän main streamisti pidin Tracy Ullmannista (Sunglasses ooo to hide behind… I wanna be bumbum Bobby’s Girl… ja niin edelleen). Kaksi Ullmanninkin LP:täkin minulla oli, faija ne taisi tuoda joskus joltain reissultaan, ei ehkä edes minulle vaan mutsille? Koko perheelle ajalla ennen eroa? En muista enää. Kuuntelin satunnaisesti myös Abbaa (voihan Angel Eyes!) ja Bruce Sprinsteeniä koska mutsilla oli se kasetti, Elvistä ja Beatlesia, koska faija ja vaikka sun mitä muutakin, mikä ei ollenkaan ollut kasaria.

Poikabändit eivät olleet minun juttuni. En ollut sen paremmin Nyykkari kasikytluvulla kuin Bäkkäri ysikytluvullakaan. Sen sijaan tykkäsin kyllä esim. Beach Boysista, ja erityisesti heidän myöhemmän tuotannon Kokomostaan, joka löytyy toisen Tom Cruise -leffan Coctailin soundtrackiltä (sen niinikään ostin vasta aikuisena, mutta Kokomo minulla oli yhdellä äänitetyistä kaseteistani). Täyttäessäni 13 isäni antoi minulle synttärilahjaksi kasetin, johon hän oli äänittänyt syntymävuoteni parhaat hitit, radion Brittihitit-ohjelmasta. Faijalla on vissiin Brittihitit ihan joka vuodelta. Niitä kasetteja on PALJON! Yhtään en muista mitä kaikkea sillä kasetilla oli, vaikka sitä kuuntelinkin itse asiassa aika paljon. Eiköhän näistä kuitenkin ainakin osa olisi tuttuja, jos kuuntelisin: http://www.uk-charts.top-source.info/top-100-1975.shtml.

Ihan varmasti unohdin mainita jotain, minkä halusin mainita. Ei sillä, että kokonaista kasikytlukua yhteen blogipostaukseen saisi mahtumaan muutenkaan. Minun kasarini, niin tyyliltään, fiilikseltään kuin kaikelta muultaankin voi kuitenkin paketoida koko laikka hyvin tuohon jo mainittuun Tiffanyn I Think We’re Aloneen. Kasariteinitytön ruummiillistuma. Minullakin oli hiukset kuten Tiffanylla, löysä nahka/farkkurotsi kuten Tiffanylla, tulvanpelkääjä-farkut kuten Tiffanylla, isot rengaskorvikset kuten Tiffanylla ja halusin olla just silleen kiltillä tavalla wild.