Stadista puhuttaessa ei varmaan ihan ekana tule mieleen metsä. Tulee mieleen sporien kolina, kerrostalot, ruuhkainen liikenne, asfalttipihat, betonilähiöt, hälyneuvojen ujellus. Helsinki ei ole mikään iso kaupunki, noin maailman mittakaavassa. Eikä järin vanhakaan, eikä varsinkaan modernina kaupunkina vanha. Ei niin kauan aikaa sitten Helsingissä oli paljon pientä puutaloa paljon enemmän kuin nyt. Kaupunkimainen ympäristö oli keskittynyt nykyistä paljon pienemmälle alueelle. Rakastamani Munkkiniemi monen muun nykyisen kaupunginosan tavoin ei edes ollut osa Helsinkiä. Stadilaiset lähtivät Munccaan landelle. Ei tarvitse kuin katsoa Suomi-Filmin kulta-ajan leffoja päästäkseen melkoiselle aikamatkalle – eikä niistä ajoista ole vielä sataakaan vuotta.
No, minä en niitä aikoja ole elänyt. Minun syntymän aikaan oli Pasilan betonilähiö ihan uusi ja Muncca ollut jo pitkään osa Stadia. Legendaarinen nelosen spora kolisteli pitkin Munkkiniemen puistotietä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Munkan koululaiset flaidasivat viikonloppuiltaisin rantsussa Meikkulaisten tultua kerjäämään verta nenästään (“Pappa betalar” – älähtikö siinä sitten se koira johon kalikka kolahti vai ärsyttikö se muuten vaan? mene ja tiedä, mutta ei kaikki munkkalaiset kersat rikkaita olleet – iso osa Muncasta oli ainakin tuohon aikaan vakuutusyhtiöiden halpoja vuokra-asuntoja) ja kiusasivat itse munkkivuorelaisia böndeiksi, kun asuivat siellä munkkalaisten entisellä virkistysalueella.
Itse asuin Muncassa sellaiset 16 vuotta ja rapiat, kolmessa eri osoitteessa. Ensimmäinen koti oli Puistotien varrella, mutta koska ikkunat olivat pihalle päin, ei (kai? en ehkä edes muista) ratikoiden kolina erityisemmin kuulunut meille. Toinen koti oli Huopalahdentien varressa. Sinnekään ei ratikat juuri kuuluneet, Huopalahdentien trafiikki kylläkin. Muttei sitäkään juuri edes noteerannut. Kolmannessa kodissa huoneeni ikkuna oli siten, että sporien kolina oli taukoamaton taustamusiikkini. Ei se minua häirinnyt, päin vastoin, se kuului asiaan – luulisin, että se oli aina kuulunut elämääni, en vain edes enää muista! Syksyisin tiesin aina ensilumen saapuneen ennen kuin olin sängystäkään noussut, sillä se vaimensi sporien äänet.
Munkassa asuessani retriittini oli rantsu, fillaroin tai dalsin merenrantaan Munkan puolelle tai Tarvoon, kun kaipasin hiljaisuutta ja yksinoloa. Luonnonhelmassahan Munkkiniemikin on, ihan siinä Talin reunalla. On metsää, on rantaa, on nurmikenttää, on golf-kenttää, on talvella hiihtolatua ja kesällä motocross-rataa. Haaveilin aina skidinä siitä ohi kävellessäni, että pääsisin jonain päivänä kokeilemaan. Taisin sitä rataa joku kerta fillarina tyypatakin. Vietin todella paljon aikaa Talin metsiköissä lapsena. Isovanhempani asuivat siellä lähellä golf-kenttää ja niinpä siellä Talin metsiköissä tuli temmellettyä, maapallokivellä pidin piknikkiä talvella hiihtelin ja laskin Talissa mäkeä suksilla ja pulkalla.
Eikä ole kaukana Munkasta – tai täältä nykyisiltä asuinalueiltani – Stadin keskuspuistokaan. Eihän se ihan sellainen aurinkoinen piknik-paikka ole niinkuin New Yorkissa, mutta laajat metsäalueet ihan Helsingin sydämessä. Siellä käytiin suunnistamassa (silloin kun ei suunnistettu Meilahden metsissä) ja sieltä läpi fillaroin kymmenen-kahdentoista vanhana fillaroin Pirkkolaan kaverilleni. Metsissä sielläkin rymyttiin, kun ei oltu uimassa plotissa tai uimahallissa. Pirkkolasta välillä myös hiihdeltiin Paloheinään ja takaisin.
Munkasta aikuisuuden kynnyksellä muutettuani asuin kerrostaloissa itä-Helsingissä enemmän tai vähemmän vilkkaiden teiden varsilla kunnes olin kolmenkymmenen, ja kahden neljännen polven stadilaisen mutsi. Silloin, tarvitessamme lisää tilaa, silloinen mieheni, lasteni isä, joka itse oli lapsuutensa ja nuoruutensa asunut paritalossa Porvoon maaseudulla, ehdotti, että muuttaisimme rivitaloon johonkin reunuskuntaan. Kävin reunuskunnat läpi mielessäni ja tulin tulokseen, että Nurmijärvi, Klaukkala, on ainoa suunta, johon voi kuvitella lähteväni.
Hyppäsin seikkailuun. Kun käytiin tuolloin rakenteilla ollutta tulevaa kotiamme ensi kertaa katsomassa tammikuun pimeydessä, mietin koko kotimatkan, mihin hitsiin minä Stadin gimma oikein olen suostunut! Ja kun syksyn korvilla uuteen kotiin muutettiin, istuttiin miehen kanssa sohvalla kuuntelemassa hiljaisuutta. Se oli hämmentävää.
Klaukkalan-aikaamme kesti viisi vuotta, mihin sisältyi pari rivariasuntoa ja yksi melkein valmiiksi saatu omakotitalo. Ensimmäiseen rivariin asensin omin pikku kätösin hälytysjärjestelmän ja kun joskus olin kotona yksin, pelkäsin. Hitsi vie, siinä maan tasossa! Siitähän sitä kuka vaan tulee iisisti ikkunasta läpi! Totuin siihen kuitenkin noiden viiden vuoden aikana. Samoin kuin totuin siihen rauhaan ja hiljaisuuteen, joka siellä metsiköiden laidoilla oli. Pikkuteitä, vähän autoliikennettä per tie (vaikka Klakehan on ihan iso asuinkeskus sinänsä), ei sporia. Pahin “meluhaitta” oli lentokoneet, joiden laskeutumiskieppi kulkee usein Klaken yli.
Jossain siellä välissä, talon ollessa melkein muuttovalmis, asustettiin heinäkuu isoäitini Munkkivuoren-asunnossa. Minusta oli kerrassaan fantsua päästä kulkemaan tyttärieni kanssa lapsuuteni metsissä. Talissa, maapallokivellä, Konnarissa eli Munkinpuistossa, rantsussa, kaikkialla!
Eron jälkeen pari vuotta kului Vantaalla, betonilähiössä, kunnes nykyisen mieheni kanssa muutettiin saman katon alle. Viisihenkinen perhe, nykyisellään pari koiraakin. Päädyttiin omakotitaloon Helsinkiin, Haltialan peltojen ja Paloheinän ulkoilumetsien viereen. Talo oli kuitenkin ihan siinä alueen päätien varressa, bussireitin varressa. Ei se alkuun kamalasti haitannut, mutta viime talvena päästäni leikattiin akustikusneurinooma, minkä seurauksena toisesta korvastani meni kuulo. Yhtäkkiä kaikki se trafiikki kodin ympäristössä alkoi häiritä aivan valtavasti.
Viime syksynä muutettiin pari kilometriä “metsään” päin. Paloheinä on mielenkiintoinen alue. Toisaalta on ahtaasti rakennettua akuankka-aluetta, jossa yhden talon ikkunasta voisi suunnilleen astua sisään toiseen taloon. Toisaalta, kun tuolla metsiköissä vaellan koirieni kanssa, suorastaan tunnen asuvani stadilaisten ulkoilualueella. On hiihtolatua ihan siinä normaalin metsätien vieressä – joku on lähtenyt himastaan sukset jalassa kohti niitä kuuluisia Paloheinän latuja, Stadin parhaita hiihtomestoja.
Kivenheiton päässähän se hiihtomajakin, jossa lasten kanssa muualla asuessamme käytiin kaakaolla ja munkilla hiihtolenkin jälkeen – silloin kun lapsia vielä hiihtäminen innosti, nykyisin voidaan asua hiihtometsien vieressä, muttei kukaan meistä hiihdä. Kaikkialla on metsiköitä, metsäteitä pitkin voi kävellä vaikka toiselle puolen Stadia, Keskuspuiston halki, tai dallailla kilsoja ihan vaan Pitkäkoski-Haltiala-Paloheinä-alueella. Jos pysähtyy kuuntelemaan, voi lintujen viserryksen lomasta kuulla motareiden huminan – onhan lähellä niin Kehä-ykköstä kuin Tuusulan- ja Hämeenlinnanväylääkin. Enimmäkseen en kuitenkaan huomioi koko huminaa vaan nautiskelen lintujen äänistä.
Mekin päästään pikkuista polkua pitkin suoraan omasta pihasta metsään. Ja autotie, tuo melko hiljainen sivukatu, on riittävän kaukana talosta, ettei sekään vähäinen liikenne haittaa lain. Ymmärrän nyt isoäitiäni, joka ei koskaan kyllästynyt siihen rauhaan ja luonnonläheisyyteen, jossa on asunut nyt jo yli viisikymmentä vuotta. Isoäiti aina sanoi: “Eikös ole hienoa, asua täällä kaupungissa, luonnonhelmassa.” Kyllä on!
Stadi on sporien kolinaa, vanhoja kauniita kerrostaloja, moderneja (aika kamalia) betonihökötyksiä, merenrantoja, metsiä ja puistoja, saaristoa. Helsinki on vihreä kaupunki meren rannalla. Täällä voi asua kerrostalossa ratikkareitin varrella tai metsän keskellä lähes täydessä hiljaisuudessa. Täällä voi dallailla märällä asfaltilla paljain jaloin, käydä meressä yöuinnilla, istua piknikillä puistossa, tapella snagarijonossa Tölikassa, samota metsiä tuntikausia. En usko asuvani Helsingissä loppuikääni, sillä nyt jo kaipaan jotain vielä syrjäisempää paikkaa asua. Stadilainen olen silti aina sydämeltäni.
