Silloin joskus kauan sitten nuoruudessani kaikki kaverit lukivat Viisikoita. Yritin kerran itsekin ja taisin minä sen yhden lukea loppuun asti (kynnykseni jättää kirjoja kesken on ollut korkea siitä asti kun ylipäänsä pääsin lukemisen makuun). En kuitenkaan sen koommin katsonut Viisikoihin päinkään. Seikkailu jäi ruokailun jalkoihin. Viisikko söi vähän väliä. Sardiineja ja mitä nyt sitten, jotain purkitettua kamaa. Minua ärsytti.
Kirjoissa syödään toki välillä, ihan niinkuin elämässä. Viisikoissa se oli minusta vähän ylikorostunutta – ja lisäksi jotenkin se safkakin niin proosallista – ja se häiritsi lukukokemusta. Minkään muun kirjan kanssa ei ole samaa tullut eteen. Sen sijaan aika moni kirja on jättänyt jälkeensä sellaisia ehkä vähän romantisoitujakin fiiliksiä siitä, mitä kaikkea pitäisi saada joskus maistaa. Etenkin, kun niin paljon luen jenkkikirjallisuutta ja toisaalta ruokakulttuuri on erilainen ja toisaalta täältä maailmannurkasta ei edes ole aina ollut saatavilla niitä kirjoissa kuvailtuja herkkuja.
Kymmenen viime vuoden aikana olen päässyt matkustelemaan jonkinkin verran, mikä on mahdollistanut monta kirjoista tuttua makuelämystä. Suomessa kauppojen valikoimat ovat samaan aikaan kansainvälistyneet ja viimeiset reilut viisi vuotta olen ollut yhdessä jenkkimieheni kanssa, mikä on lisännyt kotiruuankin kansainvälisyyttä – ei vain jenkkikulttuuria vaan vähän ympäri maapallon cuisine, kun yhdessä kokataan.
Yksi kaikkein prominenteimmista jutuista, joita välttämättä halusin päästä maistamaan, oli Dunkin Donuts ja erityisesti niiden Boston Cream. Lempikirjailijani Janet Evanovichin Stephanie Plum -sarjassa syödään myös paljon, ja aika lailla huonosti. Donitseja, pizzaa, meatball subeja ja Cluck in a Bucketin rasvaisia kanankoipia. Ja kaikkea aina paljon. Päähenkilö ei silti liho. Siihen ansaan en ole pudonnut, mutta Boston Cream on Stephin lempidonitsi ja kun Berliinissä viimein melkein kuusi vuotta sitten törmäsin Dunkin Donutsiin, pitihän se maistaa.
Olin pettynyt DD:n donitsitaikinaan ja donitsin kokoon. Se oli pienempi ja rasvaisempi kuin Arnoldin vastaava. Cream oli kuitenkin taivaallista! SE oli paljon Arskan vastaavaa parempaa. En kuitenkaan juuri harrasta donitseja, joten eipä ole toiste tullut piipahdettua Dunkinissa, edes silloin kun sellainen on ollut nenän edessä.
Kuten kirjoitin, noissa Evanovicheissa syödään paljon. Eikä vain noissa Plumeissa vaan kaikissa Evanovicheissa. Se ei silti minua haittaa, sillä niissä syöminenkin vie tarinaa eteenpäin. Donitsien lisäksi ei kuitenkaan oikeastaan ole mitään muuta sellaista niistä jäänyt mieleen, mitä välttämättä haluaisin maistaa. Marinara saucen opin niistä, mutten ole koskaan vaivautunut tekemään. Pot roast & green beans on sieltä tuttu ja sitä comboa on miehen kanssa joskus syöty; perusjenkkiruokaa.
Toinen kirjasarja, joka näin äkkiseltään tulee mieleen aiheen puitteessa, on Patricia Cornwellin Scarpetta-sarja, johon tosin ihan muista syistä kyllästyin jo vuosia sitten. Kirjat menivät raskaslukuisiksi ja alkoivat pyöriä lähinnä Scarpettan pään sisällä. Scarpettalla on italialaiset juuret, ja kirjoissa onkin paljon italialaista ruokaa. Pastaa ja sen sellaista. Jotain vaikutteita muistan niistä ottaneeni silloin kun vielä pastaa söin, mutta isoin juttu niistä kirjoista on grillipizza. Nythän Suomessakin myydään grilliin laitettavia pizzakiviä ja meilläkin tietenkin sellaisia pari on, ja onhan sitä grillipizzaa sitten kokeiltukin. Hyvää siitä tuli.
Kymmenkunta vuotta sitten reissattiin autolla Euroopassa ja silloin tuli testattua sellaiset jenkkiketjut kuin KFC ja Burger King. Silloin olivat kumpikin minulle vielä ennestään tuntemattomia juttuja ja etenkin tuo KFC tuntui joltain mystisen hienolta, kun ei sitä broiskua kukaan suomessa öljyssä paistanut. Olihan se hyvää juu. Stadista löytyvä Southern Fried Chicken on myös hyvää. Ei nyt kuitenkaan satumaista. Kirjojen ruuat saa jonkun hassun hohdon ylleen, kun ne on jotain ennestään tuntematonta.
Evanovichin Full-sarjaa sen sijaan on kiittäminen kahvinjuonnistani (ainakin osin 😉 ). Full Housessa yksi päähenkilöistä juo jatkuvasti Frappucinoja ja sen innoittamana minä, joka en silloin siihen aikaan joskus yli kymmenen vuotta sitten kahvia ollenkaan juonutkaan, tilasin WTC:n kahvilassa Frappen, kun sellainen listalta löytyi. Jääkahvihan se, slush suorastaan, ja tykkäsin mausta. Siitä lähti kahvinjuontini. Jäälatte, sitten latte, sitten cappucino. Espressopohjaiset kahvit maistuu.
Minulle on ihan fine, jos kirjojen henkilöt eivät syö. Ihan niinkuin eivät ne ikinä käy WC:ssäkään. Jos luen kirjoja, joissa syödään paljon, alkavat omatkin mieliteot jyllätä pahemmin. Silti rakastan Evanovicheja. Olkoon ne nyt sitten poikkeus joka säännön vahvistaa. Oli muuten hauskaa, kun kerrankin meni niinpäin, että olin jo ehtinyt syödä jotain, mistä tehtiin pieni numero eräässä kirjassa. “A couple of steaks with a couple of eggs, over and easy. […] Egg yolk is nature’s steak sauce.” Amen to that!
When I was like eight years old or so, on second grade or so, we had this school assignment to write and draw a story about our best friend. I chose to write about my grandma’s dog, a wire haired fox terrier. She was my best friend while growing up, before I had any other real friends. We spent summers together at our summer place with my grandma, playing and asking for snacks and whatnot. I wanted to have my own dog, just like almost every kid wants at some point, but I lived to be almost forty years old before that happened.
