"Äiti?Äiti. Saako mennä autolla?" kysyi tosikoinen lastenhuoneesta. "Mitä? Mit…?" "No et sinä!" daa-aa! tytöt leikkivät pitkästä aikaa keskenään ihan oikeaa leikkiä. "Totta kai, kulta," oli esikoisen lähes imelänlempeä vastaus. Mistä lie senkin äänensävyn oppinut? Sanat voisivat kyllä olla omasta suustani (ei tosin vastauksena ko. kysymykseen 😉 ), mutta tonea en kyllä tunnistanut. Paitsi tyttöjen aikaisemmista leikeistä.

 

Tosikoinen jäi tosiaan Juhannukselta isäni ja isoäitini hoiviin ensin landelle, sitten isän vaimon mökille aina eiliseen saakka. Kolme päivää ja risat oltiin siis esikoisen kanssa periaatteessa kaksistaan. Tai kolmistaan minä, tytär ja mies, mutta miehellä on ollut omat menonsa, joten on enimmäkseen oltu vain esikoisen kanssa kaksin. Ja käyty isänsä kämpillä kissaa hoitamassa, ex-mies kun on ollut viikon Lapissa ja kissa keskenään kotona. Muuttoon vähän niin ja näin sopeutunut katti on yksinäisyydestään huolimatta syönyt ja voinut paremmin nyt kun on käyty siellä tyttären kanssa – taisi kissalla olla tyttö(j)ä ikävä.

 

Minä olen ehtinyt kiertää pari kierrosta golfia, tai no, pari puolikasta kierrosta eli Paloheinän ysiä tänä aikana esikoisen pitäessä seuraa kissalle. Vieläkään en ole onnistunut tasoitustani laskemaan – mihinkä se laskisi, kun ei kert taito siihen riitä. Tai oikeammin yksittäisinä suoritteina taito kaikilla osa-alueilla voisi riittääkkin, mutta vielä ei homma toimi kokonaisuutena riittävän hyvin. Kai se siitä, ei se kaukana ole kuitenkaan. Liian kaukana silti.

 

Maanantaina koluttiin esikoisen kanssa Ikea ja ilta siinä hujahti käsistä kun koottiin uusia huonekaluja. Lapsille pienet työpöydät, uusi sohvapöytä, ruokapöytä, tuolit. Pari kaappia olisi vielä kokoamatta tuolla, mutta ei sitä ihan jokaista hellepäivää ole raaskinut kotona viettää.

 

Tiistaina suunnattiinkin Sääksjärvelle kesän ensimmäiselle biitsireissulle ja se olikin sellainen reissu että! Minä taisin unohtaa aivot kotiin muiden tarpeiden mukana, tai sitten se oli helle vaan kertakaikkisesti sulattanut ne. Kotiin jäi niin filtti kuin kylmälaukku kuin servetit ja kirja ja… Biksut sentään oli, eväät oli tarkoituskin ostaa kaupasta, ja aurinko tuli luontaisetuna. Niin ja esikoiselle noukittiin matkan varrelta toinen parhaista kavereista seuraksi.

 

Biitsillä oli kyllä mukavaa. Tytöt temmelsivät vedessä keskenään ja minä täyttelin ristikkolehteä, jonka oli kaupasta hätäpäissäni mukaani haalinut, kun kert se kirja oli himassa.Ja onnistuinkin hurahtamaan taas ristikoihin niin että niitä on sitten täytelty joka välissä sen jälkeenkin, ja toinen lehti on nyt menossa. Siitä onkin varmaan vuosia aikaa kun edellisen kerran niitä tein. Silloin oli päällä samanlainen pakkomielle tai addiktio tai joku kuin nyt.

 

Tänään tosin ristikot toimivat vain oheistoimintana asennellessani uutta ihanaa konettani. Tänään ei myöskään ollut yhtä helteinen päivä kuin alkuviikko oli. Joten lojuin tovin parvekkeella ristikkolehden kanssa likkojen pelatessa uutta Cars Race-O-Rama PS3-peliä ja pilvien peittäessä auringon siirryin suosiolla sisälle uuden punaisen kimppuun 🙂 Kyllä se asentelu ja konffaaminen vaan on enemmän minun juttuni kuin Ikean huonekalujen kokoaminen, vaikka macgyveriä onkin välillä ihan kiva leikkiä.

Oli komea kokko. Koko päivän oli satanut enemmän tai vähemmän ja illallakin vielä kaikki oli märkää. Mutta illaksi sade laantui, joskaan ei nyt ihan taivas kirkastunut. Tuulikin tyyntyi ja saunottiinkin jo ihan kauniissa vaikkakin harmaassa illassa. Ja faija oli jotenkin pitänyt kokkopuut sen verran kuivina, että saatiin se komea kokko, jota ihaillen syötiin karjalanpiirakat ja munavoit ja tulen hiipuessa paistettiin makkarat. Ja tietenkin korkattiin yksi Fresitakin Juhannuksen kunniaksi.

 

 

Puolen yön tietämillä isoäitini ja isän vaimo lähtivät nukkumaan, tytöt heidän kanssaan. Minä ja mieheni lähdettiin järvelle soutelemaan. Soudettiin yön pimeimmässä hetkessä järvenselän rantaviivoja mukaillen, katsellen puolipimeässä pimeitä mökkejä ja rantoja. Kovin harvassa mökissä oli valoja ja nekin harvat kokot jotka meidän kokon lisäksi olivat loimunneet olivat jo hiipuneet. Niinkuin meidänkin kokko. Faija ylläpiti vielä jonkin aikaa pientä tulta nuotiossa, mutta meni hänkin pian nukkumaan.

 

 

Me ihmeteltiin pimeyttä ja rauhaa. Ja kummallisia radiomastoja ja erinäköisiä mökkejä. Kuului vain linnunlaulua läpi yön, ihmiset olivat kaikkialla jo nukkumassa. Perinteikäs järvi, jossa on paljon erinäköisten silmää- tai ainakin rahaatekevien kesäasuntoja. Ei mitään remubileitä missään. Eikä olleet remubileet nekään, joita päädyimme kuokkimaan. Muutama meitä vähän nuorempi hemmo notskin ympärillä Bond-teemat hiljaisesti taustalla soiden.

 

Olivat kaverit ihmetelleet, että mikä ihmeen vene siellä on, kuka soutaa keskellä yötä. Ja kun lipuiltiin rannan ohi, pohtien että taitavat olla järven ainoat "bileet" ja kovin on hiljaiset nekin, alkoivat kaverit huikkailla rannalta. "Moi! Mitäs te?" "Terve! Kunhan tässä soudellaan." "No tulkaahan tänne moikkaamaan!" "No mikä jottei!" Ja käänsin veneen keulan kohti rantaa – olin alkanut jo vähän palella veneessä, joten olin airoissa, vaikka mies sanoikin, ettei pitäisi antaa naisensa soutaa. Mutta kun nainen nyt vaan itse tahtoi 🙂

 

Solmittiin vene kiinni laituriin ja liityttiin notskirinkiin. Mökin isäntäväki oli lähtenyt onnenongintaan Lohjan keskustaan ja jättänyt vieraat keskenään mökille. Läpistiin niitä näitä nuotion äärellä puolisentoista tuntia ja lähdettiin siitä sitten soutamaan takaisin omalle mökille, kellon ollessa jo neljän. Pienestä vastatuulesta huolimatta vene lipui tasaisesti ja kevyesti omaan rantaan aamun jo sarastellessa. Istuttiin vielä tovi terassilla katsellen auringonsäteiden kajoa taivaanrannassa ja syöden vähän karjalanpiirakkaa huikopalaksi.

 

 

Viiden maissa mentiin nukkumaan ja pohdittiin kuinka kauan meidän annettaisiin nukkua. Kauan ei ehditty arvailuja heitellä ilmaan, kun jo oltiin autuaasti untenmailla. Ja herättiin sieltä seuraavan kerran yhden aikaan päivällä. Isoäiti oli juuri korjaamassa aamupalatarpeita pöydästä – puolille päivin oli myöhäisimmät muistakin nukkuneet – mutta kattoikin meille kaiken takaisin. Syötiin pari voileipää ja hörpittiin kahvia kakessa rauhassa.

 

Päivä oli jälleen sateisenpuoleinen. Tytöt kalastelivat ongella vaihteeksi, kun vihdoin löysivät matojakin, edellisenä päivänä esikoinen virvelöi matojen puutteessa, mutta eipä tullut sillä saalista. Ongella esikoinen sai parisataa grammaa painaneen särjen ja myöhemmin tosikoinen soitti minulle kotimatkalle – tosikoinen halusi jäädä vaarin kanssa mökille – saaneensa vähän pienemmän särjen. Kalastajatytöt olivat näin molemmat onnellisia, vaikkeivät kalojaan itse syökään.

 

Me mieheni kanssa tyydyttiin ihmettelemään kalojen sielunelämää ilman onkia tai virveleitä. Yhdessä kivikossa kävi kauhea kuhina lähes tauotta, liekö kututouhut menossa siellä. Ja laiturin vieressä iso parvi jotain pikkusinttejä veti rundia kuin sillirenkaassa ikään. Välillä kalat kävivät lekottelemassa kiven päällä lähes pinnassa. Ja jossain vaiheessa yksi laumakala sai individualisti-kohtauksen ja alkoi häätää muuta parvea pois "reviiriltään". Aikansa se siinä onnistui, mutta kun ryhmän paine kävi liian suureksi, se luovutti ja lähti kiertämään taas rundia kalakavereidensa kanssa.

 

 

Lopulta sateinen päivä alkoi kääntyä kauniiseen aurinkoiseen iltaan ja meidän koitti aika lähteä. Jotenkin taas ironista, että ensin vietetään pari sateista päivää landella ja kun on aika lähteä, on taivas kirkas ja ilta-aurinko paistaa upeasti parvekkeelle. Mutta koti ja yksinäinen kissa exän luona odotti.

Jotenkin tämä aika tuntuu valuvan käsistä kun on niin paljon puuhaa. Eikä vain tätä kotihommaa vaan kaikenlaista. Golf-harrastuksenikin on alkanut nyt "oikeasti", kun olen viimein päässyt pelaamaan asti. Paloheinän ysiä olen ehtinyt kiertää nyt viisi kertaa, varsinaisesti, viime perjantaina ekan kerran. Ekat pari rundia meni tosi hyvin, ehkä vähän liiankin hyvin, koska sitten sitä alkoi odottaa itseltään enemmän kuin mikä oikeasti on se perustaso, joten sitten on ollut vähän laskujohdanteista tämä peli. Mutta pääasia on, että pelaaminen on kivaa.

Ja sehän on 🙂 Vailla paineita – ok, olisihan se kiva pudottaa tasoitusta jo heti alusta asti, eikä se mahdollisuus parhaimmillaan niin kaukana ole ollutkaan, mutta hyvä ihme sentään, olen pelannut peräti viisi kierrosta! Se on ihan treeniä. Sitä paitsi, eilenkin taisin silti pelata paremman tuloksen kuin vuoden pitempään pelannut pelikaveri. Ei siis ihan mahdotonta. 

Niin mutta siis siihen pääasiaan, että se on kivaa. Luonnon helmassa, auringon paisteessa, leppoisassa seurassa. Tykkään golfissa siitä, että oma hyvä tulos ei ole kiinni muiden onnistumiesta tai epäonnistumisesta, joten siitä jää pois se sellainen muiden kustannuksella kilpaileminen. Ei tarvitse toivoa toisen epäonnistuvan vaan siellä saa kannustusta ja kehuja kun menee hyvin ja sympatiaa kun menee pieleen. Sellainen rehti mukava fiilis. Eikä haittaa ettei pelikavereita tunne ennestään, siinä sitä tulee tutustuttua pelin tiimellyksessä niitä näitä läpisten.

Tyttäret palasivat mökiltä viime lauantaina, mutta jäivät heti sunnuntaina serkuilleen toiseksi vanhimman serkun rippijuhlan jälkeen. Eilen illalla kotiutuivat sieltä tädin hoivista, tuumaten että nyt on jäljellä enää Lintsi, Särkkä ja Serena, kun Korkeasaari ja Puuhamaa tuli käytyä serkkujen kanssa. Ainakin lapsilla on selvästi jonkinlainen loma-pläni, toisin kuin minulla, Minulle pääasia on, että olen lomalla.

 

Siinä on niin kiva sointi 🙂 Ja sähköpostinkin säädin synkronoitumaan kännykkään vain manuaalisesti.

Havahduin aamulla lokkien kirkunaan, ääni jota olen tavallaan kaivannut. Se on ollut osa elinympäristöäni aina, paitsi viimeiset vuodet Klakessa. Se oli jotenkin kotoisa ääni, enkä oikeastaan osannut odottaa sitä Vantaalla, missä ei kuitenkaan olla ihan meren äärellä. Hassua etten ole noteerannut sitä täällä aiemmin.

 

Viikonpäivät on nyt asuttu uudessa kodissa for good. Muuttopäivä oli viikko sitten lauantaina siis. Pakattiin Klakessa kuorma-autoon ensin ex-miehen tavarat, sitten minun, ja unohdettiin osa, kun taloon jäi muutenkin vielä roskaa ja kirppiskamaa. Kundit roudasivat täällä päässä huonekalut, laatikot ja säkit vain sisälle asuntoon jonkinasteisella avustuksellani (taidan olla aika huono muuttaja) ja sen jälkeen alkoi järkkääminen.

 

Huonekalut alkaa olla paikallaan, jotain vielä puuttuukin, kaikenmoista pitäisi hankkia. Mutta tavaraa on enemmän kuin asuntoon mahtuu. Varastoon on viety kamaa vaikka kuinka, kirppikselle on lähdössä vaikka mitä, ja silti kaappitila loppuu auttamatta kesken. Mihin kaikki kengät ja vaatteet? Neljän hengen kamppeiden sovittaminen kolmioon on temppu ja miten se tehdään! Eikä kaikki ole vielä edes täällä, väliaikaiskodissakin on vielä viimeiset kamat hakematta. No, kai se palapeli lopulta jotenkin ratkeaa. Nytkin on jo sentään ihan toisennäköistä kuin vielä viikko sitten.

 

Iltaisin ei ole todellakaan ollut tekemisen puutetta. Ennemminkin niin, ettei joka ilta ole millään jaksanut tehdä. Töitä riittää töissäkin ja väsymystä pukkaa väkisin tämän kaiken keskellä, kun hommaa olisi niin paljon! Toisaalta, on tässä tullut tehtyä vähän muutakin joinakin iltoina.

 

Tiistaina oltiin GreenDayn konsertissa Kyläsaaressa. Matkalla sinne häkellyin siitä, että Helsingistäkin löytyy hökkelikylä! Siellähän on alue, jossa asuu porukkaa vanhoissa asuntovaunuissa sun muissa, nyt kun satama on muuttanut sieltä pois. Hämmentävää. Mutta itse konsertti oli hyvä! Tykkäsin todella GreenDayn live-esiintymisestä. Ja upposi se kohtuullisesti tuohon (uuteen) mieheenikin, jonka raahasin mukaan, vaikkei GreenDay bändinä ollut hänelle ennestään tuttu eikä punk-rock ihan oma genre.

 

Keskiviikkona istuin pari tuntia kampaajalla. Ihan kampaajaystäväni napsi jälleen jo hurjaksi pörröksi päässeen lettini siistiksi, sekä laittoi uudet ehot värit päähän. Naurettiin siinä lopuksi, että nyt näyttää taas tutulta, löytyihän se oikea nainen sieltä pörrön alta lopulta. Ihanaa olla taas itsensä näköinen ja ennen kaikkea siisti 🙂

 

Torstai-illan vietin Klakessa puunaten taloa – enkä silti onnistunut saamaan sitä riittävän puhtaaksi etteivät uudet omistajat olisi jostain valittaneet, niin että exä joutui sitten eilen vielä paikkaamaan kun vei avaimet heille. Siinä kun suljin talon oven viimeisen kerran tuntui vähän haikealta. Sinne jäi moni unelma. Toisaalta, ne unelmat menivät sirpaleiksi jo kauan sitten ja nyt on jo uusi elämä alkanut ja olen tässä onnellinen. Kaikki on käynyt ihan loistavasti ja täällä uudessa kodissa, ihanan uuden ihmisen kanssa on hyvä aloittaa uusi luku elämässä 🙂

 

Eilen käytiin päivällä Paloheinässä lyömässä vähän palloja rangella järjettömässä tuulessa. Pallosangot lentelivät pitkin rangea ja bägit kaatuilivat. Mutta minun löynteihini tuuli ei mainittavasti vaikuttanut, tarkkuus kun ei ole issue. Tällä haavaa on vielä pääasia lähinnä se että pallot yleensä nousevat ilmaan ja lentävät suunnilleen nätissä kaaressa johonkin, mieluiten suht suoraan. Mutta mies valitteli, että tuuli haittasi lyöntitarkkuutta.

 

Kun oli selvitty tuiverruksesta kotiin, käytiin saunassa ja lähdettiin illalla Flamingoon synttäri-illalliselle. Tänään on tullut vuosi lisää ikää, mutta ei tunnu missään 🙂 Tuntui hassulta eilen lähteä ulos syömään ja iltaa viettämään kävellen 😀 Ja kun illallisen jälkeen mietittiin mennäänkö vielä yökerhoon vai suunnataanko kotio, oli mukavaa voida valita hima ajatuksella että pääseehän sinne yökerhoon koska vaan kun se on niin lähellä. Ei tarvinnut jäädä vain siksi, että oli tullut sinne asti. Matkaa kun on huikea kilsa kotoa.

 

Tänään on sitten tsempattu kotia kuntoon. Onhan tässä yhä tehtävää, mutta paljon on tänään saatu myös aikaiseksi. Vielä kun jaksaa roudata setin tavaraa varastoon ja vähän roskia pois, näyttää tämä jo ihan siistiltä 🙂 Kaappien sisällä tosin ei voi sanoa samaa… Lasten huone on kyllä myös melkoinen kaaos vielä, mutta sielläkin on huonekalut paikallaan ja se on vain järjestelemistä vailla. Vaatteita pitäisi vielä laitella myös kaappeihin, mutta ehkä huomenna. Nyt on maha täys pizzaa ja sellainen tunne, että kohta voi katsoa Beverly Hillsin kytän ja mennä sitten nukkumaan.

Jep, olen – tai ollaan kaikki – viimeisiä päiviä tässä Klaken talossa, jonka omistuskin on jo siirtynyt seuraaville, ja koitetaan pakata taloa pakettiin sisältä päin. Kumpikin omiansa. "Otaksä tän, mä en haluu?" "En mäkään, heitä pois tai laita kirppikselle." "Kumman haluut näistä?" "Otaksä toisen ni mä otan tän toisen kun näitä on tuplat?" "Mä haluisin tän, onks ok?" Aika pitkälle oli jo irtaimisto jaettu etukäteen, mutta onhan tää ollut tätä jakoa tää pakkaaminen.

Omat kamat alkaa olla jo 98% pakattuna, vähän liiankin täysin, tosiaan, mutta nuo tyttöjen huoneet… Huokauksien huokaus! Likat on ihan ansiokkaasti jo pakkailleet itse kamojaan, mutta kuten esikoinen totesi, olisihan se heilläkin helpompaa pakata, jos kaiken voisi vain dumpata laatikoihin ja säkkeihin, miettimättä mitä tulee äidin ja mitä isin luo. Nyt se kai käy hitaammin. Muta huomenna on pakko ottaa vähän rajummat otteet käyttöön.

Ja siis, voi tätä roskan määrää! Koitettiin muka päästä eroon kaikesta kaatopaikalle menevästä sillä, että viime viikonloppuna oli pihassa roskalava, mutta nyt pakkaamisen myötä saataisiin vissiin täytettyä toinenkin… Ja päälle monta säkillistä kirpparille menevää. Miten voi olla niin paljon ylimääräistä roinaa,?! Vaikka on muuttanut kolme kertaa reilun parin vuoden sisään jo ennen tätä, tai no, minulle tämä on jo viides muutto. Ja joka muutossa on muka käyty kamat läpi. Jepjep.

Alkaa tämä muuttohomma käydä jo vähän vanhaksi. Viimeisiin viiteen vuoteen mahtuu tuohon vielä neljäskin muutto. Ja jokainen on ollut enemmän tai vähemmän epämääräinen. Millon mitäkin evakko-pätkää keskeneräisten raksaprojektien vuoksi, millon mitäkin tavaroiden viemistä aa sinne bee tänne. Nyt sitä jotenkin toivoisi, että elämä voisi edes joksikin aikaa asettua ja rauhoittua aloilleen. On ihan kiva asunto ihan kivalla paikalla ja siellä kaikki ne ihmiset, joiden siellä pitääkin olla 🙂

Ylihuomenna pääsee kokonaan muuttamaan. Ihanaa 🙂