Elämä jakaa joskus aika kummalliset kortit. Vähän niinkuin blackjackia pelaisi, pöytään tulee kortteja, uutta jakoa ei ole, mutta hyvällä tsägällä voit kertoa, otetaanko vielä yksi kortti pakasta vai ei. Joskus voittaa, joskus ei. Joskus panoksena on koko elämä, joskus vähän vähempi. Joskus mehevän voiton jälkeen tulee ankara tappio. Tai kortit, joilla tuntuu ettei voi voittaa, valitsipa lisäkortin tai ei.

Reilu viisi viikkoa sitten minulla oli hyvä alku jackpotille, enkä olisi ollenkaan nostanut siihen jakoon uutta korttia. Mutta elämä päätti puolestani, jakoi ylimääräisen kortin, ja nyt kaikki on ihan pi(i)run pienestä kii, kuten Samuli laulaa. Siitä seuranneen erän viimeistä korttia ei ole jaettu vielä, joten tässä elelen tulevaisuutta ihmetellen ja vähän jännittäen. Yhdessä mieheni kanssa, joka juuri nyt on maapallon toisella puolen. Toivottavasti viimeinen kortti on voittokortti.

Tässä viiden viikon mittaan on tullut muutamakin sivupeli pelattua, ihan aivan pyytämättä. Elämä kun ei kysy, milloin sopisi pelata ja millaisilla panoksilla.

Eräänä iltana jokunen viikko sitten esikoinen oli kavereineen ulkona suojatulla rivitalopiha-alueella, ja kun kotiinlähdön aika koitti, huomasi tytär, että koululaukku oli kadonnut siitä missä se oli ollut vielä aivan hetki sitten. Tyttö kavereineen etsi laukkua joka puolelta, mutta oli jo pimeää, joten etsinnät oli pakko keskeyttää. Hain tytön kotiin ja tein rikosilmoituksen. Seuraavana päivänä tytär soitti aamupäivällä, että laukku oli löytynyt. Liekö joku tehnyt typerän prankin tai etsinyt puhelinta, joka oli tytön taskussa, mutta kaikki tavarat oli tallella. Sillä kertaa pelissä tuli voitto.

Auto-blackjackia on pelattu nyt jo monta erää. Miehen Mersu on nyt muutaman viikon seissyt pihassa ja toimi oikein kauniisti vielä muutama viikko sitten. Muttei toiminut lauantaina, kun yritettiin sitä käynnistää. Tehtiin temppu ja toinen, irrotettiin akkukenkä ja kaikki. Ja lopulta auto suvaitsi käynnistyä. Ajelin sillä lenkin, tankkasin ja toin takaisin pihaan. Siinä on pari pikkuvikaa, jotka kaverin piti käydä korjauttamassa, mutta homma jäi sitten sunnuntaille.

I wish. Sunnuntaina oli vastassa sama juttu. Vaihteisto luulee olevansa peruutusvaihteella, joten ei starttaa. Ihme sähkövika tai mikä lie, ihan tuossa issekseen tullut 😮 Tällä kertaa ei tepsinyt edes akkukonsti, joten auto seisoo yhä pihassa. Voitto talolle. Ja tässä viikolla pari muutakin voittoa talolle. Peli ei tosin vielä ole ohi, mutta jo tässä on alkanut ihmetellä, eikö mikään nyt voisi mennä silleen helposti.

Ehkä mikään sentään. Eilisaamun pikapelistä tuli helppo voitto. Olin lähdössä duuniin, takki oli jo päällä ja kengätkin jalassa, kun avasin oven jollain aavistuksella. Bussihan se sieltä oli jo pysäkkiä lähestymässä. Refleksillä huidoin ja hämmästyin vallan, kun se alkoi hidastaa; tässä vaiheessa matkaa, kolme pysäkkiä päättäriltä, ei kukaan kyllä pois yleensä jää. Nappasin laukkuni eteisestä, olin jo astumassa ovesta ulos, kun muistin avaimet, käännyin vielä nappaamaan ne naulasta ja säntäsin ulos. Ovi kiinni, portaat alas ja pensasaidan raosta bussiin. Se ihan todella odotti ihan minua. Kuski sai isot kiitokset.

Miten se taas menikään se Forrest Gumpin kuolematon elämänfilosofia? Jotain suklaarasiasta. Jos elämä olisi kuin suklaarasia, se olisi aika makeeta. Onhan sitä niitäkin suklaita, jotka ei niin hyvälle maistu, mutta harvemmin sitä kovin pahanmakuista suuhunsa saa. Ehkä suklaan sekaan on työnnetty lantapalloja randomisti, ja joskus suuhunsa saakin sellaisen?

The morning was gray, after one day of sunshine. I packed my tiny trolley and padded down to the tiny breakfast room for a cappucino. Yesterday I had peeked inside just enough to notice the coffee machine advertising cappucino among other special (and regular) coffees, but hadn't tried one since I knew I was going to have some breakfast and presumably coffee at the training place. But today already knew that that coffee was passable at best. So I got a cappucino at the hotel. Should've passed… Yuch.

I took a couple of sips and decided to start walking towards the training location and stop at the Starbuck's I had noticed yesterday en route. Real cappucino! Happy with my hot paper cup in hand I continued to the training location for the second and final day of training, and some news and facebook while having a bite for breakfast, before the wi-fi got all clogged up from everybody trying to connect at the same time.

Once the training day was over, I had some extra time to pass, so I ventured to Victoria Station with my luggage and traipsed around the small stores there, getting a bite to eat and an Autumn Orange Sunset Latte from Ritazza. But still no M&M's from any of the kiosks and grocery stores at the station. I thought about stashing my luggage in a locker and walking down to Buckingham Palace, but I didn't really feel like walking around. And I looked at the schedules of some bus tour at a ticket stand where the ticket guy made my day when he asked: “Looking for a bus tour, young miss?” 😀 but the bus tour would've taken too long.

So I idled at the station some more, watching the live advertisement or whatever it was – “The Comic Strip Presents: Five Go to Rehab”, with four people made to look like characters out of the comic book stand still – and finally I decided to simply take the train to the airport. I'm like that, jittery if I'm on a tight(ish) schedule, unable to relax and consenntrate on doing something while waiting. It's easier to be here and relax while waiting for the flight.

Besides, I now had time to walk around the tax frees without being in any hurry, and I found that bag of M&M's, finally 😀 Oh, I know I can get them from almost any store back home too; they're just usually in bigger bags and a bit cheaper almost everywhere else, including the airports.

***

Here in the airplane I have the full three seats all for myself. So after getting completely tired of trying to read some email and facebook and news that just did not load with this almost-working sky-high internet connection, and too tired to watch a movie I've already seen anyway, I tried to stretch out on the seats and maybe sleep a bit.

But I simply was not able to make myself confortable! Arms and legs started losing blood circulation, my hip and shoulder and elbow and wrists and back and whatnot hurt, and I wanted a blanket and a pillow. I used to be able to sleep in cars and planes and where ever when younger. Despite what the bus tour ticket guy said, I'm getting old.

And damn tired of messing with internet connections. At least the one at home finally works, my man told me today. Yey! I'm almost home ❤

Jäi näkemättä Baker Street (Sherlock Holmesin ja Basil Hiiren kotikatu, jolla istuin melkein 25 vuotta sitten risti-istunnassa popsimassa hampurilaista Madame Tusseaud's -visiitin jälkeen) ja Notting Hill (se leffa vaan maalaa siitä niin ihanan kuvan!) ja Buckingham Palace (ei edellisten veroinen intressi, mutta oli sijaintinsa vuoksi alkuperäisellä agendallani; sekin tosin nähty silloin kahdentoista vanhana). Ei yhdessä pimenevässä illassa voi ehtiä kovin paljon.

Silloin viimeksi kauan sitten, London in a day -kierroksella pyörittiin bussilla ympäri Lontoota ja nähtiin uskomattoman paljon yhdessä päivässä: Madame Tusseaud's, Big Ben, Westmister Abbey, Buckingham Palace, Tower Bridge ja Tower of London museo aarrekammioineen nyt ainakin. Jotenkin muistelen, että oltaisiin piipahdettu Museum on Natural Historyssakin, mutta se taitaa olla false memory, toiveajattelua.

Eilen illalla tutkailin karttaa hotellihuoneessani (eilen being siis saapumisilta, tätä kirjoittaessani olen offline -eek!! – sillä jos wlanista pyydetään 10£ per 24h, jopa minä pärjään ilman; naurettava hinta) ja totesin koulutuspaikkamme olevan aivan tuossa kaikkien noiden perusturistinähtävyyksien äärellä. Päätin siis suunnata koulutuksen jälkeen kulkuni sinne, kuvaamaan Westminster Abbey ja Big Ben uudestaan, kävellä vähän Thamesin rantaa ja kävellä Buckingham Palacen kautta takaisin.

Se Notting Hill. Se olisi houkuttanut kyllä kovastikin, vaikka oletankin, etten olisi löytänyt Hugh Grantia sieltä sinisen oven takaa asumasta, saati matkakirjakauppaa pitämästä 😉 mutta silti. Pohdin vaihtoehtoa hypätä joko undergroundiin tai double deckeriin ja matkata Notting Hilliä ihmettelemään, mutta aikani ollessa kovin rajallinen ja ollessani liikkeellä yksin (I'm alone and I'm an easy target… Foo Fighters, anyone?), päätin jättää väliin ja kävellä lähikierroksen turistialueilla. Samasta syystä se jäi se palatsikin näkemättä; oli pimeää ja sillä suunnalla kadut hämmentävän tyhjiä.

Lontoo on kyllä mielenkiintoinen paikka. Upeita vanhoja linnoja, palatseja, kirkkoja, mitä kaikkea, rintarinnan moderien lasihökötysten kanssa (joiden kauneudesta nyt voi olla montaa mieltä). Uudet vanhanaikasen näköiset double deckerit ja taksit hallitsevat katukuvaa, poliisit ja ambulanssit ujeltavat seassa lähes tauotta. Kiireiset bisnesihmiset kulkevat itsekseen höpisten, eikun siis puhuen kännyköihinsä kuulokkeet korvillaan. Kadunkulmissa kerjäläiset pyytelevät lanttia, elleivät ole jo unten mailla makuupusseissaan. Aamutuimaan poliisit näyttivät häätelevän heitä poiskin siinä norkumasta.

Minä kävelin ja kuvasin, Palacea lukuunottamatta juurikin alkuperäisen plänini mukaisesti. Käväisin matkamuistomyymälässä hakemassa tytöille jotkut hassut Lontoo-jutut, ja jalat ja selkä jo särkien (läppärireppu oli selässä ja jalassa oli pienellä korolla varustetut nilkkurit, mutta ei siis best possible kävelykengät) suuntasin kulkuni Victoria Stationille ennen hotellille paluuta siinä toivossa, että löytäisin vähän karkkiakin kotiin vietäväksi, ja itselleni ison pussin M&M'sejä. Tytöille löytyikin mainiosti Halloween-karkkipussit, mutta M&M'sejä ei.

Kävellessäni siitä hotelliani kohti piipahdin vielä yhdessä ihan normaalissa ruokakaupassa, niiden M&M'sien perässä tietty, mutten meinannut löytää karkkeja koko kaupasta ollenkaan, enkä ainakaan etsimääni! Karkit oli kaikki siroteltuina sinne tänne eri hyllyihin. Löysin ehkä ne kaikki, mutta en mitä hain. Hassua kyllä, Englannissa minä niihin 25 vuotta sitten hurahdin, kun ei niitä vielä Suomesta saanut. Mutta nyt en löydä niitä mistään täällä. Ehkäpä lentokentältä sitten.

Hotellihuoneessani säikähdin, kun yhtäkkiä alkoi ulkona sellainen pauke, että ikkunaruutukin tärisi! Koitin kurkkia ulos nähdäkseni mitä siellä oli meneillään, mutta näin pelkkää pimeää. Ensimmäinen laukausten sarja kuulosti automaattiseelta ja hetken jo kuvittelin että ulkona ammutaan. Mutta seuraavat paukkeet paljastivat, eiköhän se ollut ihan ilotulitus. Harmikseni vaan en tosiaan nähnyt ikkunastani mitään vaikka ääni tuntui tulevan ihan tästä vierestä. Pauke loppui aikanaan, ja minä kömmin unten maille kohti uutta päivää.

“Some people are gay, get over it” bussin kyljessä 😀 Tänä lyhyenä aikana Lontoossa olen muuten nähnyt enemmän tyttöpareja liikkeellä kuin muualla yhteensä. Noita pyöräilijöiden ohjeistuksia puolestaan voisi lykätä stadiinkin sinne tänne…

Taksi toi taas lentokentälle. Viime hetkellä muistin pakata passin käsilaukkuun, sillä työmatka suuntautuukin vaihteeksi Suomen ulkopuolelle, Lontooseen, missä vastoin kaikkia odotuksia pitäisi oleman jopa aurinkoista seuraavat pari päivää siinä missä stadissa sataa (aina vaan). Tsekkasin sääennusteen taksissa. Lupaa hyvää huomisilla valokuvailuille 🙂

Kännykkääni kilahti tekstiviesti lentoyhtiöltä juuri sopivasti hetkeä ennen kuin asemoin itseni lähtöselvitysautomaatille, joten varausnumeron sijaan sainkin skannattua tietoni koneelle suoraan kännykästä. Heti kun hogasin mihin kohti laitetta se koodi piti asettaa… Yleensä käyttämissäni nettiselvityksissä kun ei moisia ole. Skannasin vielä passinikin ja sain boarding passini ja matkalaukkutarrat.

Baggage dropilla minut ohjattiin self service baggage dropiin (kohta joutuu varmaan lentämäänkin itse), missä skannasin hetki sitten itse laukkuuni liimaamastani tarrasta viivakoodin ja belt lähti kuljettamaan laukkuani. Ja tyssäsi. “Tämä on vasta testissä, yritä uudestaan,” opasti se, joka ennen oli siellä tiskin toisella puolen. Ei, ei tykännyt laite laukustani, joten lopulta annoin sen kuitenkin lähtöselvityshenkilölle automaatin sijaan.

Turvatarkastuksessa ei ollut juurikaan jonoa, joten pääsin saman tien romppeineni tarkastuspisteeseen. Kamera, läppäri, kännykkä, iPad, takki ja mitä kaikkea laareihin, reppu hihnalle ja boarding pass security-kundin käteen. “Do you have any liquids? Belt? Small things in your pockets? Any more computers?” Gosh! Eikös näissä nyt jo ole ihan tarpeeksi 😉 “No. No. No. No…” Ja läpi metallinpaljastimesta. Vaihteeksi en edes piipannut, randominapin uhreiksi joutui kolme edelläni läpi kävellyttä.

Haeskelin katseellani taulua, joka kertoisi lähtöporttini. 13 minuutin kävelymatkan päässä! Saa sitä jonnin verran kävellä meidän piskuisella kylälentokentälläkin, kun lento lähtee sieltä ei-Schengen-alueelta. Lähdin talsimaan kohti passintarkastuksia ja havaitsin, että biometrisellä passilla pääsisi läpi automaateista jonottamatta. Automaateista… No, minulla ei sellaista ole, joten ihan vaan asetuin jonoon yhdelle tiskeistä, joilla oli label All passports, hämmästellen ihmisiä, jotka uskollisesti seisoivat jonossa EU citizens -tiskille, jolla ei ollut ketään. Hmm.

Päästyäni lopulta passintarkastustiskille (miten niin monella voi olla jotain outouksia ja ongelmia passinsa kanssa?!) kundi tiskin takana katsasti passiani ja kysyi:” Miten menee?” Odottamaton kysymys ei saavuttanut ymmärryskeskustani, joten vastasin:” Anteeks?” Kaveri toisti kysymyksen ja vastasin hämmentyneesti naurahtaen:” Ihan jees.” “Hyvää matkaa,” ja passi takaisin käteeni. Ilmeisesti en oikein enää vastaa passini kuvaa (jos nyt ikinä olenkaan), liekö tarkistanut että edes olen suomalainen 😀

Passintarkastuksesta vielä vähän hölmistyneenä jatkoin matkaani kohti porttiani, kun joku taas yritti tunkeutua tajuntaani. “Would you like a free coffee?” Hunh? Free? Coffee? Pysähdyin ja näytin vissiin niin hämmentyneeltä, että kysymyksen esittänyt tyttö kysyi seuraavaksi:” Suomeksi? In English?” johon minä lopulta sain suustani ulos: “Either one is fine.” Englanniksi. Go figure. Tyttö jatkoi suomeksi, että pian avattavan Starbuck'sin henkilökunnalla on harjoittelupäivä, joten jos haluan, saan ilmaisen kahvin sieltä. No minähän astuin peremmälle 🙂

Aivoni eivät olleet silti kasassa vielä Starbuck'sin tiskille astuessanikaan vaan arvoin cappucinon ja cappucinon välillä hämmentävän kauan. Lopulta pyysin sen cappucinon ja siinä sitä odotellessani aivoni vähitellen järjestäytyivät taas älylliseen tilaan. Cappucino kädessäni kurvasin täyttämään vesipulloni ja kävelin viimeiset viisi minuuttia portille, missä työkaverini jo odottikin. Naureskelin hänelle kummallista lentokenttäkokemustani siinä lentoamme odotellessani. Ehkä weirdest ever.

Nyt ollaan täällä approx. 10tkm korkeudessa, lennetään sinipunaisin siivin ja wifi toimii (ainakin melkein… system failure for the masses…) Anyway, London calling!

******

Jep. Eli ei toiminut ollenkaan. Lentokentältä hypättiin junaan, joka toi meidät noin kilometrin päähän hotellista. Express-junassa kuulutukset tulivat viidellä kielellä ja käytävää pitkin pyyhälsi nainen myyntikärryjen kanssa sellaista vauhtia ettei kyllä juuri jäänyt aikaa reagoida. Ei sillä että itse olisin mitään ostanutkaan, mutta epäilen ettei saanut mitään myytyä kun sellaista haipakkaa piti 😀

Victoria Stationilla astuttiin junasta ulos keskelle Lontoota (kunhan löydettiin ulos asemalta). Busseja ja takseja – en voinut kuin ihastella sitä miten tyyli oli säilytetty vanhana, vaikka itse kulkuvälineey näyttivät olevan enimmäkseen varsin uusia – vilisi joka puolella, eikä meillä ollut mitään ymmärrystä missä kohti työkaverin printattua karttaa oltiin, kun ei missään näkynyt yhtään tiekylttiä. Taksin olisi voinut ehkä ottaa, mutta käveleminen tuntui kivemmalta vaihtoehdolta, vaikka vähän joutuikin hakemaan suuntaa.

Parin opastaulukartan avuin lopulta päästiinkin oikealle tielle. Kuljettiin eteenpäin ja pysähdyttiin välillä punaisiin valoihin, joita ei kukaan muu tuntunut noudattavan kuin me (ja vähitellen selvisi miksi: niissä sai odottaa todella minuuttitolkulla vaikkei autoja niillä sivukaduilla kovin paljon kulkenut). Koko katu tuntui olevan vain hotellia hotellin perään. Seurailin talojen numerointia ja häkellyin kun yhtäkkiä nousevan numeroinnin 31:n jälkeen tulikin laskeva numerointi 77:stä alaspäin. Seuraavan kadunylityksen jälkeen jatkui kuitenkin 33 taas. Katunumerointi oli ollut hetken verran aukionumerointi. Hassua.

Myöhemmin Hotellihuoneessani pohdiskelin mitä kello mahtaa olla oikeasti, ja iPadin uutta world clockia hyödyntäen tulin siihen tulokseen, että iPadin täytyi olla Lontoon ajassa kännykän ollessa vielä Helsingin ajassa. Mutta wtf? Toisinpäinhän sen olisi pitänyt olla, kännyn ollessa kuitenkin britti-puhelinverkossa kiinni kun taas iPadilla ei ollut vielä ollut mitään yhteyttä mihinkään Lontoossa. Sen on täytynyt napata uusi aika jo koneessa. Huoh. Aikavyöhykkeet…