Melkein meinasin kirjoittaa, että kotijuttuja vaan. Mutta tuumasin, että suottapa väheksyisin kotijuttuja otsikossani; enhän minä niitä väheksy muutenkaan. Kotihan on paras paikka maailmassa! Paras paikka tehdä juttuja! Sellaisen menemisen glamouri on kadonnut minulta. Don't get me wrong, ehdottomasti välillä on kiva mennäkin. Mutta parhaiten viihdyn kotona, tekemässä kotijuttuja.

Kun tytöt on meillä-kotona, on väkisinkin kaikenmoista menemistä ja kuskaamista ja muuta ainakin muutamana päivänä viikon aikana ja viikonloppuna, mutta viime viikollakin edes keskiviikkona kaikki oli illan kotona. Olosuhteiden määräyksestä se määrättiin siivouspäiväksi. Joten tytötkin imuroivat ja moppasivat ja tekivät muita siivoushommia, mitä nyt kodin ylläpitoon kuuluu.

Pientä marinaa ja marmatustahan se aina tuottaa, kun tyttöjä laitetaan hommiin. Totta kai olisi kivempi pelata pleikkaa tai tehdä juttujaan tietokoneella tai hyppiä naapurin trampoliinilla (ihan luvan kanssa, naapurin lasten kanssa). Mutta loppujen lopuksi, hekin kuitenkin ymmärtävät jo, että heidänkin täytyy välillä tehdä vähän jotain kodinkin eteen, että tämä on heidänkin kotinsa ja kaaoshan siitä tulisi, jos ei kukaan mitään koskaan tekisi.

Ja niinpä minimaalinenkin marina lopulta loppui, eikä siivoukseenkaan kulunut koko iltaa ja lopussa seisoi kiitos mehujäiden muodossa. Ja kaikki oli ihan hyvällä tuulella siivouksestakin huolimatta ja esikoinen ehti kirjoitella tarinaansa lisää ja tosikoinen ja keskimmäinen mennä sinne trampalle. Siitäkin huolimatta, että viikon sisään tosikoiselle oli sattunut jo kaksi pienehkö onnettomuutta sillä: ensin meni polvi ja kun se oli kutakuinkin kunnossa, lohkesi hammas.

Torstai-iltana, viimeisenä iltana meillä ennen toisille vanhemmilleen taas menemistä, esikoinen sanoi minun ja miehen palattua kauppareissulta, ja pikkusiskojen ollessa, eh, trampalla, ja luokan elokuvailtaa viettämässä, että hänen tekisi mieli kävelylle. Muttei yksin. Muttei naapurin tytön kanssa. Aikansa tytär kiersi sitä kuumaa puuroa, kunnes sai kysytyksi: “eksä äiti vois lähtee mun kanssa?” Ilman muutahan minä lähdin tyttäreni kanssa kävelylle, ilolla!

Vähän oli vilpoinen sää, sateen jälkeen märkää, mutta käveltiin melkein kolmen kilometrin lenkki katsellen kukkivia puita ja purppuranpunaisia vaahteranlehtiä (ihan totta! sellainen punainen lajike) ja jutellen siitä, millaista on olla teini ja kuinka tuntuu siltä kuin sisällä sielu huutaisi päästä vapauteen, kirmailemaan laitumille villihevosen lailla, lentämään Tinoksen kesyttömässä luonnossa tuulen mukana.

 

Hei mutta, ne kotijutut…? Koti niin. Missä se koti onkin. Nyt se on täällä, missä tuo pieni piha on parempi kuin ahdas parveke, ja talo on parempi kuin kerrostalo-ahtio. Making the best of what we have. Mutta jos valita saisi! Koti olisi siellä, missä puhaltaa meltemi ja patiolta näkisi Aegean turkoosina kimaltavan meren. Missä pihalla kasvaisi sitruunapuu, limetti ja oliivipuu, eikä tomaatteja tarvitisi kantaa yöksi sisälle pitkin toukokuuta. Missä paistaa aurinko ja on lämmin.

In the mean time. Onnellisia eivät ole ne joilla on kaikki vaan ne jotka make the best of what they have. Meillä on meidän pieni puutarha tuolla pihalla, missä vasta hetken on ollut (ainakin melkein) tarpeeksi lämmin yölläkin, eikä aurinko paista läheskään joka päivä. Tomaatteja, paprikoita, chilejä, erilaisia yrttejä, salaattia, sipuleita, pinaattia, papuja… Kurkku vielä puuttuu, mutta ehkäpä huomenna meillä kasvaa jo sellainenkin!

Tänään vietettiin ehkä pari tuntia puutarhassamme, istuttaen papuja ja pinaattia ja muuta, ja siirtäen basilikaa ja kesäkurpitsaa pikkuruukuistaan isompiin. Kastellen vähän, vaikka sadekin oli taas nurkan takana. Hoitaen persiljaa ja muita yrttejä. Kunnes alkoi tippua niitä vesipisaroita ja siirryttiin sisälle jatkamaan muutoin laiskaa sunnuntaita.

Eilen oli niin paljon mukavampi ilma! Onneksi, juuri sen ajan kuin tilattiinkin. Päivällä sillä ei ollut niin väliä, sillä käytiin kaupassa ja valmisteltiin illan ruokia. Illalla, kun ystävät tulivat kylään ja mies sytytti grillin, oli juuri sopivasti ilta-aurinkoista ja pihalla vielä tarpeeksi lämmin istua ja syödä rauhassa hyvä illallinen, viinilasin kanssa.

Huomenna se on taas maanantai. Lasten viimeinen kouluviikko. Minulla on lomaan vielä aikaa kuusi viikkoa. Niistä ainakin puolet varsin kiireisiä, ja eiköhän ne loputkin siitä täyty. Työpäivistä ainakin osan teen kotona, sillä viihdyn kotosalla myös työnteossa. Hyvinä päivinä voi ottaa läppärin kainaloon ja istuskella pihalla auringossa puutarhamme keskellä työskentelemässä.

Huomenna taitaa olla kuitenkin toimistomaanantai. Viime viikon vietinkin lähes kokonaan kotitoimistolla.

Tinokselle on ikävä.

 

Pihalla on tänään ihana lämpö. Pieni tuuli käy, aavistuksen vilpoisena. Ilma on hivenen painostava, kuin ukkosen alla. Ukkosta tässä on jo pari päivää odotettukin. Perjantai-iltana koko luonto tuntui vain odottavan myrskyä. Oli täysin tyyntä, täysin hiljaista, linnutkaan ei visertäneet.

Eilen oli mom's taxi -päivä. Ensin vein esikoisen kaverinsa kanssa tallille – kiitos Veolian lakkoilun tytöt eivät päässeet bussilla – ja kolme tuntia myöhemmin hain heidät sieltä meille. Siitä noin kolmen tunnin kuluttua, juuri kun ystäväperhe oli tullut iltaa istumaan, heitin vielä tosikoisen kaverinsa yökyläsynttäreille. Sellaista esiteiniperheen tullaan ja mennään meininkiä, kun vielä naapurintyttökin pyöri mukana 🙂

Tuolta viimeiseltä drop off -keikalta kotiuduttuani korkkasin yhden lonkeron ja aloin tehdä vartaita, miehen jo lämmitellessä grilliä ja nostellessa makkaroita ritilälle. Höyrytin vihreitä tankoparsojakin grillivalmiiksi, ja katettiin fantastinen illallispyötä ulos. Taivas oli pilvessä, mutta oli yhä melkein kaksikymmentä astetta lämmintä. Ukkosen edellä.

Ystäväperheen tehdessä lähtöä joskus kymmenen maissa tuuli oli jälleen tyyntynyt täysin ja valaistus oli muuttunut ukkosen-violetiksi ja kaukaa kantautuivat ensimmäiset enteilevät jyrähdykset. Kerättiin astiat sisälle ja käärittiin pöytäliina pois ja aurinkovarjo kasaan.

Jyrinä alkoi lähestyä. Istuttiin miehen kanssa vielä hetki terassilla sitä kuuntelemassa, kunnes mentiin sisälle hätistelemään tytöt nukkumaan, ja samaa myötä mentiin nukkumaan itsekin, vanhukset 😉

Ikkuna oli puoliksi auki. Heräsin silti joskus kolmen maissa siihen että oli hirveä kuumaa ja hiostavaa. Pyörin ja kääntyilin ja koitin jatkaa uniani, onnistuen siinä vasta kun mies niinikään oli herännyt kuumuuteen ja potkaissut ikkunan auki all the way.

Ukkonen ei sitten koskaan tullutkaan meidän päälle. Pihapuutarhamme ei saanutkaan odotettua kastelua, paitsi mitä 40% ilmankosteus lehdille tuotti. Kovin sateiselta ei näytä tämäkään päivä, vaikka sisäine barometrini ukkosta huutaakin, ellei sitten pilvet nouse illaksi.

Mutten valita! Ennemmin vähän painostava ilma ja aurinkoa kuin kylmää ja sateista, mitä sitäkin on ensi viikolle luvattu kunhan nämä (olemattomat) ukkosrintamat ovat kulkeneet Suomen yli.

In the mean time, minä ota aurinkoa bikineissä omalla pihalla, aurinkoteen valmistuessa vieressä. Ihan luksusta!

Helatorstaiaamuna nousimme laittamaan aamupalaa, laiskasti joskus kympin maissa. Mies paistoi “eggwitchejä” – paistetut kananmunat päällekkäin, oranssia cheddaria välissä – kaikille halukkaille, namely, minulle, keskimmäiselle ja itselleen. Kyselin freddo cappucinojen teon lomasta esikoisen ja tosikoisen aamupalatoiveita. Pilkoin tosikoiselle toivomansa lautasellisen hedelmiä, mutta esikoisen toive oli mahdoton toteuttaa juuri sillä hetkellä.

Esikoinen olisi halunnut mannapuuroa. Itse asiassa, hämmennyksekseni sanoi, että hänestä olisi mukavaa, jos keittäisin mannapuuroa joka aamu! Ihan joka aamu en jaksa enkä ehdi puuronkeittoja (hei! hyvä kun ehdin sen cappucinoni laittaa), mutta helatorstaina olisi mielelläni keittänyt puuron, jos vaan olisi ollut ryynejä.

Juuri siinä main, kun olin saanut eggwitchini syötyä, esikoinen, joka ensin meinasi ettei sitten syö mitään jollei kerran saa puuroa, kysyikin vienosti sohvalta: “Äiti, voisiksä tehdä mulle smoothien?” “Toki voin. Kuka muu haluaa smoothien?” Turned out, että kaikki paitsi keskimmäinen olivat smoothie-tuulella, joten kaadoin kourallisen pakastevadelmia pinkkiin blenderiini, pilkoin sekaan banaanin, kauhoin joukkoon kreikkalaista jugurttia, ja aimo-lorauksen appelsiinimehua.

Ja käynnistin blenderin. Kaikki meni oikein mukavasti, kunnes piti lisätä vähän jugurttia. En tiedä mitä siinä oikein kävi, mutta jotenkin onnistuin ilmeisesti ruuvaamaan blenderin kannun pohjan löysälle niin että yhtäkkiä sieltä pohjasta alkoi vuotaa smoothieta kaikkialle. Blenderi seis ja smoothie – se mitä siitä oli jäljellä – laseihin ja sotkua siivoamaan.

Kun smoothiet oli pyyhitty pöydältä, aloin purkaa blenderiä osiin. Kannun alaosan tiiviste ei nyt enää ollut aivan priima, mutta arvelin että sellaisen varmaan saisi jostain uuden. Jos vaan itse blenderi selvisi hengissä. Kuivailin ja putsailin, ja ihmettelin sen suunnittelua. Siinä kohti, mihin se kannu laitetaan, on reikä, josta pääsee neste suoraan sisälle moottoriin, jos sattuu käymään näin kuten meille, että kannu vuoti pohjastaan!

Putsailin laitteen parhaani mukaan ja laitoin tiskikaappiin valumaan loppuun, idealistiseen tapaani ajatellen, että eihän sitä ole millään voitu suunnitella niin hullusti, että neste oikeasti pääsee vahingoittaamaan moottoria. Että pakkohan siellä on sisällä olla joku suoja, ja varmasti moottori olisi ihan ok, kun vaan smoothiet valuvat ulos sisuksista.

Puolet smoothie-haluisista olivat vielä ilman, joten jatkoin smoothien tekemistä meidän toisella laitteella, vähän jykevämmällä Kitchen Aid -mallilla, jonka ainoa huono puoli on, että se sattuu olemaan jenkkilaite, jossa siis jenkkitöpseli, joten sitä käyttäessä pitää käyttää transformeria, joka on sellainen leivänpaahtimen kokoinen metallimöhkäle, joka painaa monta kiloa.

Tänään, kun auringossa nautitun freddo cappucinon, vadelmilla maustetun jugurtin ja brie-hapankorpun jälkeen teki vielä mieli toista jääkahvia, ajattelin surauttaa meille frappet sillä blenderilläni, sillä “varmastihan se nyt toimii taas.” Otin luottavaisin mielin blenderin kaapista ja kytkin seinään.

ZAP! POKS!

Hups. Ei se kipinää lyönyt, enkä saanut kuin ihan minimaalisen zapin sormilleni, sellaisen samanlaisen kuin jos kytkee sen sellaisen palovaroitinpariston navat toisiinsa märillä sormilla. Mutta säikähdin sitäkin enemmän ja tuijotin hetken pistorasiaa niin lamaantuneena, että mies luuli minun saaneen ihan kunnon säkärin.

En arvannut koskeakaan pistokkeeseen enää, joten mies nykäisi sen seinästä. Ja sitten alettiin kokeilla sähköjä. Jääkaappi ja hella toimivat, mutta keittiön valot eivät. Tarkemmin katsoen, mitkään valot eivät enää toimineet Eikä toinen pakastin. O-ou!

Laite oli oikosulullaan laukaissut yhden sulakkeen, jonka kytkin takaisin, ja vikavirtasuojan, jota en heti hogannut vaan ehdin jo tutkia talon noususulakkeidenkin tilan. Kun vikavirtasuojakin oli kytketty takaisin päälle, kaikki sähköt toimivat taas nätisti. Mutta se kai on uskottava, että pinkki OBHNordicani on kuollut. Takuutahan ei tietenkään enää ole voimassa, onhan laite jo nelisen vuotta vanha. Ja kuittia nyt ei ainakaan ole enää tallessa, kaikkien näiden erojen ja muuttojen myötä, ha!

Casualty oli onneksi vain blenderi, ja onhan meillä se toinenkin. Eilen tosin melkein kuoli Lumianikin, kun se putosi parkkihallin lattialle. Pahuksen muovilaite! SIM-kortin luukku ei enää halua pysyä kiinni, joten Lumiani on nyt kuin nörtin silmälasit: jesarilla korjatut. So far so good, ainakin puhelin toimii vielä, toisin kuin blenderini.

 

Mennään kauppaan ja ostetaan grilli. Tai niinhän sitä luulisi! Niin mekin luultiin, kun torstaina ihan ruokakauppareissulta harhauduttiin etsimään sitä grilliä, kyllästyneinä pallogrillin hiilien hitaaseen kuumenemiseen ja nopeaan jäähtymiseen ja hiilibrikettien hintaan. Ja vähän pienikin se pallogrilli, jos enempi on syöjiä.

Minun aktiivinen grillauskokemukseni on yhden grillin, yhden kesän mittainen, joten en juuri osannut vaatia grilliltä mitään. Mutta miehellä on preferenssinsä, ymmärrys siitä, mistä tykkää ja mistä ei. Ei mitään suureellisia vaateita, vaan ihan vaan taju siitä, mikä on grillissä toimivaa, mikä ei, omiin tarpeisiin.

Ensimmäisessä kaupassa ei ollut sekä mieltä että kukkaroa miellyttävää vaihtoehtoa. Eikä toisessa. Kolmannesta viimein löytyi sellainen, joka ainakin laatikkoa penkomalla näytti juuri passelilta. Viime vuoden mallikappale, vissiinkin, sillä se oli ainoa laatuaan, eikä sellaista ollut kasattuna nähtävillä. Päätettiin ostaa tuo entinen mallikappale, grilli se on sekin, right?

Mukaan lähti myös muutama laatikko laavakiviä, mutta kaasupulloja ei siinä kaupassa ollut myytävänä. Muutaman muun listalla olleen tarvikkeen perässä mentiin seuraavaan kauppaan, sellaiseen, joka myy niitä kaasupullojakin. Mutta kun kysyttiin niitä kassalta, meille kerrottiin, että niitäpä pitääkin mennä kysymään puutarhapuolelta. Tuumattiin, että yhtä hyvin sitten Teboililta.

Teboililla oli pullolle puolitoistakertainen hinta, joten kurvattiin sittenkin takaisin naapuriin puutarhaosastolle. Aikamme jonotettuamme ensin yhdelle, sitten toiselle infopisteelle, saatiin kuulla,mettä pullotpa olivatkin sieltä loppu. Aloin olla jo melko väsynyt, grillin ja romppeiden ostosreissuun, yhdistettynä vielä siihen ruokakauppaan, oli jo mennyt hyvinkin pari tuntia noin työpäivän päälle.

TB:lle ei enää viitsinyt häntä koipien välissä palata, joten kurvattiin ABC:n kautta himaan, lopultakin ylihintaisen kaasupullon kanssa. Mies siinä kävi sitten purkamaan grilliboxia, nosteli osia olohuoneeseen ja totesi, että siitäpä puuttuu pari essentiaalia. Kuten pyörät, ruuvipussi ja kansi! Olisi voinut luulla, että edes kannen puuttumisen olisi huomannut kaupassa, mutta epämääräisesti pakattu laatikko hämäsi.

Ei siinä mitään, mies sitten perjantaiaamuna meni takaisin kauppaan kyselemään loppugrillin perään, mutta eipähän siellä kukaan tiennyt puuttuvista osista mitään vaan kehottivat kääntymään maahantuojan puoleen. Sen mies tekikin seuraavaksi, ja lopulta yhden puhelinkeskustelun ja pienen sähköpostinvaihdon seurauksena ajaa hurautti maahantuojan varastolle ja sai puuttuvat osat samantien mukaansa.

Eikä siinä vaiheessa päivästä ollut edes kulunut niin paljon, että ensimmäinenkään tytöistä olisi ollut vielä koulusta kotona, joten kaikessa rauhassa mies kokosi grillin miljoonine ruuveineen sillä välin kun minä olin duunissa.

Illalla korkattiin uusi hieno kaasugrillimme Horneteilla, nakeilla, bratwursteilla ja pekoniherkkusieni-tomaatti-sipuli-vartailla. Kyllä kelpasi grillata! Jopa siinä jo melko viileässä ilmassa, kun ei tarvinnut koko iltaa odotella grillin kuumenemista.

Tänään aamupäivällä mies modifioi grilliä vielä hieman lisäämällä polttimoiden yläpuolelle ritilän ja asettelemalla sen päälle niitä laavakiviä.

Iltapäivällä jatkettiinkin grillaamista tuunatulla grillillä ihanassa auringonpaisteessa nakein, maissintähkin ja kasvisvartain, kun kylässä oli koko joukko ystäviä 🙂

Kyllä nyt kelpaa 🙂