[17.7. klo 14]

Olin katsonut illalla sääennusteen ja sanonut tytöille, että landelle pitää pakata lämmintä mukaan, niin heinäkuun puoliväli kuin onkin. Aamulla faija vahvisti komennon: due to the pohjoistuuli, landella on koleaa. “Olisitko osannut varautua ilman viestiänikin,” kysyi isä kun päästiin landelle saakka. “Jep, olin katsonut säätiedot.” “Niin, kyllähän sä tämän paikan tuuliolosuhteet jo tunnet.”

Tunnen, hyvinkin. Ollaanhan siellä missä vietin kesät järestään jonnekin sinne murrosiän kynnykselle saakka. Sille kynnykselle, jolla esikoinen nyt seisoo. “Mä haluun vaan nukkua.” “Mä haluun vaan kuunnella musaa.” “Onks pakko lähtee teidän kanssa jollekin tyhmälle viinitilalle?” Ei sillä etteikö tytär, ja kaikkikin tyttäret mitä siihen tulee, viihtyisi täällä. Se vaan on niin sitä. Ja pientä omien siipien kokeilua nukkumalla yksin “Koppelossa”, sellaisessa pikkumökissä.

Viisihenkisen perheen pakkaaminen autoon on yhtä pitkää kuin leveetä, joka kerta. Ja mukava pikku-Hondani tuntuu yhtäkkiä aivan liian pieneltä perheautoksi, kun takaluukkuun hädin tuskin mahtuu kaikku se tavara, jonka joukkiomme tarvitsee vaivaiselle parin päivän landereissulle. Ei meillä sen enempää kuin kassi per naama, kylmälaukku ruuille, korissa kenkiä ja takkeja, ja miehen kalastusvälineet. Osasyy tavaramäärään kyllä tämä Suomen suloinen kesä, jonka kanssa ei voi heinäkuuhunkaan luottaa.

Noin tunti aiottua myöhemmin, kauppareissun ja siskon luona pyörähtämisen jälkeen, saavuttiin eilen tuuliselle landelle. Kuulemma ensimmäinen pohjoistuulipäivä koko kesänä. Figures.

Laitettiin iltapäiväkahvit pöytään ja todettiin saman tien olevamme lounasnälkäisiäkin, joten mies grillasi pari pakettia makkara, että selvittäisiin iltaan ja illalliseen saakka. Ja sitten saikin tosiaan enstöiksensä vaihtaa farkkushortsit pitkälahkeisiin ja vetää hupparin topin päälle. Stadissa ei ollut ihan yhtä vilpoista.

Loppupäivä luikahtikin siinä sitten ihan itsekseen iltaan. Mies jeesaili faijaa vajan siivouksessa, tosikoinen lämmitti faijan kanssa saunaa – se on siinä hommassa jo ihan pro, kun on pienestä saakka sitä vaari kanssa tehnyt; esikoistahan siis ei kiinnosta – esikoinen ja keskimmäinen nuhjasivat kai sohvalla enimmäkseen laulaen 1D-biisejä acapellana kun kännykät on täällä heiltä kielletty 😉 ja lueskelivat iltiksestä juttuja isoäidistäni.

Iltasella se sauna oli viimein lämmin. Tuon kertalämmitteisen kiukaamme lämmitys on siis oikeasti pieni taitolaji, ja yli kahden tunnin homma. Teiniä ja esiteiniä ei sauna kiinnostanut, mutta me muut saunottiin kyllä. Tosikoine. tapansa mukaan ensin isoäitini kanssa ja sitten jatkoi vielä vaarinkin kanssa. Minäkin heitin viimein talviturkkini. Ei se vesi kovinkaan kylmältä edes tuntunut, 21 astetta mittarin mukaan, eli taisi siinä iltasella olla lämpimämpää kuin ilma.

Iltasella, myöhäisen illallisen jälkeen, tosikoinen vielä heitteli vähän virveliä laiturilta, ilman suurempaa kalaonnea. Tänään kalaneiti puhui vaarin ympäri lähtemään veneellä tuuliselle järvelle virvelin kanssa. Tuolla ne jossain soutelevat, varmaankin jossain vähän tyynemmäss lahdenpoukamassa. Alkaa olla jo nälkä, lounaan paikka. Ja sinne viinitilallekin oli tarkoitus mennä käymään. Mutta mikäs kiire meillä tässä?

Jaa, juuri lipuivat rantaan. Vailla saalista. Illalla uusi yritys kun järvi on tyynempi.

[17.7. klo 20:30]

Minähän tietenkin taas unohdin, etten juuri nyt jostain asetuksillisista syistä saa julkaistua mitään muualta kuin kotiverkosta, eikä VPN-yhteyskään aukea. Joten jatketaan samaan, julkaisen huomenna himassa, ja toivon mukaan mies saa asian korjattua ennen lähtöäni mutsin luo.

Lounas valmistui ajallaan. Isoäitini, jonka piti vaan relata meidän ollessa landella, ei tietenkään kuitenkaan osannut pysyä koko aikaa poissa keittiöstä, vaan teki meille ihanaa suppilovahverokastiketta ja kukkakaalia, minun hoitaessani muun ruuanlaiton. Tiskien äärestä talutin hänet pois, kuten eilenkin, jolloin isoäitini kysyi: “No mitä ihmettä mä nyt sitten teen?” Mihin mies vastasi: “Juttele vaikka mun kanssani.” Ja niin isoäiti tekikin, ja minä ja tytöistä kaksi hoidettiin tiskit.

Lounaan jälkeen minä, mies ja isoäiti ajeltii Lohjansaareen Alitalon Viinitilalle, missä valmistetaan erilaisia Seitsemän veljeksen nimiä kantavia viinejä omenasta ja valkoherukoista ja karviaisista ja muista. Tilan isäntä tuli kahviossa kättelemään ja esittelemään viinejä, ja isoäiti ja mies ottivat lasilliset Juhania, puolikuivaa mustaherukkaviiniä. Minä the kuski tyydyin isoon vesilasiin ja pariin maistiaissuulliseen tuota herkkua, jota ostettiin mukaankin pari pulloa, keralla mm. kuivan Viiderin, valkoherukkasiiderin.

Takaisin palattuamme aurinko oli jo siirtynyt vastarannan metsän yläpuolelle, iltalaskua kohti. Istuskelen partsilla auringossa ja yritän päättää onko auringon lämpö tarpeeksi vai viluttaako tuuli sittenkin, vaikka onkin jo hiljenemässä illaksi kuten pohjantuuli usein tekee. Siis, tarvitsenko hupparin vai en. Toistaiseksi sinnittelen topissa, auringon suloinen lämpö ihollani, ja seurailen tyttöjen virvelöintiä. Aina välillä sieltä syöttiin tarttuu ahven. Tähän mennessä kaikki kalat on päästetty vaan takaisin järveen.

[18.7. klo 15]

Lähtöpäivä koitti, tuuli oli tietenkin tyyntynyt, mutta sadepilvet roikkuivat alhaalla. Puolen päivän tienoilla kun tehtiin lähtöä, alkoikin ripotella. Kotio tultiin, nyt pitäisi pakata ja tehdä tuhat ja yksi asiaa, että huomenna voin lähteä aamuvarhaisella kohti Las Palmasia, mutsin tykö.

 

Mies aloitti päivän selailemalla keittokirjoja. Intialaista (josta kait ensimmäiseksi haki lime picklesin ohjetta, jotta tietää mitä seuraavaksi pitikään tehdä, kun limetit ovat nyt lionneet suolassa ja auringossa puolisentoista viikkoa), espanjalaista, italialaista… Kuka tietää mihin maihin ja sfääreihin tässä vielä päästään!

Aloin tässä vieressä istuessani, erilaisia ääneen luettuja reseptejä kuunnellessani miettiä, miten tylsää se olisi, jos joku aina tekisi ruuat minun – meidän – puolesta. Päättäisi mitä tänään syödään, valmistaisi sen ja kantaisi pöytään, ja minä vain istuisin valmiille.

Tiedän, nurinkurista! On ollut aika, jolloin vihasin ruuanlaittoa. Ja aika, jolloin tykkäsin siitä harvakseltaan, silloin kun sain toteutaa itseäni keittiössä arkiruuan väsäämisen sijaan. Ja aika, jolloin olin vain lopen kyllästynyt laittamaan ruokaa, kun joku tai kaikki valitti siitä kuitenkin. “Tässä on sipulia.” “Mä en tykkää kalasta.” “Mä en syö tomaattia.” Olen myös paiskannut kauhan pöytään ja ilmoittanut olevani loppuviikon lakossa keittiöhommista, syökää mitä tahdotte, I don't care. Lakkoa on kestänyt ehkä loppupäivän.

Jossain vaiheessa pääsin yli ainakin ruuanlaiton vihaamisesta. Enimmäkseen suodatan nirsoilutkin, mutta kieltämättä ne välillä yhä käyvät hermoille. Luulen, että aina välillä tytöt käyttävät sitä suorastaan vallan välineenä. Tietävät tasan mistä naruista vetää, että äidiltä palaa ruokapöydässä pinna. Mikä lie siinäkin sitten niin hauskaa?

Enimmäkseen kuitenkin olen jo pitkään tykännyt tehdä ruokaa. Silloin kun olin yksin keittiöstä vastuussa, – ja edelleenkin tarpeen tullen – perusruoka enimmäkseen syntyi omasta päästä; ei siis aineksena vaan ideahautomona. Katson mitä kaapeista löytyy, mikä inspiraation sytyttää ja siitä se sitten lähtee. Yleensä lopputuloksena on jotain hyvää. Toisinaan lapsetkaan eivät valita 😉

Mieskin luo ruokia toisinaan samalla ajatuksella, mutta aika usein selaillaan noita erilaisia keittokirjoja, tai haetaan netistä ideoita houkutteleville raaka-aineille. Ja saatetaan viettää useampi tunti ruokaa valmistaen. Talvella keittiössä, kesällä ulkona puutarhapöydän ääressä ja grillaten (jollei sada). Ja kun rakkaudella ja hartaudella tehty ruoka on valmista ja istutaan syömään… nautinto on moninkertainen valmiina tarjottuun verrattuna!

Gourmet'n, herkullisen ruuan, makunautinnon, ei silti tarvitse olla monimutkaista, eikä sen takia tarvitse viettää tuntikausia kokkaamassa. Hyvä salaatti. Tomaatti-mozzarella-lautanen. Grillattu kala/liha. On lukematon määrä yksinkertaisiakin herkkuja! Asenne ratkaisee. Niin, ja raaka-aineet! Life is too short to eat shitty food.

Joskus mekin huitaistaan huiviin vaikkapa edellisen päivän tähteet keittiössä seisten. Silloin ei mustekalat tai intialaiset herkutkaan kovin kummoisilta tunnu. Mutta kauniisti katettu pöytä, ajatuksella mietitty menu, yhdessä kasattu ateria – arkikin voi tuntua juhlalta 🙂

Ei, en haluaisi kokkia. En haluaisi syödä ravintolassa joka päivä. Ruuanlaitto – suunnittelu ja toteutus yhtä lailla – on yhteinen harrastus, ei vaiva. Se on puoli ruokaa. Sitä paitsi, moniakaan meidän tekemiämme herkkuja ei edes saisi valmiina mistään tässä maassa! Ja nyt tämä oma puutarha, johon voi vain kävellä hakemaan raaka-aineita tekee nautinnosta vielä suuremman!

Ja välillä tytötkin osallistuvat ruuanlaittoon, tosikoinen etenkin, keskimmäinenkin monesti, esikoinen välittää aika vähät. Ehkä hänkin joskus sille lämpenee. Viimeistään kun tajuaa, että silloin saa juuri sitä mistä itse pitää 😉

[Ja mitä me siis kokkaillaan? See Indulgence in the Kitchen, ihan suomeksi nimestään huolimatta.]

 

Juuri nyt aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Vieressäni pöydällä on frozen strawberry daiquiri. Kohta aurinko siirtyy naapuripihan liian korkeideiden koivujen taa ja aurinkotuolini viilenee.

Pilvienkin takana aurinko on käynyt ihan riittämiin. Tänään on kohtuulämmin, 22 astetta, mutta tuuli tuo jostain vilpoista ilmaa. Kesä on tänä vuonna ollut kuin peeämässästä kärsivä nainen. Ei osaa päättää ollako lämmin vai kylmä, sataakko vai paistaakko, ja aina välillä iskee myrsky.

Ensimmäinen lomaviikko on lopuillaan. Aika kuluu niin sukkelaan! Ei tässä ole mitään ihmeitä tehty; käyty ruoka- ja muissakin kaupoissa, oleiltu sisällä ja ulkona oikukkaasta säästä riippuen autolla oli tiistaina huolto, tytöt on chillailleet kavereidensa kanssa.

Tänään esikoinen on kaverinsa kanssa Lintsillä. Keskimmäinen tuli taas meille ja soittaa tuolla tosikoisen kanssa juutuubista ysäriklassikoita kuten Macarenaa, Barbie Girliä, Spice Girlsejä, Dazen Tamagotchia ja sen sellaista. Ja soipa tuossa tiputanssikin hetki sitten 😀

Eilinen päivä oli ehkä yksi parhaista ever. Oltiin ensin keilaamassa kaikki (mies, minä, esikoinen ja tosikoinen), minkä jälkeen minä ja tytöt shoppailtiin vähän – hyvä tässä on nyt istua uudet farkkushortsit jalassa, uusi teepaita päällä! – ja kotiin tultua kuulin hyviä uutisia 🙂

Iso kivi vierähti sydämeltäni noiden uutisten myötä 🙂 Olin koko alkuviikon stressaantunut ja pahantuulinen ja nukuin huonosti. Odotin vain torstaita ja jännitin mitä tuleman pitää. En niinkään tietoisesti, minkä vuoksi kai sitten kiukuttelinkin. Väsynytkin olin – ja olen yhä – mutta elämä on silti aika mallillaan, minulla on asiat hyvin, ja eilisten uutisten jälkeen olokin helpottunut 🙂

Mikäs tässä on ollessa, aurinkotuolissa. Vaikka aurinko onkin nyt sen koivun takana, daiquiri-lasikin tyhjä. Sanoin juuri miehelle, etten jaksaisi lähteä uudelleen kauppaan hakemaan unohtuneita juttuja, mutta ehkäpä jaksan sittenkin. Lomallahan tässä ollaan 🙂

Joskus siinä puolen päivän maissa iPadini ruudulle ilmestyi muistutus: Loma. Melkein tuntui synniltä ja häpeältä painaa Dismiss. En edes tiedä, miksi minulla oli lomastani muistutus päällä. Ehkä se oli omaa mustaa huumoriani lomaani merkitessäni, ehkä – paljon todennäköisemmin – se oli silkka unohdus. Ironista kyllä, tuo unohdus on hyvä muistutus siitä miten raskas (työ)kevät on ollut.

Aivojeni jokin osa tietää kyllä minun olevan lomalla, ihan ilman muistutuksia. Joku muu osa minussa, ikävä kyllä juuri se joka lähettää aivotkin vapaalle, ei meinaa muistaa millään. Toisaalta tiedostan kyllä, ettei huomenna tarvitse mennä töihin, ettei työmeilejä tarvitse lukea (active sync on jo poissa sekä puhelimesta että iPadistä), ettei työasioita tarvitse pohtia. Toisaalta, viime yönä näin unta SharePointista. Ja suunnittelen tekemistä viikonlopuille, vaikka olen vapaalla arkenakin.

Viime yönä sentään nukuin hyvin, vaihteeksi. Ehkä se oli se painostavan sään väistyminen kesken eilisen piha-päivällisen iskeneen ukkosen jälkeen. Tai ehkä unwinding on SharePoint-unista huolimatta hyvällä alulla jo. Neljä viikkoa vapaalla. Tänä kesänä kolme niistä Suomessa, ei yhtään Kreikassa, mutta yksi Las Palmasissa mutsin luona, ihan vain itsekseni reissussa tällä kertaa.

Täräytin perjantaina loman käyntiin iltapäivästä kun lähdin hakemaan esikoista ratsastusleiriltä. Olin siellä liian aikaisin, sillä leirikisojen piti ohjelman mukaan alkaa kahdelta, mutta aikataulu olikin myöhäistetty tunnilla. Kukaan vaan ei ollut kertonut minulle. “No, haittaakse kamalasti?” kysyi tytär tuskasteltuani asiaa vähän stressaantuneena. Relax! Ei, se ei oikeasti haitannut ollenkaan!

Kisat starttasivat aikanaan. Esikoinen ratsasti 50cm esteiden voittoon – kuulemma oli pakko ajaa hevosta vaan eteenpäin, koska muuten olisi helposti kieltänyt erikoisemmilla esteillä. Minä kuvasin menoa sydän kylmänä odottaen, että heppa pistää pakit juuri ennen estettä ja tyttö lentää kaaressa yli. “Ei se voinu pysähtyä, koska mä pakotin sen sellaiseen vauhtiin.” Hyvä hyvä, ja olihan se loistavan näköinen kierros ja voittokin tuli 🙂 70cm luokka eri hevosella ei tuonut voittoa, mutta hyvin meni silti 🙂

Haettiin tosikoisenkin isältään, kun ajettiin leiriltä kotiin. Ja saman tien alkoi murina ja ärinä ja pahantuulisuus, leiri-vieroitusoireita? Lomailen tämän viikon vain tuon vuoroin ihastuttavan, vuoroin vihastuttavan teinini ja peesailevan inbetweenerini kanssa, keskimmäinen on äidillään ja tulee meille taas perjantaina. Onneksi on tuo mies myös, perheen tasainen peruskallio ❤

Eilinen päivä vietettiin lähinnä vain himassa. Teini nukkui vissiin 14 tuntia leiriväsymystään pois ja relasi loppupäivän sohvalla – suunnitelma oli alunperin lähteä kaverin luo, mutta kun housuongelma – tosikoinen jaksoi pomppia trampalla naapurintytön kanssa sen jälkeen kun komensin likat pois pleikalta. Me miehen kanssa käytiin ihan vaan ruokakaupoissa, muutoin sellaista relailua itselläkin. Ja illalla leffa.

Tänään, eilisen painostavan helteen ja illan ukkosten jälkeen, on ollut ihana aurinkoinen, mukavan kuuma päivä. Pakattiin alkuiltapäivästä autoon omalta pihalta salaattia, kesäkurpitsoita, munakoisoja, rucolaa, basilikaa, kevätsipuleita, ensimmäinen kypsä tomaatti, sekä fetalla täytettyjä kesäkurpitsan kukkia ja ajettiin siskoni luo lounasgrillaamaan.

Oli aivan huippua! Hyvää ruokaa, aurinkoa, hyvää seuraa, pieni aurinkoinen uudessa kahluualtaassaan, isotkin aurinkoisina pikkuisen serkun kanssa leikkimässä. Jälkkäriksi suklaalla ja maapähkinävoilla täytettyjä grillattuja banaaneja jä jäätelöä. Mitä sitä päivältään enempää voi toivoa?

Sieltä lähdettyämme käytiin vähän kävelemässä Arabianrannassa, siellä Voimalaitosmuseon ja Vanhankaupungin kosken ympäristössä. Teini pisti parastaan ja melkein onnistuikin pilaamaan koko kävelyretken marinallaan. Melkein. Siitäkin huolimatta, on hyvän päivän ilta. Eikä huomenna kännykkä herätä seitsemältä.

Sillä huomennahan se varsinaisesti alkaa, kuten kalenteri-reminderikin kertoo, neljän viikon L-O-M-A.

 

Pää on täynnä ajatuksia, mieli täynnä mietteitä. Siltikään, vaikka mieli tekee kirjoittaa, en meinaa ensimmäistäkään järkevää kappaletta saada aikaiseksi. Syynkin tiedän. Se on se sama syy, jonka takia en ole nukkunut kovinkaan hyvin taas muutamaan viikkoon. Yhdellä elämän rintamalla on jännittävämpää kuin toivoisin.

Siitäkin huolimatta elämä muutoin kulkee kulkuaan, päivän kerrallaan, kuten mies totesi tuossa Les Miserablesin päätteeksi, pohtiessani sitä miten erilainen maailma oli vain 150 vuotta sitten, sata vuotta sitten! Monella tapaa niin erilainen. Ja sitten kuitenkin niin samanlainen. Sillä mihinkä tämä ihmismieli olisi muuttunut? Maailmassa on edelleen vallanhimoa, köyhyyttä ja kurjuutta, vaikkei se ihan niin rujona näyttäydykään omalla kotiovella.

Elokuvan jälkeen astuin ulos vilpoiseen kesäiltaan, tekemään katsastuskierroksen meidän puutarhassa. Oli niin rauhallista, niin seesteistä. Ei kuulunut meteliä, ei edes autoja huristanut tiellä. Edes tuulenvirettä ei tuntunut. Kaikki maailman huolet ja kaikki maailman pahuus oli edes hetken aikaa jossain kaukana, toisessa ulottuvuudessa.

Sanovat puutarhanhoitoa terapeuttiseksi. Se on juurikin sitä. Ihan vaan omassa puutarhassa kuljeskelukin.

Siskontyttö täytti tänään vuoden. Meillä oli meidän koko tyttökööri (siitä huolimatta, että minun tyttöni ovat varsinaisesti isänsä hoivissa juuri nyt) mukana pikkuisen aurinkoisen synttäribileissä. Oltiin vähän etuajassa, ihan vaan tunti, sillä ensinnäkin olin merkinnyt kalenteriini kellonajan väärin ja toiseksi laskenut matka-ajan ruuhka-ajan mukaan. Silloinhan minä yleensä ajelen!

Neiti pieni yksivuotias oli niin herttainen maamon synttärilahjaksi lähettämässä vaaleanpunaisessa mekossa ja pöksyissä! Ja niin taitavasti kulki terassin askelmia eestaas. Ja niin iloisesti virnistäen – heti alkuhämmennyksen jälkeen – touhusi isompien (ja samanikäistenkin) serkkujensa kanssa ja kokeili minun aurinkolasejani ja mitä kaikkea. Kakku ei synttärisankarille kovinkaan maistunut.

Meidän tyttäret nauttivat silminnähden yhdessäolostaan pitkästä aikaa. Tämä kesä on näiden lomien ja leirien ja muiden kanssa meillä vähän epämääräisempää, ja keskimmäinen on jo ehtinyt ikävöidä siskopuoliaan, jotka eivät olekaan täällä meillä normaalirytmin mukaan. Ja niin olen minäkin kyllä ikävöinyt tyttösiäni! Oli niin ihana nähdä heitä tänään, edes muutama tunti 🙂 Perjantaina sitten tulevatkin meille pariksi viikoksi putkeen, kun minulla alkaa loma.