Hiihtämään tässä on viimein päästykin. Niin on olleet kovat pakkaset tässä ja sitä paitsi jotenkin ihan muita juttuja mielessä, että on koko hiihto jäänyt vaikka talvea onkin piisannut. Sitä paitsi likoilla oli välineet päivitystä vailla, vähän liian pientä kaikki molemmilla. Lykkäsin kamojen uusintaa kunnes lopulta molemmat viime viikonloppuna ilmoittivat, että koulussa olisi tulossa nyt sitten hiihtoa luisteluiden sijaan. Pakkohan se oli sitten toimia.

Esikoiselle sai ostaa uutta koko setin. Uudet sukset, sauvat ja monot. Tosikoiselle riitti uudet monot, sukset peri siskolta ja viime vuonna ostetut uudet sauvat ovat yhtä hyvän mittaiset. Olisihan esikoiselta jäänyt pikkusiskolle ne monotkin, mutta kasvavat neidot niin eri tahtiin, että niin esikoisen ekalla ostetut luistimet kuin monotkin ovat tosikoiselle vielä aivan liian isoja ja menevät näin kaverille lainaan pariksi talveksi. Sieltä olisikin saanut sopivat luikat ja monot tosikoiselle päin mutta tietenkin asia tuli puheeksi liian myöhään meidän kannalta.

Tänään siis tsemppasin itseni viimein ladulle lasten kanssa. Tuo välinehuolto eli suksien voitelu ja pakkaaminen autoon tuntuu jotenkin rasittavalta ylimääräisyydeltä kun yrittää luotsata noita neitejään ulos talosta ja pukea samalla hiki päässä ulkoiluvermeitä itselleenkin. Tänään vielä hosuin samaan saumaan ruokaakin uuniin, jotta on jotain mitä syödä kun palataan kotiin.

Ladulle päästiin siis viimein kuitenkin, tuohon Klaken Tornimäkeen. Tarkistin aamulla netistä, että siellä piti oleman ladut ihan kunnossa, joskin arvelin, ettei niitä ole viikonloppuna kunnostettu joten vähäistä lumisuutta osasi odottaakin. Vähän sellaista olikin. Eikä ladutkaan mitkään ihan priimat niinkuin jossain Paloheinässä, mutta kyllähän niillä hiihti. Ja hiihtikin taas pitempään kuin oli suunniteltukaan.

Kivaahan se oli hiihtää taas, ihan mukavaa leppoisaa puuhaa tyttöjen kanssa. En vain osannut taas tulkita alueen latukarttaa oikein, etenkään kun se ei ollut latukartta vaan kesäisten ulkoilureittien kartta. Ei se mitään, siinähän niitä latuja meni, joten ensi alkuun hiihdeltiin muutaman kerran ympäri sellaista lyhyttä reittiä ja sitten mentiin mäen toiselle puolen katsomaan mitä sieltä kenties löytyisi. Se netissä luvattu kolmen kilsan reitti löytyi, ja ajateltiin hiihtää siitä vielä se ja palata sitten himaan syömään.

 

 

 

Jänskää vaan, kun oli taas reitit niin hyvin merkitty! Seurattiin uskollisesti kolmen kilsan lenkin sinisiä vinoneliöitä, mutta saatiin silti todeta päätyneemme lopulta lenkille, joka vain kiersi ympyrää eikä koskaan palannut lähtöruutuun. Oli vähän orpo olo, melkein kaivoin jo kännykän GPS:n esiin, mutta vanhanaikaisesti päädyinkin kysymään ohi viilettäneeltä hiihtäjältä opastusta. Ja löydettiin lopulta takaisin autollekin. Mutta vähän pitemmän lenkin kautta kuin oli aiottu, kait. Ja kupsahdinpa lumiseen ojaankin siinä matkan varrella, kun siirryin ladun sivuun ja kappas kun penger nykäisikin sukseni ja minut umpihankeen.

 

Illemmalla lähdin vielä käymään stadissa, mm. pesemässä autoni, joka nyt sitten hohtaakin hienona kiitos pakkasen pienen kiristymisen. Oli nimittäin nollassa tai miinus yhden paikkeilla mittari kun lähdin ihan hienoisesta lumisateesta kohti Helsinkiä. Stadissa oli pakkasta asteen, pari, ja lunta tuiskutti minkä ehti. Kaikki tiet olivat yhtä lumipöperöä ja olin aivan varma, että kotimatkalla tulee vastapesty auto heti taas kuraiseksi. Mutta pieni pakastuminen pelasti puhtauden, ja vaikka lunta olikin yhä teillä, sitä ei enää tuiskunnut lisää eikä auto saanut tien pinnastakaan ihmeemmin kuraa pintaansa.

Saisihan nämä pakkaset ja lumentulo jo hellittääkin. Mutta helmikuu ei paljon siitä toiveita anna, sehän se on yleensä täällä päin se lumisin ja kylmin kuukausi normaalitalvinakin. Joten kevättä odotellessa vaan. Kumpa edes  pääsis käymään mutsin luona kanarialla lämpimässä.

Päivät sentään pitenevät jo ihan kiitettävästi. Olen tällä viikolla lähtenyt töistä joka päivä neljän aikaan hakemaan tosikoista – on minun lapsiviikkoni – ja saanut todeta, että minähän selviän kotiin asti ilman että tarvitsee erikseen kytke ajovaloja päälle! Viikonloppuna taisi paistaa aurinkokin, Win-seiskan säägadgetin mukaan se on paistanut tässä viikollakin, mutta sitä en ole päässyt todistamaan oikeaksi siellä toimiston kylmyydessä, vaikka ikkunatkin on. Kaipaan aurinkoa ja valoisia iltoja.

Olin tanssitunnilla viimeksi viikko sitten maanantaina. Keskiviikkonakin olisin päässyt tunnille, mutta olin niin loputtoman väsynyt, että oli pakko jättää väliin. Tällä viikolla minulla on siis tämä lastenhuolto, joten maanantaina kyllä hengasin tunnin tanssikoululla, tosikoisen tanssitunnin ajan, mutten itse päässyt tanssimaan. Kaipaan tanssitunteja todella! No, ensi maanantaina taas.

En ole aikapäiviin päässyt myöskään kiipeilemään, kun ei ole vain ollut sopivia hetkiä sille, ja niin että olisi kaverillekin käynyt. En ole päässyt edes sauvakävelylenkille, tai siis olisinhan minä päässyt, mutta en minä tuonne pakkaseen… Ks. entryn ensimmäinen kappale 😉 Tosin kävelin lauantaina lenkin ihan ilman sauvoja ystävän kanssa ja se oli mukavaa kyllä kylmästä huolimatta. Se johtui ystävästä 🙂 Viime yönä nukuin yläselkäni jumiin – sitä ei ole tapahtunut aikoihin, mutta nyt taitaa tuntua liikunnan vähyys. Kaipaan liikuntaa. 

Tänä vuonna en ole käynyt vielä talleillakaan kertaakaan. Omat ratsastukset ovat katkolla erinäköisistä syistä, mutten ole vielä ollut viemässä esikoistakaan tunnilleen. Ensi lauantaina kylläkin, pääsenpähän edes tallille ja jeesaamaan tytärtä hepan kanssa. On sekin parempi kuin ei mitään, vaikka kaipaan kyllä kovasti ratsastustakin. Vielä minä sitäkin jatkan joskus, kunhan elämä tästä tasoittuu taas ja tiedän missä olen ja miten elän.

Kaipaan myös selkeyttä elämässäni. Epämääräisyys on ahdistava tekijä. Kaipaan omaa aikaa, aikaa lasten kanssa, aikaa ystävien kanssa. Aikaa parhaimman ystäväni kanssa. Siksi selkeytettiin elämää jo nyt jakamalla lasten- ja kodinhuoltoviikot (ex)miehen kanssa, vaikka asutaan yhä samassa talossa. Maaliskuussa muutan puoliksi pois, omiksi viikoiksini, mutta asunto on pieni ja stadissa, joten lasten kanssa on vielä asuttava sitten täällä. Hassuja väliaikaisratkaisuja, mutta luulen että ne toimii. Ainakin nyt toimii.

Olen aina ajatellut, että carpe diem tarkoittaa sitä, että tekee jotain. Ja onhan se, tavallaan tietenkin. Jos jää odottelemaan aikaa tulevaa, sopivaa hetkeä, jossa kaikki tulee valmiina vastaan kuin manulle illallinen, ei koskaan tee elämässään mitään. Mutta toisaalta, aivan yhtä lailla täytyy mieltää carpe diem myös siten, että osaa tarttua tähän hetkeen ja olla haikailematta tulevaa.

Ehkä se on osa ihmisluontoa kaikkiaan, suunnitella tulevaa ja haaveilla, haikailla siitä mitä toivoo ja minkä uskoo joskus olevan totta elämässään. Mutta luulen, että se on vielä pahempaa tällaiselle kuin minä, kontrollifriikille, joka on tottunut pitämään kaikki langat käsissään ja jonka mielenrauha vaatii sen, että tietää mitä on tulossa ja mitä tapahtuu milloinkin. Mieli tuntuu joutuvan kaaokseen kun kaikki ei olekaan käsissä. Kun ei voikaan vaikuttaa siihen, miten asiat rullaavat eteenpäin. Milloin mitäkin tapahtuu. Ja kaaos tuntuu pahalta.

Tällainen haikailu on kuitenkin melkein pahinta mitä voi tässä ja nyt tehdä. Silloin kun lapset olivat pieniä ja odotin jatkuvasti aikaa jolloin ne olisivat isompia ja elämä helpompaa, olisin menettänyt nautinnon koko heidän pikkulapsiajastaan, jollen olisi ajoissa ymmärtänyt lopettaa moista odottamista ja ottaa hetken kerrallaan, väsyneenä ehkä, mutta omista lapsista ja omasta elämästä nauttien. 

Nyt en tiedä menetänkö ihan niin paljon jos jään haikailuun, mutta tiedän selviäväni tästä ajasta helpommalla, jos vain opin hyväksymään sen, etten voi vaikuttaa kaikkeen, ja että asiat järjestyvät ajallaan. Minulla on elämä tässä ja nyt, ei vain jossain tulevaisuudessa. Ja tässä ja nyt elämässäni on monta hyvää asiaa, joista voin nauttia, jos en jatkuvasti odota että olisi toisin, paremmin kuin nyt. Helpommin silti sanottu kuin tehty 😉

Ai mitenniin on vähän ollut pinkkiä juttua viime aikoina? Enhän suinkaan ollut juuri todennut ostavani itselleni keittiöön Fiskarsin pinkkikahvaista kuorimaveitsi-juustöhöylä-sakset -settiä. Ja (ex)mies irvaillut siihen perään, että pitäisköhän hänen seuraavan kerran ostaa rautakaupasta minulle pinkki vasara-ja-mitä-lie-muita-työkaluja -setti. Ehkei, vaikka ruuvareita tarvinnee ostaa kyllä itselle uusia, kun ei noista meidän vanhoista bygatessa loppunkuluneista oikein ole jaettavaksi asti. 

Normaalistihan olen kovin musta. Vaatteet on mustia (tosin ostin seepra-, eikun albinotiikeri- 😉 raitaisen boleron juuri, himmeetä, se ei ole kokomusta!), paitsi kesällä lomalla (ja toisinaan kotona, nopea vilkaisu tämän hetken vaatetukseen kertoo päällikerroksen olevan itse asiassa valkoista hupparia, liloja verkkareita, valko-pinkkiraitaisia pehmosukkia, alla onkin kaikki mustaa nytkin), ja enimmäkseen kaikki muukin mitä ostan on mustaa tai ainakin sitten valkoista, vähän niinkun epäväristä touhua. Pari tummanlilaa vaatekappaletta on käytössä duunissakin, ihan uusi juttu sekin viime syksyltä.

Lapsena tykkäsin vaaleanpunaisesta, en koskaan tummanpunaisesta. Kunnes kasarilla kaikki oli ensin kananpojankeltaista ja sitten oranssia ja sitten ne villitykset meni ohi, huh! enkä ole sen koommin tykännyt kummastakaan väristä. Pinkkiki kyllä jäi pitkäksi aikaa yhtä vaaleanpunaista poplaria lukuunottamatta, kun jostain syystä metsänvihreä oli yhtäkkiä se paras väri. Musta tuli muuten kuvioihin varsinaisesti vasta muutama vuosi sitten sinisten ja vihreiden tilalle. Valkoinen, pinkki ja lila ilmestyivät samoihin aikoihin kesävaatteisiini. Go figure.

Musta on aina tyylikäs. Mutta sitten on näitä juttuja, että kaikilla on tietyt jutut mustia. Kuten läppäri ja hiiri ja läppärilaukku ja kamera ja puhelin ja muut elektroniikkaan liittyvät hilavitkuttimet. Ja minulla on jonkinlainen tarve olla jotenkin muka-uniikki. Tai ainakin vähän erilainen. Joten jo puoltoista vuotta sitten kesällä päivitin läppärilaukkuni harmaa-vaaleanpunaiseksi ja samalla sain samanvärisen hiiren ja ne on käytössä duunissa. Samoin on pinkkiä kynää ja sitä ja tätä (mutta ei kännykkää, se ei istu) ja viime viikolla hommasin pinkin pikku-kameran ja tämän pinkin miniläppärin. Pinkki on pop.

Mitäs minä vakavasti varteenotettava it-asiantuntija, pinkin läppärin, laukun ja hiiren kanssa 😉 Johan olen harvinaisuus sukupuoleni takia tuolla, mutta että sitten pitää vielä pistää kaikki pinkiksi että oikein pistää silmään! "Miks sulla on pinkki läppäri?" kysyi eräs noista kundeista lauantaina bootcampillä. "Koska mä tykkään," oli vastaukseni hymyssä suin. Koska se pitää paikkansa. "Ai et ihan niinkun meille vittuillakses," totesi vastaan sama. No, jos se siltä tuntuu niin selvä sitten. "Vaikka sitten niin," sanoin, mutta oikeasti asia on niin että minun koneeni (ja kamerani ja juustohöyläni ja…) on sen värinen kuin minä haluan ja sen pituinen se. 

Eikä siinä sen kummempaa 🙂 Pinkki vaan on just nyt pop. Paitsi hiuksissa. Ne on ja pysyy kunnon punasina. Ja lyhyinä. Koska tykkään. Eikä kuulemma haittaa, "vaikka näyttää pojalta jos katsoo vain hiuksia, sillä kun näkee silmät ja koko naaman, sä olet kyllä ihan tyttö. Eikun Nainen," ilmoitti tosikoinen tuossa silitellessään hiuksiani kun peittelin häntä sänkyyn.

Eilen kävin scouttaamassa tuota ainoaa paikallista suunnilleen muotivaateliikettä tietääkseni kannattaako lähteä arki-iltana tyttären kanssa siellä käymään vai pitääkö varautua pitempään kauppakeskusreissuun. Pillifarkkuja löytyi vaikka kuinka ja ostinpa saman tien itselleni jo eilen farkkuleggingsit – eräänlaisen pillifarkkujen fuskausversion: näyttää farkuilta ja on periaatteessa farkkukangasta, mutta niissä on niin paljon stretsiä, ettei tule pahempia déja vu -kokemuksia siitä miten housujen pukemiseen menee puoli tuntia ja pois ottaminen on lähes mahdotonta.

Tänään duunin jälkeen vedin nuo leggarit jalkaan ensimmäisen kerran sitten eilisen sovituksen. Ihan pieni déja vu siitäkin tuli – olin kymmenen tai yhdentoista, kun sellaisia viimeksi käytin, ilman sitä stretsiä tietenkin. Ei nämä oikeastaan yhtään hullummat ole. Hassua on se, miten toisten muotioikkujen kanssa minulla kestää ihan kamalan kauan lämmetä niille, melkein niin että ovat jo kohta poissa muodista ennen kuin pääsen makuun, mutta toisaalta tykkään esimerkiksi shoppailla toisinaan Tallinnassa, koska sieltä saa ihan erilaista vaatetta kuin Suomesta ja jossain määrin haluan jotain mitä ei ole kaikilla muillakin.

Nyt on sitten esikoisellanikin, koomisesti 9vuotiaana eli liki saman ikäisenä kuin minulla aikoinaan, pillifarkut. Ja musta bolerohuppari, vähän samanlainen kuin mitä minä paljon käytän. Ja musta vyö, jossa on jonkinlaisia niittejä tai muuta, mutta sellaisella söpöllä eikä yhtään angstisella tai agressiivisella tavalla. Ja pepun yli ulottuva teepaita. Ja saman tien molemmille tytöille sellaiset kovat rannerenkaat ja metalliristikko-korvikset, joita oli kasarilla. Voi apua niitä fläsäreitä, joita tuo kauppareissu aiheutti!

Enkä minä ihan tyhjin käsin sieltä kaupasta poistunut itsekään, tietenkään, taaskaan. Mukaan tarttui musta pitkä pitkähihainen, optimaalinen näiden pillieni kanssa. Ja seepraraitainen kollaribolero, isolla kauluksella ilman huppua. Magee kuin mikä. Kyllä sitä ollaan taas niin muodikasta että! 

Illalla yritin kuoria muotikuteiden alta sen nörtin, joka saisi asennettua windows7 ultimaten usb-tikulta tähän pinkkiin unelmaani. Pääsin pitkälle, kunnes usko loppui yhteen virheilmoitukseen, sain apua kaverilta ja kokeilin uusiksi, mutta buutti usbilta loppui lyhyeen, koneen ilmoittaessa disk erroria. Jääköön siis tältä illalta se homma, pitää ihmetellä asiaa toisen kerran taas jonkun itseäni tässä(kin) asiassa viisaamman kanssa. Ei se aina ole niin helppoa.