Silti, kaikkea pitää kokeilla, joten kun ystävä pyysi mukaan palloa lyömään, lähdin. Kevyen jännityksen tuntein tartuin hallilla ystävän ojentamaan putteriin ensin ja vaikka tiesin toki, mitä putterilla tehdään, pyysin ensin näyttämään mallia. Ihan vaan jotten tee mitään tyhmästi 😉 Ja kun ystävä jätti minut kaksin mailan kanssa, poistuen itse löymään palloja lyöntipaikalta, mittailin hetken mailaa, sitten palloa, sitten reikää ja pallon etäisyyttä siihen, ja aloin puttailla. Pallon toisensa perään sisään. Minä ja pallot ollaan aina oltu kavereita.

Puttaamisessa oli jotain tutun tuntuista. Onhan sitä tullut pelattua kuitenkin minigolfia jonkinkin verran, reikäänhän se pallo siinäkin pitää saada ja välineenä on maila. Ja kamalan paljon puttausta kovempaa lyöntiä ei minigolfissa voi harrastaa, eikä kai niillä mailoilla kovin pitkälle sitä palloa saakaan. Ei ainakaan niin pitkälle kuin niillä erinäköisillä raudoilla sun muilla oikeilla golf-mailoilla. Ehkä vielä joskus opin mitä ne kaikki oikein ovat ja mihin mikin on tarkoitettu.

Rauta seiskan ystävä poimi minulle bägistään, kun ilmoitti, että oli minun vuoroni lyödä palloa ihan tosissani. Näytti oikean otteen mailasta ja miten sillä olisi sitä palloa tarkoitus lyödä. Asetuin lyöntipaikalle, asetin pallon johonkin siihen eteeni, tutkailin mailaa, tutkailin palloa, tutkailin mailan suhdetta palloon ja minun suhdettani mailaan. Heilautin vähän mailaa, kuivaharjoituksena. Heilautin toisen kerran. Asetin mailan takaisin pallon taakse, mittailin ja ihmettelin. Tuumailin omaa asentoani ja mailan liikerataa. Heilautin mailaa ja se tömssähti palloon, joka ploksahti vähän matkan päähän.

Asetin uuden pallon ja toistin samat mittailut ja tuumailut. Maila tuntui oudolta, jatkeena liian pitkältä hallittavaksi. Asento tuntui kummalliselta. Mutta jatkoin tutkimuksiani, ystäväni vilkuillessa – tai avoimesti katsellessa, en tiedä, keskityin mailaan ja palloon ja omiin liikeratoihini – puttausalueelta. Aivot prosessoivat silmien ja kropan liikkeiden tuottamaa dataa, jotenkin matemaattisesti, vaikkei mitään numeerisia arvoja tajuntaani asti virrannutkaan. Lopulta heilautin mailaa uudestaan ja pallo lensi vähän ensimmäistä yritystä paremmin.

Uutta palloa kehiin, uudestaan ja uudestaan. Lyönti lyönniltä homma tuntui vähemmän oudolta ja kropan liikkeet luonnollisemmilta. Pallo toisensa perään sanoi plok! ja viuhahti johonkin kohti harjoitushallin peräseinää. Toiset löynnit osui paremmin ja pallo sanoi plok! mailan osuessa siihen ja sinkosi kivasti kauas. Toiset löynnit eivät menneet ihan niin hyvin. Mutta puolen tusinaa lyöntiä meni niinkin kivasti, että pallo löysi tiensä hallin peräseinään saakka.

Keskivartalo tiukkana, polvet vähän koukussa, liike lähtee kropasta ei raajoista. Eihän se pallon lyöminen tanssia ole, mutta kyllä vaan siihen pätee ihan samat säännöt kropan hallinnasta. Pallo lentää lantioliikkeellä, ei käsivarsien voimalla, vaikka tokihan se käsilihaksissakin tuntui. Ja tuntuu, tosin yllättävän vähän vielä (tein kenties jotain siis oikein?), huomisesta ei kukaan tiedä vielä, missä tuntuu ja kuinka paljon.

Marcon tanssiopit sovellettuna golf-pallon lyömiseen toimi. Ainakin ajoittain 😉 Kun keskittyi. Pallo lensi muutaman kerran sentään nätisti sinne takaseinään asti, nelisenkymmentä metriä. Ihan kivasti, ottaen huomioon, etten ollut koskaan ennen edes koskenut golf-mailaan. Mutta pallot ja minä ollaan aina oltu kavereita, olen suht helposti ollut suht hyvä pallopelissä kuin pallopelissä, olkoon se sitten pesistä, fudista, lentistä, bilistä, pingistä, sulista, korista… Pallot on kivoja.

Golf-pallon lyöminen oli kivaa 🙂 Ei se tähän jää.

Hogasin muuten juuri, että minähän leikin golf-palloilla ja tiillä (ja mailoilla?) puoli lapsuuttani sillä isoisänihän golfasi ja ainakin palloja ja tiitä löytyi minun leikkeihini asti, ja jollain niitä muistan huiskineeni isovanhempieni pihamaalla. Ehken kuitenkaan niillä oikeilla mailoilla 😉

Aamun valkeneminen on tällaisena über-lumisena pakkashelmikuun päivänä kirjaimellista valkenemista. Maailma muuttuu pimeästä hämärän kautta kalpean valkoiseksi. Jos aurinko pääsee pilvipeitteen läpi yhtään lähettämään säteitään, saattaa taivaanrannassa näkyä haalean vaaleanpunaista hohdetta, kuten tänä aamuna. Taivas oli pilviharsossaan valkoinen, mutta itäisellä taivaanrannalla huurteisten puiden takana hailakka pinkki. Omalla tavallaan niin kaunis, että toivoin jälleen, että oli ollut kamera ja mahdollisuus pysähtyä kuvaamaan. Ei sillä että kamera sävyjä olisi kuitenkaan oikein tallentanut…

Jollain tapaa tuo kalpea valkoisuus on vähän aavemaista. Kun maa on valkoinen, puut on valkoiset ja taivas on valkoinen. Väritön maailma, jossa näkyy vain kalpean eri sävyjä kaikkialla. Jossain kohti mukana vähän harmaata, toisessa kohdin vähän vaaleanpunaista, jostain paistaa hintsusti läpi vähän sinistä. Kuin akvarellimaalaus, jonka värit on peitetty kerroksella kalkkimaalia. Alta näkyy aavistus maalauksen oikeista väreistä, muutoin kaikki on vain valkoista, hahmoja muodostavia siellä täällä näkyviä mustia ääriviivoja lukuunottamatta.

Valkoinen ja kalpean eri sävyt ovat kuitenkin sentään valoa toisin kuin musta ja sen eri sävyt. Ja jos pilvipeite sattuun joskus rakoilemaan, näyttäytyy aurinkokin ihanasti jo vähän lämmittävänä, ainakin jos sitä katsoo ikkunan läpi 😉 Vähän se sulattaa katoilta lunta, muodostaen huikeita ja huikean vaarallisia jääpuikkoja kattojen reunoille. 

Kyllä se kevät vielä tulee ja kalpeus väistyy taas niin ihmisten poskilta kuin ympäröivästä maailmastakin! Valo tekee ihmiselle kummia, ja aurinko vielä kummempia 🙂

Tarunhohtoa. Valoja ja värejä. Komeita ratsuja, jotka ovat kuin yhtä ratsastajiensa kanssa. Upeita hevosia, jotka tietävät täsmälleen, mitä tehdä yleisön edessä ilman ratsastajaakin. Tanssijoita, akrobatiaa, rakkaustarina. Se on Apassionata. Hieno kuin mikä. Kyllä hevoset vaan on uljaita otuksia!

 

 

Tyttäriä on kiva viedä kaikenlaisiin paikkoihin. Taidan olla itse jonkinlainen elämysten etsijä, siksi tarjoilen niitä mielelläni myös lapsilleni. Tähän viikonloppuun on mahtunut tänään varsin hauska Risto Räppääjä -elokuva jonka päätteeksi Finnkino jakeli Brunbergin pusuja ystävänpäivän kunniaksi, ja eilen illalla tuo Apassionata Hartwall Areenalla. Tänä aamuna piti mennä päiväkodin pihalle laskiaisriehaan, mutta ammun kahtakymmentä lähentelevät pakkaslukemat saivat jäämään kotiin.

 

Apassionata oli todella upea! Sen tarina on todella puhtaasti kehystarina, sillä sitä ei oikeastaan viety sanallisesti eteenpäin kuin shown alussa ja väliajan jälkeisen osan aluksi. Aika hämäräksi sinänsä jäikin, mitä kaikkea eri kohtaukset kuvastivat. Intensiteetillään, valojen, värien, musiikin ja videotaulun maisemien vaihdosten,  avulla ne viestittivät tunnelmia. Ja olivat sellaisinaankin upeaa katsottavaa.

 

Kehystarina oli vuorilla asuvien pojan ja tytön ystävyys, idyllinen maalaisympäristö, josta he joutuivat lähtemään pois jonkin hyökkäyksen tai vastaavan vuoksi. Lapset kasvoivat aikuisiksi rakastuivat, joutuivat erilleen, mutta palasivat yhteen ja juurilleen vuoristoon. Mukana oli uljaita ratsukoita, vikellystä villein miesvoimin, hevoskuiskaajaa, akrobaattista seisten rastastusta kolmea hevosparia ohjastaen, villeinä teutaroivia varsoja ja pari sööttiä aasia.

 

Tarina alkoi vuoristomaisemissa vapaina juoksentelevien hevosten ja hetken päästä varsojen omalla showlla, ilman ratsastajia. Niitä seurasi erilaiset ratsukot koreografioineen ja erilaisine askelluksineen: milloin marssivat kuin saksalaiset sotilaat, milloin tanssivat musiikin tahtiin. Hevoset nousivat takajaloilleen ja kävelivät tai jopa hypähtelivät kahdella jalalla, ratsastaja selässä tai ilman. Komeaa katsottavaa oli se maantierosvoilta näyttävä akrobaattiryhmä, jonka ratsastajat olivat pääsääntöisesti kaikkea muuta kuin ratsailla hevostensa selässä. Ja se ranskalainen kaveri, joka ohjasti kolmea hevosparia, seisten yhden parin päällä, ja hyppäsi koko setillä esteitä.

Hevosten lisäksi showssa oli mukana tanssijoita muutamassa tanssikohtauksessa sekä pari live-laulua. Toinen niistä kuulemma otti esikoista korviin – no, olihan se melkoisen korkealta ja kovaa laulettu. Oli myös sen verran akrobatiaa ilmassa ilman hevosta, että mukana oli nainen, joka keikkui ja temppuili yhden kohtauksen verran naruilla, tai mitä lakanoita ne on. Ratsukot ratsastivat samalla naisen alapuolella kuvioitaan ja läpi portista jonka nuorat muodostivat.

 

 

 

Hevoset ovat uljaita eläimiä ja oli komeaa katso sitä, miten ne olivat kuin yhtä ratsastajiensa kanssa. Miten hienoa olisi osata hallita hevosta sillä tavoin! Tai osata jutella hevosten kanssa niinkuin hevoskuiskaaja, joka sai viisi hevosta yhtaikaa tekemään täsmälleen mitä halusi, pelkillä sanoilla ja eleillä. Mutta jotain suunnattoman herttaista ja hellyyttävää oli niissä aaseissa, jotka niitä käsitelleen miehen kanssa olivat shown comic relief. Ja niin taitavia nekin tekemään mitä mies halusi.

 

 

Parituntinen show + väliaika jaksoi pitää mielenkiinnon yllä kyllä! Tosikoinen alkoi vähän väsähtää tosin loppumetreillä, mutta kello alkoikin olla silloin jo ohi normaalin nukkumaanmenoajan. Ja sitten tietenkin murjotettiin lähtiessä, kun en suostunut ostamaan pehmohevosta. Ihan kuin ei meillä olisi pehmoja! "Muttei tollasta heppaa!" Juuei, eikä ole vieläkään. Esikoinen ei meteliä nostanut vaan halusi julisteen ja sai sen. Tosikoinen lopulta tyytyi kirjaan, josta pitäisikin lukaista tarinaa vähän paremmin vielä. Mutta kotimatkalla kuului syytös: "Äiti, mä tiedän mikset sä ostanut muuta. Sä aloit katsoa hintoja!" Jep, ihan niin.

Facebookissahan tämäkin juttu tietenkin kiertää, tämä hae nimesi urbandictionary.comista ja kirjoita statuksesi kommenttiin, mitä siitä sanotaan. En ole jaksanut vaivautua katsomaan aiemmin, enkä toisaalta harrasta näitä status-meemejä muutenkaan. Mutta systeri laittoi tämän blogiinsa, inspiroiden minutkin tsekkaamaan omani. Ja kyllähän se tavaallaan kannatti 😀

"a beautiful name, and a short for Susanna wich is a greek version of a hebreian name that means "lily". there’s about 9600 persons named Sanna and 7900 of them use it as their first name. plus all the Susanna’s that call themselves for Sanna.

The name for the most awesome person ever. It is impossible to fit so much awesomeness into any other person. 

You think your as awesome as Sanna? Well you can’t be because Sanna is so amazingly awesome!

– ‘Hi. What’s your name?’

– ‘Sanna’

– ‘Oh my goodness that is the most awesome name I’ve ever heard in my LIFE!’ "

Suljin tänä aamuna kodin oven perässäni 7:04, kaivoin autosta ovenkahvan esiin ja etsin apparin lattialta harjan. Aloin etsiä loppuatuoa lumikinoksen alta. Lunta oli yön aikana tullut auton päälle ehkä noin 10cm, mikä oli oikeastaan aika vähän siihen nähden, että saman verran sitä kertyi eilisiltana sen parin tunnin aikana minkä olin tanssitunnilla. Klakessa ei taida olla satanut ihan niin paljon lunta kuin stadissa, sillä vastaavasti eilen illalla oli miehen auton katolle kertynyt samojen parin tunnin aikana vain noin 5cm lunta.

Ehkä kahdeksan minuuttia meni auton harjaamiseen, ja pääsin viimein istumaan ratin taakse ja peruuttelin pois pihalta ja liikenteeseen. Työmatka on tässä talven mittaan kestänyt tasaseen noin tunnin, vaikka Klaukkalan keskustan läpi ajaminen onkin aina ollut takkuista. En siis edes miettinyt vaihtoehtoisia reittejä, tuumin, että pääsee kai siitä läpi nytkin, kuten joka aamu. Mutmut. Mikä lie sitten hidasteena, kun tuota muutaman kilometrin matkaa kolmien valojen läpi tehtiin tänään puoli tuntia. Jeejee.

Vähän ennen motarin ramppia arvoin motarin ja vanhan tien välillä, ja väärin veikkasin. Ei siis haitanne etten viikonloppuna lotonnut, en tällä veikkauskyvyllä olisi voittanut mitään kuitenkaan, 7milliä nyt ainakaan. Yleensä motari on vetänyt suhteessa lopulta kuitenkin vanhaa tietä paremmin, mutta ei tänään. Siinä vaiheessa kun olin istunut tunnin autossani, olin jo ehkä noin 13km päässä kotoa. Hyvä keskinopeus. Eihän sillä työmatkaan menekään kuin kaksi tuntia ja rapiat.

Sitä samaa noin 15km/h nopeutta ryömittiin vielä kilometri jos toinenkin. Mies välillä jo laitteli viestiä, että joko olen duunissa, liikenne seisoo. No kiddin’! Ja kävipä siinä ilmi, että tuo oli ruuhkassa edelläni vaikka oli lähtenyt myöhemmin ja vienyt lapsenkin päiväkotiin. Grrr… Aloin nähdä punaista valkoisen sijaan. Miehen olisi pitänyt lotota! Oli valinnut sen vaihtoehtoreitin ja se olikin aika paljon nopeampi.

Tunnin ja 40minuuttia tein matkaa lopulta, noin kehä-ykkösen jälkeen liikenne kulki "normaalisti". Ja olin lievästi sanoen pahalla päällä duuniin asti päästyäni. Mutta kyllä se ketutus siitä vähitellen alkoi laantua ja hymy jonka luulin matkalla kadottaneeni löytyi taas kummasti. Ja kohta pääsen viimein tekemään sitä mitä piti tänään tehdä, kunhan VisualStudio2010 asentuu loppuun tuohon testikoneelle.