Pääkaupunkiseudulla juuri nyt: arki ei voisi olla enää harmaampi, ainakaan jos katsoo ikkunasta ulos. Kirkasvalolamppu meni taas rikki, eikun siis pilveen. Päivällä takanani loisti kyllä harvinaislaatuisen kirkas loisteputki. Mutta minun oli kylmä, se valo on kylmä, ulkona näyttikin kylmältä, ja ilmastointi teki kylmästä totta myös sisällä. Talvi. Nyt olisi aika olla vaan kotona vilttien alla, nukkua talviunta. Herättäkää minut kun on huhtikuu!

Koska sattuneista syistä talviuni ei varsin ole optio, pitää koittaa piristää mieltä jollakin keinoin. Kuten vaikkapa ostamalla uudet valkoiset talvikamppeet – näytän valkoisessa takissani, pipossani, kaulahuivissani, lapasissani ja karvatalvikengissäni ihan jostain mainoksesta reväistyltä 😛 Tai kattamalla pöytä kauniisti kynttilöineen päivineen ihan arki-iltanakin, tavallisella ilta-aterialla. Tai syömällä aamupalaksi ostereita tai lohenmätiä, tai iltapalaksi etanoita. Tai tekemällä ihan extempore kunnon sushi-illallinen ja kutsumalla siskon miehensä kanssa nauttimaan siitä.

Tai lähtemällä risteilylle Tukholmaan, missä meitä siunattiin upealla auringonpaisteella.

Pari viikkoa sitten miesystävä seikkaili Tallink-Siljan webbisivuilla, lopputuloksena risteily varattuna koko joukkiollemme. Perhehytti Silja Serenadella, lähtö oli viime perjantaina, joten sunnuntaina oltiin jälleen kotona. Hytissä tyttäret kikattelivat ikkunalla vastapäisen hytin poikalapsen kanssa flirttaillen, hytin ulkopuolella viihtyivät yllättäen vielä pallomeressäkin! sekä lasten diskossa ja Promenaden esityksiä katsellen sillä välin kun minä ja mies keskityttiin hurjan äyriäisvadin tuhoamiseen Happy Lobsterissa.

Tukholmassa käveltiin ensin vanhaan kaupunkiin aamupalalle (tytöt söivät niinkin terveellisen aamiaisen kuin jättisuuret muffinssit 😀 ). Sen jälkeen käytiin kuninkaanlinnassa, kunhan ensin oli ihmetelty vahdinvaihto. Katsastettiin asunnot ja aarrekammio ja Tre Kronor -museo. On ne ihan näkemisen arvoisia paikkoja, samoin kuin ne vanhan kaupungin pienet kujat ja vanhat rakennukset. Edellisestä Tukholman-reissustani olikin jo kuutisen vuotta aikaa (sitä ennen siellä tosin tulikin rampattua varsin tiheään).

Tytöt alkoivat jo siinä Tre Kronorin kohdilla valittaa että jalkoja väsyttää ja kitinä senkun paheni matkalla Galleriaan haukkaamaan vähän lounasta. Tai siis meidän oli ihan tarkoitus käväistä parissa kaupassakin siellä, mutta lopulta minä vain syötin tytöt sillä välin kun mies kävi Mexx-kaupassa (joka oli hänen ainoa varsinainen toiveensa Tukholman suhteen). Meillä ei kummallakaan vieläkään ollut ollenkaan nälkä edellis-illan äyriäisten jälkeen.

Upean viikonlopun jälkeen ollaan taas arjessa. Pimp my arki. Mitähän sitä seuraavaksi keksisi itsensä ja läheistensä iloksi?

Kännykkä on jotenkin itsestäänselvyys jo. Ja senhän nyt pitäisi vaan toimia. Mutta omanipa alkoi kenkkuilla tuossa viikonloppuna ikävästi. Ensin se yhtäkkiä tyhjensi akun 70%:sta nolliin yön aikana. Ja siitä saakka se on katkonut ja pätkinyt ja temppuillut. Välillä se katkaisee heti yhdistettyään, välillä vasta minuutin tai muutaman kuluttua, välillä vaan pätkii pitkin matkaa ja välillä toinen ei vain kuule minua lainkaan. Ja kun tähän eilen yhdistettiin temppuilleet Tallink-Siljan sivut kun miesystävän kanssa koitettiin puhelimitse neuvotella ja varata risteilyä, meinasi pinna palaa tekniikkaan taas täysin.

Ehkäpä parin viikon päästä saapuu maihin uusi puhelin, jonka saan sitten käyttööni tämän kuolevan tilalle – yksi nokialainen Mango olisi tilauksessa. Olisi tämä vanha uskollinen Desireni voinut vielä pinnistää pari viikkoa (vaikka mistäs tiedän, minä hetkenä se kuolee kokonaan…) kunnossa niin ei tarvitsisi tuskailla näin ennen kuin pääsen testailemaan Windows Phone 7:aa. Toivottavasti se on niin hyvä kuin mitä ainakin jotkut hehkuttavat.

Jos on minulla ollut viime aikoina huolia tuon oman kapulani kanssa, en ole sen helpommalla päässyt tosikoisenkaan luurin kanssa. Jokunen viikko sitten siitä meni näyttö rikki, kun se oli repun pohjalla koulusta kotiin tuodun saviatyön kanssa (tai savityö oli kyllä toisessa taskussa, mutta kuitenkin). Eihän sellainen takuuseen mene, vakuutukseen olisi mennytkin mutta kustannus oli tietenkin alle omavastuun. Pitihän se nyt korjauttaa kuitenkin. Kaikki talouden varakännykät ovat enempi tai vähempi rikkinäisiä, joten ei niistä pitempiaikaiseen käyttöön ole.

Känny vietti hyvän tovin huollossa, tuli takaisin, ja alkoi jumittaa joka kerta kun akku oli vähissä. Ei muuta kuin takaisin huoltoon, sehän meni takuuseen tietty. Elisa-Shopitin tiskillä tajusin, etten ollut tajunnut ottaa kännykästä himassa varmuuskopiota. Ja kun sitten laitettiin tyttären sim-kortti varakännyyn jälleen, totesin että valtaosa numeroista on siis puhelimen muistissa, ei kortilla. Joten kun huollosta kysyttiin haluanko otattaa backupin (palvelu parantunut ammoisista ajoista, kun puhelimet vaan tyhjennettiin huollossa) vaikka se maksaa 30e koska ei menee takuuseen, huokaisin ja vastasin kyllä.

Hain sitten eilen tosikoisen puhelimen taas huollosta, irvistellen sille, että olin nyt maksanut mokomasta episodista enemmän kuin puhelimen ostoarvo, mutta myöhäistä rypistä. Säädin illalla kännykän perusjutut takaisin kohdilleen, sen mikä ei varmuuskopioinnistakaan huolimatta säilynyt, kuten sen että äänetön ei oikeastaan ole äänetön vaan silloin hälyyttää vain perhe-ryhmän puhelut. Tärkeä asetus. Molemmilla tyttärillä. Sillä tuppaavat unohtamaan sen äänettömän profiilin päälle koulun jälkeen ja sitten niitä ei muuten saa kiinni millään. Eilen jo tosikoista yritin ja yritin tavoittaa, turhaan, kun varakännyssä näin ei ollut asetettu. Ja olin jo huolesta soikeana, kunnes viimein soitti minulle.

Tänä aamuna heitin tosikoisen kouluun matkallani duuniin ja tuli sitten kännykät ja äänettömyydet puheeksi siinä, tosikoisen muistuttaessa etten saa soittaa kesken koulupäivän, “tiedäthän varmasti millon mun koulu päättyy?” “juu, tiedän”, enkä muuten ole koskaan soittanut kesken koulupäivän. Kertoipa tytär miten oli kerran unohtanut laittaa äänettömälle, kaveri oli soittanut kolme kertaa ja ope lopulta sanonut ettei tytär saisi enää tuoda kännykkää kouluun. “Mikset laittanut sitä äänettömälle heti kun se ekan kerran soi?” Niinhän me aikuisetkin tehdään jos noin käy. “No kun en saa koskeakaan kännykkään koulupäivän aikana.” Jäin pohtimaan opettajan järjenkäyttöä. Miksei vain kehoittanut tyttöä laittamaan sitä luuria äänettömälle?

Onhan kouluissa oltava säännöt kännyköiden käytöstä. Mutta koska se on koulunjälkeisessä elämässä se välttämätön napanuora vanhempiin, se ainoa väline, jolla työssä käyvä äiti tai isä voi jotenkin huolehtia lapsesta koulun jälkeen (ei, ei ollut kännyköitä ennenkään, mutta silloin oli sitten erilaiset keinot käytössä ja erilainen maailma), ei voi vaatia että se jätetään kotiin koulupäiväksi. Kännykät on olleet osa koulujenkin arkea jo, kuinka kauan? Toistakymmentä vuotta varmasti. Luulisi, että niiden kanssa toimiminen olisi arkipäivää ja lapsille osattaisiin opettaa, mitä tehdä jos se soikin äänet päällä väärään aikaan. Enhän minäkään jätä kännykkääni kotiin mennessäni palaveriin ja jos unohdan hiljentää sen ja se soi, pyydän anteeksi ja hiljennän silloin. Niinhän tämä maailma oikeasti toimii.

Että sitten näitä päiviä. Kun on niin hyvin ettei voi kuin käydä huonosti. Tai siis, kun kaikki sujuu niin mallikkaasti, että katastrofin täytyy olla aivan nurkan takana.

Tytöt lähti aamulla kouluun, kuten joka aamu, itsenäisesti ja ajoissa. Minä jäin himaan tekemään töitä etänä läsnä vai miten se menikään se Microsoftin lanseeraus, jossa etätyö onkin läsnätyötä – itseasiassa elän juurikin tuota, sillä minunkin esimieheni ovat tämän jo oivaltaneet (tai ainakin elän siinä uskossa 😉 ). Duunipäivä sujui vikkelään, kun istuin olkkarin nojatuolissa yhtä presistä valmistelemassa ja lähdematskuja penkomassa, aina siihen saakka kunnes tosikoinen tuli koulusta ja napsautti telkun auki. On sula mahdottomuus tehdä minkäänlaista aivotyötä kun vieressä Maija Mehiläinen yrittää antaa jättisuurelle leppäkertulle opetusta. Siirryin siis makkariin työpöytäni ääreen.

Esikoinen tuli kotiin puolisen tuntia ennen kuin minun piti lähteä. Tämä viikko on ollut yhtä tulemista ja menemistä – ma ja ti oli tyttöjen harrastukset ja eilen minä olin kreikantunnilla ja sillä välin esikoinen saatteli tosikoisen synttäreille, ja kun minä tulin himaan, ehdin olla aloillani parikymmentä minuuttia ennen kuin piti lähteä käymään postissa ja hakemassa tosikoista – eikä tämä päivä ollut poikkeus. Tosikoinen taisi olla himassa poikkeuksellisesti koko illan koulusta tultuaan, mutta esikoinen seisoi makkarini ovensuussa nahkarotsi päällään ilmoittamassa tulleensa himaan vain hetkeksi lataamaan kännykkäänsä, “meen kavereiden kanssa taas kohta”. “Seitsemäksi kotiin sitten! Mä tulen kahdeksaan mennessä.”

Ja lähdin itse kampaajalle vähän sen jälkeen kun esikoinen oli poistunut ovesta. Tosikoinen jäi himaan, ei halunnut lähteä mukaani, vaikka pyytelin. Minä sain päähäni uuden värin ja hetkeksi kivan kampauksenkin, rupateltua kampaaja-ystäväni kanssa sekä yhden yhteisen ystävän kanssa joka oli päähuollossa osin limittäin kanssani. Kotimatkalla soittelin tytöille tarkistaakseni että ovat molemmat jo kotona ja että kaikki on hyvin, ja pohdin miten mukavaa on, että likat on jo niin isoja, että tällaisetkin asiat hoituu, ja tytöt pärjäilee kyllä. Matkalla poikkesin postiin (niin, taas, sillä tietenkin se kirjatun kirjeen lappu tuli vasta tänään kun juuri eilen illalla vein itse pakettia postiin) ja kauppaan hakemaan maitoa ja muuta.

Juuri kun kurvailin kaupan pihasta ulos, soitti esikoinen: “[siskolle] kävi pieni vahinko.” Juuri laitettu tukka nousi pystyyn, pelkäsin jotain kamalaa etenkin kun kuulin vain tosikoisen huutoa taka-alalta. “Se väitti että mun on pakko syödä sitä nakkikastiketta ja sit se avas sen purkin olkkarissa ja nyt ne kastikkeet on matolla ja sen kollarilla.” Tosikoinen siis huusikin kiukkuisena eikä tuskissaan. Ja minä en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Ainakin lapsi oli kunnossa, mutta minun uusi mattoni! Vasta sunnuntaina ostettu pitkäkarvainen matto! “Mun on pakko käydä tankkaamassa, mutta kukaan ei koske mattoon ennen kuin olen kotona!”

Rähjäsin aivan liikaa kun näin koko kauhistuksen matolla, mutta minua todella otti päähän! Vanhaa mattoa ei ikinä sotkenut kukaan (muu kuin kissat), mutta että uudelle matolle heitettiin sitten heti nakkikastikkeet! Villamaton ja minkä lie polyesterimaton erona on kuitenkin se, että tästä pitkäkarvaisesta keinokuidusta lähtee näemmä nakkikastikkeetkin märällä pyyhkeellä pois kuin ei mitään. Jälkiviisautena olisi vissiin pitänyt syödä jotain ja polttaa se savuke ensin ja räyhätä vasta sitten eikä toisinpäin. Olisi voinut jäädä jopa rähjäämättä.

Ehdinpä olla kotona jälleen ehkä parikymmentä minuuttia, kun taas menin. Olin unohtanut nostaa rahaa posti-kauppa-poikkeamallani, ja tytöt tarvitsevat huomenna rahaa kouluun, kun heillä on siellä aamupäivällä Halloween-disko. Arvoin mielessäni most convenient automaatti+ärrä-yhdistelmää, ja arvoin tietenkin väärin. Etäisyys oli näppärä, ja siinä oli automaatti ja ärrä, mutta mikä hitsi on Cash-automaatti, jonka käytöstä tililtäni veloitetaan 1,4o€ palvelumaksu?! Sentään automaatti informoi tästä etukäteen, kertoi maksun ja kysyi haluanko jatkaa, ennen kuin antoi rahat. En ihan oikeasti jaksanut puolentoista euron takia ajella muualle, joten jatkoin nostoa vaikka sapettikin. Niin, ja se ärrä tarvittiin kaksikymppisen pilkkomiseksi.

Nyt täällä on taas rauha maassa ja lapset nukkumassa. Minun pitäisi heittää seuraavaksi pari vaatekappaletta kassiin, sillä aamulla pitäisi suunnata auton nokka kohti Lahden takamaita, pe-la bootcamp odottaa. Ja siivota vielä tuo keittiökin varmaan, ei viitsi jättää sitä sotkuun. Olkkari jää sotkuun väkisinkin – tänä iltana en ehtinyt pitää olkkarinsiivous-käskynjakoa, kuten normi-iltoina, ja olkkari on taas tyttöjen tavaroita täynnä. Miten ne saakin tämän päivässä tämän näköiseksi?! Elo tää lasten kanssa on… ♫ ♪♫

Nuo kaikenmaailman nettitestit, ne voi olla niin monta asiaa. Ne voi olla hassua ajanvietettä, jos niiden antaa vain antaa hetken naurut ja unohtaa ne sitten. Ne voi olla ärsyttävän tarkkanäköisiä, jolloin sitä helposti asettuukin puolustuskannalle: mutta se onkin vain sellainen lyhyt testi! Niin on, mutta hämmästyttävästi sieltä löytyy totuuden siemeniäkin! Ne voi olla ego-buustereita, aiheesta tai ilman, sopivassa määrin tai jopa pönkittäen narsismia jos sellaista taustalla on ennestään (“niin, tällainen minä olenkin, paras ja kaunein!”). Ne voivat muokata minäkuvaa ja jopa persoonallisuutta.

Ei, minulla ei ole takana tässä tieteellistä tutkimusta, pitäisikö olla? Ihminen poimii ympäriltään “totuuksia” itsestään sen mukaan, mitä haluaa itsestään kuulla ja tiedostamattaan muokkaa niillä minäänsä. Se on yleistä psykologiaa. Eikä se välttämättä ole huono asia, ainakaan jos poimitut väittämät ovat positiivisia, eikä lopputulos ole paisunut ego vaan parempi ihminen.

Johan oli johdanto. Minä lienen jo monesti ilmaissut tykkääväni testeistä, ainakin silloin tällöin. Ja tipun niiden kanssa milloin mihinkin yllä olevista kategorioista (paitsi narsismia en itsestäni tunnista). Elämäni jännittävissä takavuosien murrosvaiheissa netin mitä oudoimmilla testeillä oli oma outo merkityksensä “uuden” minäkuvani muodostamisessa.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, tavallaan eräänä päivänä joitain vuosia sitten heräsin siihen, etten olekaan sellainen kuin olen luullut olevani. Olin kasvanut ulos jostakin vanhasta, huomaamattani, tajuamattani millaiseksi olin kasvanut. Tätä prosessoidessani erilaiset enemmän tai vähemmän vakavasti ja kevyesti otettavat testit tarjosivat helpon peilin sille, millainen olin. Kävin läpi vaiheen, jonka jälkeen olen toisenlainen. En sellainen kuin murroksessani olin, enkä sellainen kuin ennen sitä. Samat testit nyt tehtyinä antaisivat eri tuloksen kuin silloin.

En minä samoja testejä silti enää ole tehnyt, enkä tee, mutta teen minä kaikenlaisia muita testejä silloin sun tällöin yhä kun niitä silmille naamakirjan uutisvirrassa pompsahtaa. Ihan vaan koska ne on hauskoja. Jokaisessa tuloksessa on jotain tuttua, jotain hassua, usein myös jotain päinvastaista. Niitä 0n hauska lukea juuri sillä silmällä, mikä pitää paikkansa (omasta mielestäni), mikä ei. Hupia.

Heitetään kehiin muutama testitulos viime ajoilta (ei, en ollut tallentanut näitä mihinkään, vaan ihan kaivoin testit uudelleen esiin ja tein all over again):

Millainen äiti olet?
“Olet onnellinen ekoäiti. Olet eettinen ja ekologinen ja suosit suomalaista, haluat myös itse tehdä ruokaa etkä suosi eineksiä. Perheen yhteiset ruokahetket, lasten opettaminen uusiin makuihin, mukaanottaminen kotitöihin; se on sinun tapasi pitää perhe onnellisena. Ja hemmottelet perhettä usein ihanilla aterioilla. Olisit kiinnostunut ruokapiireistä, helpommin saatavasta luomusta ja lisäaineet huolestuttavat erityisesti lasten ravinnossa. Perhe ja työ ovat sinun voimavarojasi: äitiys on vahvistanut sinua naisena ja puolisona, parisuhde voi hyvin. Jaksat töissäkin loistavasti. Lapsesi ovat jo todennäköisesti kouluikäisiä ja sinulle jää aikaa huolehtia itsestäsikin, hemmotellakin välillä, eikä se ole perheeltä pois.”
-> Vai ekoäiti 😀 Siihen nähden, että kaikki vastaukset osuivat keskimmäiseen comme ci, comme ca -osastoon, olisin ehkä ennemmin nimennyt tuon keskitien tavikseksi. Mutta onhan se mairittelevampi näin 😉 Eikä kuvaus kaikilta osin pieleenkään mene…

Henkinen ikä
“Olet kirpsakasti kolmekymppinen! Elämä on jo jättänyt jälkensä mieleesi, muttet ole tylsää seuraa tai niin ”kalkkis” kuin nuoremmat väittävät. Tunnistat jopa listahitin sen kuullessasi! Otat rohkeasti vastaan uusiakin kokemuksia, koska tunnet jo itsesi ja mieltymyksesi.”
-> Jep, parempi näin kuin  se teini, jonka vielä joku vuosi sitten sain vastaukseksi vastaavista. Sitä paitsi, menee tuo kaikessa yksinkertaisuudessaan aika kohdilleen.

Taruolento
“Feeniks on muinaisen Egyptin mytologiassa myyttinen, pyhä tulilintu. Se on jälleensyntymisen, kuolemattomuuden ja kuolemanjälkeisen elämän symboli. Feenikslinnun kyynelissä on parantavaa voimaa. Feenikslinnun sanottiin elävän kerrallaan joko 500, noin tuhat tai 1461 vuotta. Tarinan mukaan punakultaisissa höyhenissään hehkuva feeniks rakentaa itselleen kanelipuun oksista pesän ja sytyttää sen, jolloin pesä ja lintu itse palavat roihuten tuhkaksi. Tuhkasta nousee uudestisyntynyt feenikslintu. Feeniks-ihminen kasvaa ihmisenä läpi elämän. Hän tulee aina paikalle jos ja kun joku kaipaa kipeästi apua. Varo marttyyrimaista asennetta!”
-> Tämä menee siihen ego-buusteri-kategoriaan 😉

Ja niin edelleen. Osaan flirttailun jalon taidon. Riidellessäni olen pirttihirmu. Bilettäjänä olen “seurustelija” as in jutellen viihtyjä. On noita joku miettinyt niin että löydän itseni tuloksista niin hyvässä kuin pahassakin. Tai sitten ne ovat vaan niin horoskooppimaisesti tehtyjä, että kuka tahansa löytää itsensä loppujen lopuksi mistä vaan tuloksesta… Onhan meissä kaikissa monta puolta! Tai ainakin minussa on. Niin monta, etten koskaan ole kyennyt lokeroitumaan mihinkään kunnolla.

Jungin persoonallisuustyypeistä asetun jonnekin ESFP:n ja ENFP:n rajamaille, mutta ero myös E(xtrovertin) ja I(ntrovertin) minän välillä on about 5 prosenttiyksikköä (nuorempana vaaka olikin I:n puolella!), samoin F(eeling) – T(hinking) ja P(erceiving) – J(udging) ero on alle 10 prosenttiyksikköä. Mutta lähimmäs toisiaan menee nuo (i)N(tuitive) ja S(ensing), joiden välinen ero on vain muutaman prosenttiyksikön. About 12 vuotta sitten tuon testin tulos minulla olikin ISTJ, eli lähes kokonaan päinvastainen kuin nyt! Mutta kun minulla sattuu olemaan kaikilla osa-alueilla vahvana molemmat ääripäät, tilanteista riippuen kumpi kulloinkin määrää, lopputulos on hyvin lähellä keskiviivaa ja elämäntilanne ehkä määrää kumpi on yleisesti ottaen elämässä dominantti.

Tämän persoonallisuuden “bi-polaarisuuden” olen itsestäni tiennyt nuoresta asti. Se ei ole ailahtelevuutta kuitenkaan. Se vain on vahvoja kontrasteja ja liikkuvuutta. Kuvaavaa on, että esim. Oikotien Persoonallisuustesti antaa minulle peräti kymmenen osin hyvinkin vastakkaista lopputulosta vain neljän prosenttiyksikön sisään, kärjessä kahden prosenttiyksikön sisällä huoltaja, lobbari ja tutori, joista jo niistäkin löytyy paljon vastakkainasetteluita. “Älä takerru yksityiskohtiin, koita nähdä myös kokonaisuus!” “On hyvä hahmottaa kokonaisuus, mutta koita nähdä myös yksityiskohdat!” Go figure.

Palatakseni alkuperäiseen ajatukseeni. Testit on hauskaa ajanvietettä ja niistä voi löytää paljon totuuksiakin. Ne voi parhaimmillaan osoittaa joitain kohtia joissa voisi itseään kehittääkin (kuten esim. voisin koittaa vuoden päästä olla olematta pirttihirmu ja opetella riitelemään fiksusti, but trust me, I’ve already come far from how I was only a few years ago!). Mutta olipa ne sitten Helmen hömppätestejä tai noita jopa vähän aidompia psykologisia testejä, terve järki ja huumori niiden kanssa on syytä säilyttää. Niitä voi analysoida ja pohtia itseään niiden valossa, mutta ei ne ketään määritä. Ihminen on liian kompleksi otus siihen että 10, 15 tai vaikka 115 yleispätevää kysymystä voisi tuottaa muuta kuin suuntaviivoja.

For the record, en pidä kaupallisista juhlista. Enkä juhlien kaupallistamisesta. Ja turhin kaikista on Halloween. Joululla ja pääsiäisellä on sentään sisältö ja perinteet Suomessa. Ystävänpäivässä (don’t get me started…) on olevinaan joku ystävä-juju (don’t get me started!), mutta senkin keksi posti tuoda tänne joskus kasarilla lisätäkseen korttien ja postimerrkkien myyntiä, ehkäpä pääsiäiskorttiperinteen hiipuessa? Mutta Halloween?

Kuinkahan moni jenkkikään tietää miksi sitä oikeasti vietetään? Suomessa pyhäinpäivällä on viettotapansa, ainakin vanhempi polvi kai vieläkin käy silloin haudoilla. Mutta Halloween ei edes yritä Suomessa olla pyhäinpäivän viettoa, vaan Halloween, muka-cooli jenkkijuhla, jolla saadaan kaupoille lisää tuottoa turhaakin turhemman krääsämyynnin muodossa. Torstai-iltana BR-lelukaupassa sain huvittuneita katseita ja vähän komppaustakin, kun nostin kädet pystyyn tosikoisen uusi Halloween-puku toisessa kädessä ja parkaisin: “I hate this!”

Ostin siis tosikoiselle torstaina ja esikoisellekin perjantaina taas uuden Halloween-puvun. Yksi puku maksaa 20-40euroa ja on melko kertakäyttökamaa. Pari kertaa päällä jossain koulun Halloween-diskossa (miksi, oi, miksi, pitää koulujenkin osallistua tähän hömppään?!)  ja kavereiden Halloween-bileissä. Ja muistanpa viime vuonna, kuinka esikoisen piti saada olla koneella tiettyyn aikaan Halloweenina, jotta sai osallistuttua GoSu-kaverin järkkäämiin virtuaalibileisiinkin! Niihin neiti sentään osti puvun itse tienaamillaan GoSu-rahoilla 😉

Juu, ärsyttää. Kohta lapset alkaa tietty Trick or treatata täälläkin, kun BR-leluissa oli nyt niitä muovisia kurpista- ja pääkallo-bucketteja kyseistä aktiviteettia varten… Tietenkin jos olisin ollut kaukaa viisas, olisin ostanut lapsille Halloween-puvut ja hiusvärit ja meikit jenkeistä luultavasti melkoisesti halvemmalla, mutta rehellisesti sanoen, vaikka Halloween olikin siellä jo kaikkialla, en tullut edes ajatelleeksi, että niinhän ne taas tarvii mokomat puvut ja muut romppeet…

Muutoin tuosta pahuksen kaupallisuudesta, kuukausi siis vaihtui minun ollessani jenkeissä, ja ensimmäinen mitä huomasin, kun reissun jälkeen kävin Prismassa ruokaa hakemassa, oli että joulukarkit ja -kalenterit ja muu krääsä oli jo ilmaantunut kauppoihin! Lokakuun alussako ne jo tulevat? Miksi tuntuu joka vuosi siltä kuin ne tulisivat sinne aiemmin? Minulle kun riittäisi joulunkin osalta rauhallinen yhdessäolo rakkaiden kanssa, hyvää (joulu)ruokaa pöytään ja pari kynttilää palamaan. Ja lapsille se joulukuusi. Okei, siitä tykkään kyllä itsekin.

Valitettava tosiasiahan se on, joulukrääsän kera tai ilman, että talvihan se on kovasti tulossa. Olkoonkin että tänään näyttää taas mukavasti olevan kymmenkunta astetta lämmintä ulkona, mutta viime viikolla jo oli auton ikkunat kevyessä jäässä joku aamu, niin että piti ihan kaivaa sisälämppäri ja skraba sun muut takaluukun lokerosta esiin ja viritellä lämppäri ja ajastaa tolppa. Minkä kyllä vähän feilasin, kun muistin systeemin väärin, mutta olihan se auto silti lämmin aamulla, olipa vaan lakannut lämmittämästä jo pari tuntia ennenkuin lähdin liikkeelle.

Syksyn ja talven ehkä ainoa hyvä puoli, jonka pystyn keksimään, on pimeät illat joiden ratoksi on mukava poltella kynttilöitä ja siemailla punaviiniä lukien kirjaa (Tabilta Kindlellä tietty, paperisiin en palaa 🙂 ) tai rakkaan kainalossa sohvalla, ihan muuten vaan tai vaikka katsoen leffaa (jonka voi vaikka vuokrata iTunesista 🙂 ).

Näin vierähti eilinen rattoisasti 🙂 Ensin lueskelin kirjaa, ja kun miesystävä tuli meille, katseltiin valokuvia iPadistaan samalla kun asentelin iTunesia ja QuickTimea telkkariin liitettyyn miniläppäriini (koska miesystävällä ei ollutkaan mukana HDMI-iPad liitintä, ja AppleTV:tä minulla ei ole), minkä jälkeen vuokrattiin leffa ja katsottiin se. Tekniikka on sitten ihmeellistä 🙂