Eilen illalla käveltiin autolle äitini puolen suvun perheillalliselta hyisen tuulen puhaltaessa. Kaikki sääennusteet tähän mennessä olivat luvanneet joulukuun jatkuvan aina vain lämpimänä (joulukuussa kai lämpimäksi kutsutaan kahtakin lämpöastetta, onhan se tietty keskiarvoa lämpimämpää juu), sateisena ja tuulisena, mutta eilen illalla sää tuntui selkeästi jäähtyneen. Taivaalta vihmoi alijäätynyttä vettä, kylmä viilsi luihin ja ytimiin saakka.

Tänä aamuna olikin sitten maa valkoinen, ainakin täällä landella. Jäässä, ja muutaman sentin hennon lumikerroksen peittämä. Tiet olivat liukkaat, mutta paikoin puoliksi sulat, rapa roiskui tuulilasiin työmatkalla mennen tullen. Mutta lumi oli ja pysyi maassa iltaan asti, lämpötilan ollessa niukin naukin pakkasen puolella. Se voisi laskea ehkä vielä pari astetta, lunta voisi ehkä tulla lisää vielä pari senttiä – ja sitten minulle kelpaisi lopputalveksi sellainen status quo 😉 On tämä jäinen maailma kuitenkin paljon parempi kuin pimeä ja märkä. Ainakin vähän valoisampi!

Taidetaan olla just eikä melkeen vuoden pimeimmässä vuorokaudessa. Tuntuu, ettei päivänvaloa näe ollenkaan, vaikkei meillä näillä leveysasteilla ihan vallan kaamosta olekaan. Ihan tarpeeksi kaamosta kuitenkin. Lontoossa asuva serkkuni britti-poikaystävineen on Suomessa joulunvietossa, juuri sopivasti vuoden pimeimmän ajan. Eilen olivat ehtineet olla Helsingissä vasta päivän verran, mutta siskoni tokaisi osuvasti: “Don’t worry, you’ll get depressed like the rest of us.” Ei se ehkä tosiaan vielä vuorokaudessa, mutta joo…

Jouluun on enää muutama päivä aikaa. Jonkinlaista lumi-ihmettä tässä toivotaan, siis että jollain ihmeen kaupalla edes tuo nyt satanut lumi säilyisi maassa edes jouluun saakka. Tuohan se ihan erilaisen joulun tunnelmankin. Ei sillä että minä olisin kovinkaan jouluihminen. Voisin ehkä ollakin, ehkä välillä olinkin. Mutten vaan ole. Erinäiset elämän erot ja muut ovat vieneet koko juhlasta hohdon, ja tänä vuonna lapsetkin viettävät joulun isänsä kanssa, joten ihmeemmin en ole edes vaivautunut täällä jouluiseksi laittamaan. Aatonaattona vietetään tyttöjen kanssa tynkäjoulu, siinä se yhteinen osuus. Loppujoulun olen miesystävän kanssa, enkä toki valita, mutta tyttöjä tulee vähän ikävä kun on joulu, tiedän.

Kaikenlaista jouluhässäkkää tässä toki silti on. Tänään änkeydyttiin tyttöjen kanssa Jumbon ruuhkiin vielä viimeisille jouluostoksille. Kalat (muita jouluruokia en laitakaan, kuin graavilohta ja lämminsavulohta, siian mätiä ja karjalanpiirakoita ja munavoita, niin ja onhan minulla pieni pala valmiiksi paistettua kinkkuakin) piti vielä ostaa, kun niitä en voinut ostaa vielä maanantaisella kauppareissulla, ja tytöt halusivat myös ostaa jotain pientä joululahjaa muutamalle kaverilleen, toisilleen ja meille vanhemmilleen.

Aloitettiin Jumboilu pitkästä aikaa Rosso/Hesburger-päivällisellä, minkä jälkeen nostin vähän rahaa jotta sain tytöille kuukausirahansa, ja etsin alkosta Chateau de Seguin Bordeaux’ta, mutta se oli loppu Jumbostakin (Tammistosta sitä etsin maanantaina). Prismassa tyttäret sitten pohtivat ja laskeskelivat, sillä noilla omilla kuukausirahoillaan olivat kavereidensa lahjoja ostamassa. Minä lupasin sponsoroida isänsä lahjan, ja loppujen lopuksi omanikin 😀 Ja ihan loppujen lopuksi sitten kotona kun jo minulle olivat osuuksiaan maksamassa, päätin antaa typyille “joululahjaksi” nuo kavereidensakin joululahjat.

Illalla ennen nukkumaanmenoa vielä pidettiin paketointitalkoot, jotta tytöt saa huomenna vietyä kouluun kavereilleen nuo pienet pakettinsa. Huomenna on vuoden viimeinen koulupäivä ja typyt saavat välitodistuksensa. Mielenkiinnolla odotan 🙂 Mutta eiköhän se vanha trendi jatku, uskoisin että hyvät tokarit on tulossa. Minulla ei valitettavasti ole vielä huomenna vuoden viimeinen työpäivä, eikä vielä ylihuomennakaan. Ei ole lomaa joulun välipäivinä, eikä pahemmin joulun ansiosta ylimääräisiä vapaitakaan. Loma odottaa ensi vuoden puolella helmikuussa.

Niin se joulu tulee, ja puolentoista viikon päästä on jo ensi vuosi. Aika kuluu niin nopsaan. Serkkuni pieni vauvakin on jo yli puolivuotias, vissiinkin? vaikka juurihan tuo syntyi. Ja oma tosikoiseni täyttää seuraavaksi yhdeksän ja siirsin häntä, taas! yhden ikäryhmän verran vanhempiin tanssitunneille. Vastahan tuo vaille kolmevuotiaana piiperona aloitti tanssin. Niin, kuusi vuotta sitten. Huh!

Reissusta on jo aikaa, reilu viikkoko? Niin se taitaa olla. Olisin luullut, että matkasta olisi ollut jo enemmänkin aikaa, niin paljon mahtuu ihan viime viikkoonkin. Sellaista tämä on, tämä joulunalusaika. Jouluunkin on enää muutama päivä, niin se taas sieltä rynnii, nurkan takaa, ihan melkein varoittamatta. Siitäkin huolimatta että ulkona sataa vaan vettä.

Niin, melkein varoittamatta. Oikeasti se meidän Pariisinmatkakin liittyi jouluun. Ei, en lähtenyt Pariisiin jouluostoksille; jouluostokset hoidin yhtä esikoisen lahjaa lukuunottamatta kotisohvalla, netistä. Vielä kun saisi ne paketoiduiksikin. Ei, Pariisinmatka oli firman pikkujoulureissu. Ei ollenkaan hullummat pikkujoulut, ei yhtään harmittanut ettei vietettykään niitä vaikkapa Teatterissa 😉

Reissua edeltäneenä iltana Suomeen rantautui yksi näistä tämän syksyn myrskyistä. Taivaalta tuli räntää vaakasuunnassa ja pohdiskelin miten mahtaa lentoliikenne sujua aamulla. Uutisissa ei kuitenkaan ollut mitään lentojen perumisista, ja kuuntelin jyrinää pitkin iltaa koneiden laskeutuessa ja noustessa. Helsinki-Vantaahan on todetusti varsin luotettava lentoasema säiden suhteen. Eli kaikki hyvin kunhan ei Charles de Gaullessa tule räntää.

Eikä tullut. Koneen laskeutuessa CDG:lle lauantaina aamupäivällä taivas näytti olevan vähän pilvinen. Mutta siihen mennessä kun selvittiin juna+metro-yhdistelmällä Pariisin keskustan tuntumaan hotelillemme, paistoi jo aurinko täydeltä terältä. Saatiin huoneet saman tien, vietiin tavarat huoneisiin ja lähdettiin itse kukin vähän omille teillemme. Me miesystäväni kanssa – niin, se oli siis avec-reissu 🙂 – lähdettiin kuljeskelemaan vain pari ajatusta agendallamme.

Aloitettiin kävelemällä Eiffel-tornille, sillä se oli siinä ihan hotellin nurkalla. Sen näkemiseltä ei olisi edes voinut välttyä tällä reissulla, sillä sen näki jopa hotellihuoneen parvekkeelta. Se tuli siis nähtyä koko komeudessaan ensin päivänvalossa, sitten illan hämärtyessä ja vielä kerran illan pimeydessä, ja vähän paloittain silloin sun tällöin taksista ja muuten. Onhan se nyt varsin massiivinen ja maisemaa dominoiva hökötys. Pariisissa jotenkin vielä paljon enemmän kuin Tokio tower Tokiossa, koska se on vähän siellä sivussa ja Tokio on niin korkea kaupunki muutenkin.

Eiffeliltä lähdettiin kävelemään kohti Riemukaarta. Alkoi myös olla jo vähän nälkä ja koitettiin bongata kiva pikkukahvila, jossa haukata jotain kevyttä, mielellään äyriäistä, lounaaksi. Lopulta silmiin osuikin yhden pienen hauskan kulmakahvilan katukyltti, jossa kerrottiin että ostereita saa, njaa, mihinkähän hintaan se olisi ollut, ei kamalan kallista kuitenkaan. No mehän siitä sitten mentiin kahvilaan, syötiin sipulikeittoa ja ostereita ja juotiin valkoviiniä palan painikkeena.

Matka jatkui kohti Riemukaarta, jota kumpikaan ei (myöskään, kuten ei Eiffel-torniakaan) ollut ennen nähnyt. Kaari oli hieno kaikkine kaiverruksineen, mutta sen ympärillä oli kyllä todellinen round-about-from-hell! Niin järkyttävää liikennesumaa en muista kovin monta kertaa nähneeni – mikä siis ei tarkoita sitä etteikö sellaisia olisi ja ettenkö itsekin olisi nähnyt, mutten muista 😉 Siinä mentiin liikenneympyrää neljässä tai viidessä kaistassa. Yöllä saatiin tosin huomata, että Pariisin liikenne on aika sekarortoinen ja ahdas ihan kaikkialla, myös yhden aikaan yöllä.

Riemukaarelta käveltiin Champs Elyséelle, joka vilisi mellakkapoliiseja. Mikä lie se rakennus siinä Riemukaaren päässä, jonka edessä oli (kuulemma taas, sanovat että siellä nyt protestoidaan aina) joku mielenosoitus, ja poliiseja oli mellakkavarusteissa kaikkialla. Ja maijoja ja busseja pitkä jono. Tuli jotenkin mieleen yksi kohtaus Victor/Victoriasta, missä eräässä pariisilaiskapakassa syntyy (taas) tappelu, ja jengi rahdataan paikalta sellaisilla maijoilla.

Kilsan verran kun käveli eteenpäin Champs Elyséetä, kohti toisen päädyn maailmanpyörää, ei poliiseja näkynyt enää ollenkaan. Eikä väkijoukko siellä poliisienkaan joukossa ollut moksiskaan, joten vielä vähemmän siellä missä poliisit oli poissa silmistä, poissa mielestä. Katuesityksiä oli joka kadunkulmalla, mekin pysähdyttiin hetkeksi katsomaan yhtä breakdance-electric boogie -esitystä. Niin, ja kerjäläisiä oli muuten myös joka kadunkulmalla. Jos tuntuu että ne ovat Helsingissä riesa, kannattaa käydä Pariisissa ja tarkistaa kanta.

Olisikohan ollut sitten puolivälissä Champs Elyséetä, kun tultiin alueelle, jossa oli vieri vieressä valkoista puukojua, joulumarkkina-alue. Ensimmäisessä myytiin Vin Chaudia, eli maustettua kuumaa viiniä, vähän niinkuin glögiä, muttei ihan. Ostettiin siitä Vin Chaud -mukilliset lämmittämään käsiä ja sisuksia – aurinko alkoi jo laskea ja rupesi olemaan vähän vilu. Otettiin suunta takaisin kohti Eiffel-tornia (näppärää, että hotelli oli ihan sen lähellä, sillä onhan se melkoisen hyvä maamerkki 😉 ), hörpittiin kuumaa viiniä ja katseltiin laskevassa auringossa kultaisena hohtavaa Eiffeliä.

Kun päästiin lopulta tornille asti, oli sen valot juuri sytytetty ja torni loisti puolihämärässä iltavalaistuksineen. Ja kun pari tuntia myöhemmin käveltiin siitä ohi juna-asemalle, oli jo täysin pimeää ja Eiffelin iltavalaistus valoshowneen pääsi täyteen komeuteensa. Ei tosin ehditty jäädä valoloistoa ihailemaan, sillä oltiin jo vähän myöhässä ravintolasta ja yritettiin pitää kiirettä. Kiirettä, joka tyssäsi siihen että juna, johon noustiin seisoi asemalla tovin ja kohtapa kuulutettiinkin, että se oli rikki, kaikkien oli noustava junasta.

Ei siinä siis mitään, noustiin ulos junasta ja jäätiin asemalle kuuntelemaan kuulutuksia (meillä onneksi oli matkassa yksi sujuvasti ranskan kielen taitoinenkin) ja odottamaan luvattua seuraavaa junaa. Pohdittiin, miten sieltä muka voisi tulla toinen juna tilalle, samalle laiturille, kun yksi on rikki siinä asemalla, mutta hetikohta nähtiin, että siinä missä meikäläisittäin rikki = ei liiku, pariisilaisittain ei asia olekaan ihan niin. Se liikkui kyllä ihan liukkaasti pois asemalta, ja vähän ajan päästä tuli uusi juna.

Ihan kommelluksitta ei vieläkään sujunut meidän matkamme ravintolaan, sillä junassapa yksi kanssamatkustaja katsoi asiakseen avata yhden seurueemme naisen käsilaukun vetskarin ja ainakin yrittää viedä sieltä jotain. Nainen jäi rysän päältä kiinni ennenkuin oli ehtinyt löytää mitään viemisen arvoista (jotka oli kätketty paljon syvemmälle laukkuun), mutta nostipa tuo hillittömän älämölön siitä miten häntä syytetään syyttä – vaikka käsi oli laukussa kun kaverini sen huomasi. Jokapäiväistä leipää vissiin sielläpäin, sillä eipä se ketään muuta junassa kiinnostanut yhtään, koko episodi.

Lopulta käveltiin iltavalaistun Notre Damen ohi ravintolaan, missä yksi joukkiomme pariskunta jo odotti – oli onneksemme ollut keskenään kävelemässä siellä ravintolan lähistöllä kulkematta hotellin kautta – pitäen meille pöytää varattuna. Vähän oli kiire siinä tilata ja syödä, kun niin myöhässä oltiin, mutta saatiin alkupalat ja pääruuat (yhteispadoissa niin paljon kuin mahdollista) ja jälkkäritkin. Ja aterian jälkeen suunnattiin jänskään pieneen kuppilaan istumaan, sellaiseen, jonka ulko-ovi on ihan vaan musta ovi, eikä mitenkään voisi arvata että siinä on baari, jos ei tiedä. Meille oli annettu sen osoite etukäteen.

Osalla porukasta alkoi siinä illan mittaan biletysjalkaa vipattaa, joten kyseltiin sitten sieltä joltakin hyvää yökerhoa, jossa jatkaa iltaa. Jostain syystä ohjasi meidät VIP Roomiin, joka oli ehkä hiukan out of our league. Eikä jääty sinne odottelemaan että julkkikset saapuvat paikalle, vaan lähdettiin takseilla hotellille. Yksi skumppapullo vielä porukan kesken kulmabaarissa hotellin lähellä, ja minä ja miesystäväni päätettiin ihan vain hipsiä hotellihuoneeseen siinä vaiheessa kun innokkaimmat ottivat uuden yrityksen Pariisin yöelämässä.

Sunnuntaiaamuna ei paljon ollut aikaa enää kiertelylle, kun kymmenen aikaan nousi aamupalalle ja puolilta päivin piti jo suunnata taas lentokentälle. Tehtiin pieni kierros siinä hotellin ympäristössä, kierrettiin yksi kauppakeskus, katseltiin Pariisin joulukoristuksia ja pohdittiin osteriveitsien ostoa keittiötarvikemyymälässä. Tuliaisiakin koitin ostaa paikallisesta marketista, mutta lopulta tytöt saivat tyytyä lentokentältä ostettuihin Eiffel-torni peltirasioihin, joissa oli suklaata sisällä.

Okei, myönnän. Unohdin laittaa kynttilät ikkunalle. Okei, myönnän jopa, että ajatus vain käväisi mielessäni vain edellispäivänä kaupassa “onkohan noita kynttilöitä kotona? no, laitan ne ikkunalle jos niitä on” ja jätin kynttilät kauppaan. Ja sitten Itsenäisyyspäivän iltana puoli kahdeksan aikaan “ainiin ne kynttilät. vähän myöhäistä jo, mutta katsotaas… ei, eipä niitä edes olisi ollutkaan”. Tosin pöydillä kotona paloi iloisesti montakin ei-itsenäisyyspäivän kynttilää.

Jaa niin että mikä iso diili ne kynttilät? Ei ne minulle olekaan, ne on vaan jotain minkä kanssa kasvoin. Samoin kuin ihan yleinen itsenäisyyden kunnioittaminen. En vietä Itsenäisyyspäivää millään erityisellä hartaudella tai suurella suomalaisuudella, en edes katso Linnan juhlia telkkarista. Mutta arvostan suuresti sitä, että elän maassa joka on ollut itsenäinen liki sata vuotta versus ne maat jotka eivät olleet yhtä onnekkaita vaan olivat Neuvostovallan alla juuri niin kauan, että liian paljon yhteiskunnasta ehti rapistua ja jälleenrakentaminen on iso työ.

Lueskelin tänään blogeja, joissa puitiin Itsenäisyyspäivän viettoa eri näkökulmista, ja hämmästelin suuresti asennetta “Itsenäisyyspäivän juhliminen on vanhanaikaista ja jopa rasistista, kun se korostaa suomalaisuutta eikä koko maailmaa.” (Usarista ja Hesarista). WTF?! Onko tämä joku huonon kansallis-itsetunnon (viime aikaisten rasismikeskustelujen aiheuttama?) lopullinen vinksahtuma? Totta kai saa arvostaa kotimaataan ja sen itsenäisyyttä! Ei siinä itsessään ole mitään rasistista tai muiden aliarvostamista. Viettää itsenäisyyspäiväänsä muutkin (itsenäiset) kansat. Tämä on vähän niinkuin sanoisin, etten voi viettää synttäreitäni, koska se voi loukata niitä joilla ei ole synttärit samana päivänä.

En ehkä pidä kaikesta Suomessa ja suomalaisuudessa. Kuten vaikkapa Suomen talvesta ja tietyistä kansallismentaliteetin piirteistä, joita en tässä ala yksilöidä. Mutta arvostan sitä, että isoisieni – ja isoäitieni! ei sovi unohtaa Lottia! – sukupolvi taisteli Suomen vapaaksi siitä, mikä kohtasi mm. noita eteläisempiä sukulaiskansojamme. Olkoonkin, että viime kädessä itsenäisyys taisteltiin paperilla. Entäs sitten? Ilman sitä panosta tuolla sotatantereella ei olisi ollut paperiakaan. Eikä minulla luultavasti tänä päivänä tällaista elintasoa ja kotia ja turvallista oloa. Vaikka haikailenkin Tinokselle. Mutta se on toinen tarina.

Niin, Itsenäisyyspäivän vietossa oli lapsuudessani paljonkin sotilaallista, muistan olleeni faijan kanssa katsomassa sotilasparaatia välillä paikan päällä, mutta vähintäänkin telkkarista se katsottiin kumminkin. Ja muistan miettineeni, miksi Jenkeissä Itsenäisyyspäivänä juhlitaan ja meillä katsotaan sotilasparaatia naama peruslukemilla. Noh, nyt vietin Itsenäisyyspäivää ensi kertaa amerikkalaissyntyisen miesystäväni kanssa, laitettiin vähän juhlavampi päiväateria ja vietettiin aikaa yhdessä lasteni kanssa, mutta ei katsottu paraatia tai muutakaan telkusta.

Mies lähti alkuillasta hakemaan omaa tytärtään luokseen, ja silloin alettiin me tyttärieni kanssa leipoa pipareita. Vuosikaudet jo meillä on ollut tällainen ei-mitenkään-sitova perinne leipoa pipareita Itsenäisyyspäivänä. Se vain on sattunut olemaan aina siihen tarkoitukseen oikein sopiva päivä. Joulun alla, vailla yleensä mitään muuta ohjelmaa. Nytkin se sopi iltaan kuin nyrkki silmään. Olin edellispäivänä ostanut kaupasta puolitoista kiloa piparitaikinaa, ja esikoinen oli bongannut Koululaisesta ohjeen piparikarusellin tekemiseksi. Ryhdyttiin hommiin.

Kaikki meni ihan hyvin siihen saakka kun piti kasata se karuselli. En tällä kertaa polttanut yhtään pellillistä pipareita kuten yleensä, ja tomusokerikuorrutteetkin riittivät hyvin kaikkiin niihin pipareihin, jotka lapset ylipäätänsä jaksoivat koristella (tomusokeria kun oli vain puoli purkkia, epäilin vähän sen riittävyyttä). Sitten väsähtivät puuhaan ja painuivat pleikkarin pariin. Minä koristelin vielä sen verran pipareita kuin mihin kuorrute riitti, ja aloin sulattaa sokeria sitä karusellin kasaamista varten.

Joka vuosi poltan sen kanssa sormeni. Tottakai poltin sormeni nytkin. Yritin yksinäni kasata karusellia (en tyhmä edes pyytänyt lapsia avuksi, kun ajattelin että antaa pelata, kun eivät enää jaksaneet leipopuuhia) ja pelkkä farssihan siitä syntyi. Turhautumista ja rumia sanoja. Ja lopulta ilmoitin, etten minä osaa, ei tästä tule mitään, nyt ei tule karusellia. Silloin esikoinen tuli keittiöön tosikoinen kannoillaan, otti tilanteen haltuun hämmentävällä rauhallisuudella ja tiimityöskentelyllä saatiin kuin saatiinkin aikaiseksi ihan hieno karuselli. Tai huvimaja, sillä pieni ajatusvirhe sattui koristelussa – kaikkiin tolppiin tuli karkkia sen sijaan että osassa olisi ollut niitä eläimiä.

Tiimityöskentelyssä on voimaa. Taas se tuli todistettua. Tiimityöllä tämä Suomikin on itsenäinen valtio (mitä nyt vähän EU:n talutusnuorassa, mutta kuitenkin). Ei siitä itsenäisyydestä hartaan uskonnollista asiaa tarvitse tehdä, tai ajatella että sen vuoksi olisimme jotenkin muita parempia, mutta kyllä sitä saa, ja tuleekin! arvostaa. Miten olisi ihan vaan terve itsetunto?

Katselin päivällä ikkunasta taivaalta tippuvia *jotakin*, pohtien oliko ne räntähiutaleita vai vesipisaroita. Näytti siltä ettei ne oikein osanneet päättää itsekään, sillä joka kerta kun luulin päätyneeni toiseen, ne muuttuivat taas. Eestaas.

Lähdin puoli kolmen maissa kaatosateessa ruokakauppaan ahdistumaan miljoonan muun sekaan. Vaikka olinkin liikkeellä selkeästi ennen pahinta ruuhkaa, jälkiviisautena voisi todeta, että olisi ehkä sittenkin pitänyt käydä kaupassa jo heti aamusella, kun kerran olisin voinut. Nyt tuskastuilin ruuhkissa ja polkaisin jalkaa (hups…) lihahyllyillä kun en meinannut löytää marinoimatonta paahtopaistia eikä palvelutiskissäkään ollut paahtopaistipalaa.

Kaupasta tullessani auton tuulilasissa ja takalasissa oli pieni räntäkerros. *Melkein* lunta. Ei sillä että sitä kaipaisin erityisemmin (paitsi pimeyttä poistamaan, mutta mieluiten täsmätoimituksena siten että kulkuväylät ja auto säilyvät lumesta vapaina 😉 ). Selviydyin kaupasta kotiin viisi minuuttia ennen kuin meidän jo piti olla ovesta ulkona ja matkalla tallille esikoisen kanssa. Heitin kamat jääkaappiin pikapikaa ja vaihdoin vetimet tallikelpoisiin. Lantsarit jalkaan.

Kehä kolmoselta Hämeenlinnanväylälle tullessa vesiräntä muutui räntälumeksi ja toisin kuin meilläpäin, se jopa jäi maahan. Klaukkalassa se jo näytti ihan lumelta ja tuumin että olisi pitänyt ehkä jopa laittaa jalkaan talvikengät. Hetken aikaa siltä tuntui tallillakin, kunnes totesin saappaitteni uppoavan iisisti viisi senttiä mutavelliin. Maassa vähän niinkuin oli ensilumi, mutta maa ei ollut jäässä ja lumikin oikeasti lähinnä räntää.

Oli jo lakannut satamasta lunta, tuuli tyyntynyt ja pilvet tallin yllä alkaneet jo repeillä, vaikka matkalla oli vielä tuiskuttanut tuulilasin täydeltä. Tähdet tuikkivat himmeinä ohuen pilviverhon läpi. Silti kuunsirppikään, edes vastasataneen lumen kanssa, ei juuri tarjonnut apua, kun pimeydessä yritettiin löytää tyttären untiheppaa pimeistä tallikopeista. Kaikki on vielä vähän sekaisin ja kesken palon jäljiltä.

Kännykän fikkari apuna löydettiin heppa ja tytär alkoi laittaa sitä tuntikuntoon muutaman tallikaverin kanssa. Tytöt kikattivat koittaessaan saada suitsia hepolle, joka oli päättänyt ennemmin joko syödä heinänpätkiä karsinan pohjalta tai viskoa päätään ylös kuin ottaa kuolaimia suuhunsa. Muuten sellainen kiltti laiskanpulskee, ihanne tuntihepaksi. Silti niin siitä kuin poneistakin huomasi lumentulon lisääntyneenä levottomuutena.

Autoin tyttären heppansa selkään, hepan kieltäytyessä ymmärtämästä miten siihen jakkaran viereen pitäisi asettua että lapsi pääsee selkään – tai todennäköisemmin se vain oli keksinyt tavan yrittää luistaa koko tuntihommasta, huomattuaan että tyttö aikoi ratsastaa ilman satulaa 😉 Tytön päästyä viimein hepan selkään seisoskelin ulkona tallien välissä katsellen tähtitaivasta. Musta kissa viipotti vastasataneella lumella, löysi vesilätäkön ja alkoi latki vettä. Kaikkialla oli niin rauhallista ja hiljaista. Kaunista. Mutta jalkojani alkoi paleltaa saappaissa.

Jälkihuomio: kotipihaan ajaessamme todettiin, että olihan se lumimyräkkä pyyhkäissyt himankin yli, jättäen maahan ohuen valkoisen vaipan. Se oli aivan sulamisen rajamailla, mutta olihan se maassa vielä seuraavanakin aamuna.

Vain valkeata joulua… No ei, kyllä tuo Lumia on yhtä musta kuin tuo maakin, ja jouluunkin on vielä aikaa kuukauden päivät. Mutta minulla on olo kuin pikkulapsella jouluaattona. Sain tänään Nokian Lumia 800:n, hienon uuden Windows-puhelimen 🙂 Se ON magee! Ei tuo entinen Desirenikään hullumpi ollut, paitsi viimeiset viikot, kun alkoi pätkiä, katkoa, temppuilla, ja lakkasipa synkronoimasta gmailejanikin, sun muuta. Kävi jo hermoille.

Tämä aikainen jouluni tosin alkoi jo eilen, ennen Lumiaa. Eilen aamulla luin ensimmäiseksi (Tabiltani) mailin, jossa Amazon.co.uk kiitti minua tilauksestani heidän offer-viikollaan, sain kahden punnan alennuskoodin. Eihän se iso summa ole, mutta onhan se aina hauska saada vaikka jotain pientäkin. Vähän myöhemmin tuli kännykkääni tekstiviesti, jossa Welho kiitteli asiakkuudesta ja ilmoitti että viestissä olevalla koodilla saan kolme ilmaista lottoriviä. Se voisi parhaassa tapauksessa olla vaikka ihan paljonkin!

Muutama tunti myöhemmin sain sähköpostiini lentoliput Pariisiin (ja toki takaisinkin) itselleni ja miesystävälleni. Tämä oli tosin jo odotettavissakin, sillä firman pikkujouluja on toki puuhattu jo muutama päivä. Silti asian konkretisoituminen lentolippujen ja hotelli-infojen sun muiden muodossa aiheutti pienen euforiahetken päivään. Me oikeesti mennään Pariisiin viikonloppupyrähdykselle parin viikon päästä! En olekaan siellä(kään) ollut aiemmin. Kuten en Amsterdamissakaan, minne suunnitellaan talvilomareissua miehen kanssa.

Tänään tuossa kesken kotona viettämäni työpäivän bongasin facebookista toisen pomoni status-päivityksen: “Kas, Nokia Lumia 800 saapui. Sanna, kelpaisko se sulle? ;)”. Oli siitä jo puhuttu, että kunhan Lumia tulee, saisin sen käyttööni firman pilottikäyttäjänä. Lumia saapui Saksasta – on se sitten jännä, että ulkomailta asti pitää tilata, vaikka ne tehdään tuossa Salossa… “Se on sitä ilmastonmuutosta, että pitää tilata lumia saksasta asti” (tai jotain tuohon suuntaan) kommentoi joku kaverini vastaavaa “Lumia saapui” -statushehkutusta. Niinpä.

Enivei, sovinpa siinä sitten samantien sen toisen pomoni kanssa, että tavataan Itiksessä, käydään hakemassa minulle microsim ElisaShopitista, niin saan Lumiani saman tien käyttöön. Nainen tiskin takana hihkui “onko sulla tosiaan jo Lumia! vau”, mutta jäi toiseksi kolleegalleen, joka vähän myöhemmin datayhteysongelmiani selvitellessään esittäytyi Lumialleni, pyyhki heti rasvaiseksi hipeltämäni näytön puhtaaksi, ja kiitti siitä että oli saanut kokeilla tuota uutuutta (kiitos noiden datapulmieni, jotka myyjä myös hyvän n9-kokemuksen ansiosta osasi ratkaista – vink vink: asettakaa lokaatio oikeaksi niin alkaa datakin liikkua).

Kotimatkalla poikkesin ärrälle hakemaan lottorivini ja nauratin ärrän tätiä kysymällä, miten se homma oikein toimii, kun en ole eläissäni aiemmin lotonnut kuin kerran 90-luvun puolivälin tietämillä – tarkoittaen siis tietenkin, että näenkö voittorivit jostain muualtakin kuin telkusta, tai siis vielä täsmällisemmin pitääkö minun kävellä lapun kanssa ärrälle vai näenkö numerot netistä arvonnan jälkeen. Kuulemma näen.

Tässä se onkin sitten ilta vierähtänyt Lumiaa konfatessa. Nyt toimii viestit feseen, meseen, twitteriin, linkediniin ja toistepäin. Ja gmailit ja outlook-mailit. Ja musaa laitteesta löytyy melkein 800 biisiä. Ja aloitusnäytön taustalla on söpö mustavalkoisen pupun naama. Kokeilinpa suojata puhelimeni paketissa mukana tulleella silikonikuorellakin, mutta jotenkin mokoma kondomi pilaa sleekin puhelimen ilmeen, vaikka onkin melkein huomaamaton lisuke. Melkein.

Kummankin tyttären ensimmäinen kysymys uuden puhelimeni nähtyään oli: “Saanks mä ton sun vanhan?!” Tsorkke, niin vanha kuin tämä uusikin on firman omaisuutta, eli ei, et saa.” Onneksi onkin. En olisi ollenkaan valmis siihen kolmanteen maailmasotaan, joka olisi varppina syttynyt, jos olisin vanhan kännyni antanut toiselle tyttäristä! Ei, minun vanha kännyni menee huoltoon ja varakännykäksi. Ja pitäisi muuten taas viedä tosikoisenkin känny huoltoon – se jumittelee vieläkin

[jälk. huom. Itseni ja toheltamiseni tuntien vedin kortsun puhelimen päälle sittenkin. Ja sitten vähän myöhemmin otin sen taas pois, kun huomasin että siinähän on salama-aukko väärässä kohti, eli salamavalo jää koteloon piiloon. Lienee N9:n kotelo oikeesti? No, se siitä sitten!]