Aurinko paistoi upeasti. Tiet on jo sulat joskin vielä hiekkaiset, mutta esikoinen oli nähnyt harjauskoneita liikkeellä. Ajateltiin, että on mainio hetki korkata pyöräilykausi. Tsekata kumit ja pumpata ne täyteen viime kesänä hankitulla hienolla pumpulla, jonka ansiosta ei enää koskaan tarvitse roudata fillareita millekään huoltsikoille kumien täyttöön. Vedettiin siis ulkoilureleet niskaan ja lähdettiin pihalle.

Tai siis tytöt vetivät ulkovaatteet päällen ja minä vähän jälkijunassa. Tyyliin: missä mun takki? Ai, esikoisen päällä – oma vastaavansa sattui olemaan isänsä luona. Missä mun lenkkarit on? Ai, esikoisen jalassa – omansa ovat liian pienet. Vaatekaapistani ja kenkävarastostani on yhtäkkiä viime vuoden aikana tullut yleistä riistaa esikoiselle. Toisaalta, ei se minua kovin haittaa, lainatkoon vaan. Löysin minä nytkin vaihtoehtoista päälle- ja jalkaanpantavaa, sillä ei voi sanoa, että ko. varastoni olisi kovin pieni…

Tytöt haki pyöränsä kellarista, minä vain otin pumpun mukaani ja ryhdyin pumppaamaan. Oma pyöränihän varastettiin viime kesänä (mitä en ymmärrä laisinkaan: olin keväällä pannuttanut sillä pahasti, sen toinen jarru oli rikki, se oli muutenkin kyseisestä kaatumisesta kolhiintunut ja varmaan kellarin vanhimpia pyöriä, ja kahdella lukolla kiinni), enkä ole vielä saanut hommattua uuttaa tsygää.

Vähän tuntui ilma hyisenpuoleiselta siinä kumeja pumpatessani, mutta lähdettiin silti tekemään edes pieni lenkki, tytöt polkien ja minä vierellä kävellen. Otin kuvia tytöistä pyöräilemässä lumikasojen ohi. Noin puolen kilsan päässä himasta alkoi taivaalta tiputella lumihiutaleita. Hyinen tuuli oli jo pakastanut korvani – en ollut ymmärtänyt tarvitsevani pipoa, eikä hupusta ollut paljon suojaa. Päätettiin siis ihan vaan kurvata sieltä kävelytien päästä takaisin kotia kohti.

Tosikoinen tyylilleen uskollisena marisi siitä(kin, kuten oli marissut ensin uloslähtemisestä), valitti, että lenkki oli aivan liian lyhyt. Sanoin, että saahan hän jäädä pyöräilemään, mutta minä menen kotiin, ja siskonsa myös. Kun puolentoista kilsan lenkistämme oli jäljellä noin 200 metriä, totesi tyttö, että kyllä hänkin sittenkin tulee kotiin meidän kanssa. “Onhan nää munkin korvani aika jäässä,” tuo myönsi.

Esikoinen paineli tuon viimeiset parisataa metriä edeltä himaa kohti, tosikoinen meinasi mennä perässä, mutta pysähtyikin odottamaan minua. “Juokse nyt vähäsen!” komensi tyttö minun tuumiessani, että kotiin oli vielä aivan liian pitkä matka, saatan jäätyä patsaaksi matkalla. Pinkaisinkin siitä siis juoksuun. “Kumpi eka kotona!” ja painelin menemään. Tytär polki vierellä ja minä kiihdytin jaloistani irti kaiken mikä lähti. Tultiin kotipihaan rintarinnan.

Tulipahan vähän lämpimämpi minullekin. 

Laitettiin pyörät kellariin ja palattiin himaan. Missä se kevät oikein on? Esikoinen aikoo kaikesta huolimatta alkaa kulkea kouluun jo pyörällä, ja tosikoinen taas harmitteli jälleen, että vasta kolmannella luokalla (ensi syksynä) hänkin voi pyöräillä kouluun.

Muistan joskus silloin kaaauan sitten tosikoista odottaessani laskeskelleeni mielessäni vuosia eteenpäin, tyyliin “jonain päivänä kun juttelen ihmisten kanssa, voin sanoa, että minulla on.. 2 ja 5 -vuotiaat tyttäret / ekaluokkalainen ja neljäsluokkalainen” ja niin edelleen. Nyt ollaan tuosta jo ohi. Tosikoinen täyttää maanantaina yhdeksän. Aika uskomatonta. Tiedän, päivittelen lasteni ikää joka synttäreillä ja jokaisen uuden kouluvuoden alkaessa. Mutta eikös niin tee vähän yksi jos toinenkin äiti?

Joka vuosi tässä vaiheessa muistan senkin, miten silloin huhtikuun toinen päivä, 2003, taivaalta tulla tuprutti lunta, kun katselin ulos Kättärin ikkunasta muutaman tunnin ikäinen tuhisija kainalossani. Tänä vuonna kevät on melkolailla samassa jamassa kuin silloin yhdeksän vuotta sitten. Kevät ja kesä tulivat silloinkin, kaipa ne tulevat vielä tänäkin vuonna, niin epätoivoiselta kuin tuo ulkoilmatila nyt vaikuttaakin, vaikka tälle päivälle povatulta lumimyräkältä vältyttiinkin.

Prinsessajutut alkavat olla melkoisen ohi jo tokaluokkalaiseltani, vaikka ne satunnaisesti vielä esiin pompahtavatkin leffoina ja leikkeinä. Mutta ei prinsessakakkuja eikä prinsessalautasia, ei edes prinsessamekkoa näillä synttäreillä. Sen sijaan typy pukeutui puolihihaiseen trendipaitaan ja polvista risoihin farkkuihin ja sipaisi synttärilahjaksi saamiaan meikkejä kevyesti silmiinsä. Ja taiteiltiin yhdessä ihanien isojen tyttärieni kanssa kaksi kakkua Angry Birds -teemalla, milläs muullakaan – juttu, joka tuntuu yhdistävän isot ja pienet ja pojat ja tytöt.

Synttäreitä vietettiin eilen laajennetun uusperheen voimin ❤ oli vaaria vaimoineen, isoisoäitiä, serkkuja vanhempineen ja poikakavereineen, tätiä ja tietenkin minun miesystäväni tyttärineen. Johan sitä oli siinäkin minun pienehkössä olohuoneessani! Ainiin, ja tietenkin siskoni vielä syntymätön vauva ❤ Ehdottomasti läsnä myös!

Tänään meillä on leffailta. Myönnän, en itse ole 100-prosenttisesti läsnä, vaikka leffa onkin K11. Mutta istun tässä nojatuolissa, tyttöjen nököttäessä sohvalla katsomassa Pirates of the Caribbean – The Dead Man’s Chestiä, vilkuillen syrjäsilmällä ja osallistuen leffakommentointiin tarvittaessa. En ehkä erityisemmin itse välitä a) ko. leffasarjasta (tai edes koko genrestä) enkä b) edes Johnny Deppistä mitenkään erityisemmin, mutta kyllä tämä Barbie-leffat voittaa. Niitäkin toki tytöt vieläkin välillä katsoo, tai tosikoinen ainakin, mutta enää harvemmin.

Vuodet vierii, tyttäret kasvaa. Meidän kolmikko on nyt 9,10 ja 11. Syksyyn asti, jolloin kaksi vanhinta saa vuoden lisää ikäänsä. Minä en tunnusta vanhenevani – tiedän, sanon tämänkin joka kerta tätä samaista asiaa päivitellessäni 😀 Mutta myönnettävä se on, että ensimmäisen kerran elämässäni en halua täyttää oikeaa ikääni seuraavana synttärinä. 36 on kiva ikä, kun taas kesäkuussa häämöttävä 37 on jo pelottava mörkö, aivan liian lähellä neljääkymppiä! Olenkohan ikäkriisin partaalla?

Maaliskuussa on tähän asti aivan paria poikkeuspäivää (joilla on oma tärkeä tehtävänsä lumen sulattamisessa, ja siksi toivotan nekin tervetulleiksi näin keväällä) lukuunottamatta saatu nauttia upeista aurinkoisista päivistä. Olkoonkin, että viime viikolla oli vielä melkoisia pakkasaamuja, lähes -20C välillä! Siitäkin huolimatta söin viikko sitten ensimmäisen kevätjätskin. Sen, jota tekee mieli, kun voi nähdä kevätkeijujen tanssin kimaltelevilla hangilla. Kun talven prinssi vielä yrittää liehitellä keijuja ennen kuin joutuu antamaan periksi ja väistymään odottamaan seuraavaa talvea.

Niin hieno kuin tämä kevättanssi onkin, joka vuosi sitä katsellessani toivoisin, ettei minun tarvitsisi sitä enää täällä seuraavana vuonna nähdä. Talven prinssi saisi minun puolestani pysyä jäälinnassaan ihan suosiolla ja unohtaa puhaltaa jäisiä henkäyksiään minun päälleni. Mutta valitettavasti en taida säästyä prinssin jäisiltä suuteloilta niin kauan kuin Suomessa asun, eikä muutto lämpimään ole ihan lähivuosien mahdollisuuksien rajoissa. Joten nautitaan nyt edes tästä keväästä ja lähestyvästä kesästä.

Väistämättömän talvihorroksen jälkeen nämä keväiset aurinkoiset päivät, lumien sulaessa ja lintujen alkaessa taas laulaa, ovat minulle joka vuosi kuin uuden elämän alku. Vaikkei elämässäni tapahtuisi mitään mullistavaa – toivottavasti ei ihan vähään aikaan mitään pahalla tavalla mullistavaa, pari pientä toivottavaa muutosta mielessä siintää kyllä 😉 – talven yli uinuneet solut heräävät taas henkiin ja tuottavat myllerryksen. Toisaalta elämä tuntuu hienolta juuri näin, toisaalta kaikki haaveet heräävät eloon, sekä luomaan toivoa vielä paremmasta huomisesta että masentamaan, kun ei lennokkaat unelmat vaikutakaan toteutuskelpoisilta.

Vielä on kylmä, vaikka aurinko paistaakin. Nuorimmaisen kanssa saa vääntää kättä pukeutumisesta, kun olisi jo heittämässä talvitakkia narikkaan ja vetämässä tennareita jalkaan. Esikoisella järki luistaa tuossa asiassa jo aavistuksen verran paremmin, pari vuotta pitemmällä elämänkokemuksellaan. Voi kun tämä välivaihe menisi pian ohi! Lumen ja jään sulamisesta syntyneet lammikot haihtuisivat ilmaan tai maan alle ja lämpötila nousisi kymmenkunta asetta! Tämä on se vaikein vaihe pukeutumisessa itsellenikin; kun ei millään enää haluaisi käyttää talvikenkiä ja takkeja, mutta vielä on liian kylmää ja märkää käyttää oikein muutakaan.

Enää muutama päivä, niin päästään tyttöjen kanssa muutamaksi päiväksi mutsin tykö nauttimaan Las Palmasin kevätauringosta. Muutamaksi päiväksi pakoon Suomen kylmää ja märkää, jos kohta aurinko onkin sama. Ihana pieni spring break! vaikka onkin näin pieni tällä kertaa. Kyllä sitä jo odottaakin 🙂 Tyttäret kyselivät jo, millon saa alkaa pakata. Pian 🙂

Kesäänkin on enää muutama kuukausi. Äh, okei, vielä muutama kuukausi. Liian pitkä aika kumminkin; optimismini ei enää riittänyt aivan näin pitkälle 😉 Rapiat 100000 minuuttia koulun päättymiseen, laski miehen tytär sunnuntaina. Siihen vielä kuukauden verran minuutteja ennen kesälomamatkaa Tinokselle. Jo sitä(kin) odottaa koko porukka! Puheissa on varmaan tämän hetken elämää enemmän milloin Kanaria ja milloin Tinos. Miehen kanssa tehtiin tuossa jo ensimmäiset kreikkalaiset ateriatkin. Ne kuuluu kevääseen ja kesään 🙂

Tätä kirjoittaessa aurinko katosi ja tilalle ilmestyi koko taivaan peittävä pilvimassa. Jos sieltä vain tulisi sitä vettä, antaisi tulla vaan, mutta heittää pahus räntää niskaan. Elättelen toiveita, että kun reilun viikon päästä ollaan (jo) taas Suomessa, saataisiin astua stadi-vantaalta ulos lumettomaan Suomeen (tai ainakin pk-seutuun).

“‘Kevät kevät kevät! Kevät kevät kevät!’ lauloivat pikku-punarinnat pesässään niin että olivat pudota pudota pesästä. Ja oli kevät.” Räntämyräkästä huolimatta.