“It's gray again,” totesin vetäessäni verhon syrjään päästääkseni päivänvalon makuuhuoneeseen. Mies katsahti ylös koneeltaan ja hymyili minulle: “Elämä on harmaata… Remember those hair color commercials?” Naurahtaen kapsahdin miehen kainaloon sängylle, muistin mainoksen hämärästi.

Maailma voi olla tänään harmaa, ja hiuksenikin tarvitsevat väriä tuubista, mutta elämääni en kyllä menisi kutsumaan harmaaksi 🙂 Ei, kyllä se on kaikkia värispketrin eri sävyjä. Mustasta valkoiseen ja kaikkea siltä väliltä. Itse olen vastuussa niistä iloisemmista väreistä, siitä että mustista ja harmaista raidoista huolimatta elämäni tilkkutäkki on täynnä kaikkea kaunista.

Viikolla, taisi olla keskiviikkona, kun jälleen kerran olin lueskellut uutisia, meinasin jo aloittaa postauksen otsikolla “Uutisten masentama”. Kuinkahan monennen kerran? Uutisissa oli jälleen uutinen toisensa perään toinen toistaan masentavampi. Ajattelin kerätä ne postaukseen pienten kommentointien kera, kuten olen joskus tehnyt ennenkin. Muutaman kerran.

Annoin asian olla. If I let the news get to me, sairastun pian masennukseen. Totesin jälleen, että lienee terveellisempää jättää uutisten lukeminen vähän vähemmälle ja keskittyä sairaan maailman pällistelyn sijaan omaan ja läheisteni hyvinvointiin. Empaattisena idealistina alan herkästi kerätä maailman murheita harteilleni ja lyyhistyä kasan alle.

“Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.“

Viikon isoin asia oli erityisopettaja Antti Korhonen potkuineen. Siihen tartuin, ja siitä mesosin naamakirjassa ja kotona ja duunissa – millä tosin tuskin oli juuri merkitystä minkään kannalta. Tartuin virtuaaliseen kynään sen verran, että allekirjoitin sen “Antti Korhosen tueksi” -kansalaisadressin, tuodakseni mielipiteeni julki, tukeakseni sitä minkä itse oikeaksi koen. Kaikki, mitä aiheesta muutoin halusin sanoa, oli jo sanottu monessa kirjoituksessa.

Samaisena keskiviikkona, kun erinäiset maailman vääryydet uhkasivat hukuttaa alleen, posti toi meille vaihteeksi hyviä uutisia. Pisara maailma meressä, mutta meille pienille ihmisille tärkeitä asioita. Yksi iso kivi putosi harteiltani – harteiltamme – ja ravistelin sen mukana ne päälle kasautuneet uutisotsikotkin. Käytiin kaupassa ja laitettiin hyvä illallinen, nautiskeltiin elämästä.

Ei meidän normaaliin elämään kuulu mitään suurta räiskettä ja jatkuvaa seikkailua (tai siis, onhan sitä välillä sattunut ja tapahtunut paljonkin kaikkea, but I prefer it this way). Arjen pieniä juttuja, välillä vähän noita isompia huolia, yhdessäoloa, töissäkäyntiä, koulua, ruuanlaittoa, oleilua. Tällä hetkellä kaksistaan, ilman lapsia. Joku voisi hyvin sanoa, että tämä on tällaista tasapaksua harmaata elämää. Minulle se loistaa kaikissa maailman väreissä!

Tänä aamuna, suloisena sunnuntaiaamuna, heräsin rakkaan mieheni viereltä ulkoisesti harmaaseen aamuun. En haluaisi olla missään muualla kuin juuri tässä! Geolokaation puolesta toki olisi hauskaa, jos talomme olisi siellä missä on lämmin, aurinko paistaa ja pihalla voisi kasvattaa timjamia. Mutta ei se onnea itsessään toisi. Me täällä talon sisällä se tehdään 🙂

 

Tyttöseni aurinkoiseni, syntyi tasan vuosikymmen sitten, kylmänä kevätyönä. Maa oli jäässä ja lunta tuprutti tummanaan. Tänään tuo tyttö pisamainen, vaaleakutrinen, ilosilmäinen, viettää synttäripäiväänsä lumikinosten ympäröimänä, kevätauringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Täyttä kultaa tyttären sydän, temperamentti tulta ja tappuraa, ja tiukka on oma tahto. Avulias ja empaattinen, puolustaja altavastaajien, oman vankkumattoman oikeudentajunsa mukaan. Pikkuisen pilvissä toisinaan pää, kun tanssahdellen tyttönen taivaltaa elämänsä polkua.

Pienoisena nyyttinä tyttö aloitti elämänsä. Aurinkoisena kesänä näki jo paikkaa monta. Isosiskon touhuiluja seurasi äidin sylistä, lempipaikkana kengurupussi, lähellä äidin sydäntä. Varhain alkoi kantaa pienoisen omat jalat. Koon kuudentoista töppösillä, mennä paineli puiston jäillä, ennen kuin ikää oli kymmentä kuukautta. Iloisesti nauraen toi päivään paistetta neitonen. Meidän pikku prinsessa, toinen yhtä ihana.

Ei ole äidin vauva enää mikään vauva. Tanssijatyttönen on jo kymmenen! Kymmeneen vuoteen kuuluu aurinkoa ja myrskyä, ukkosta ja päivänpaistetta. Ehdottomasti enemmän paistetta kuin myrskyä! Tyttären temperamentti kuohahtaa toisinaan ukkospuuskan lailla, menee yhtä nopeasti kuin tulikin. Taitava, taiteelinen, älykäs neitonen. Ulospäin suuntautunut, eloisa ja utelias. Herkästi innostuva, herkästi myös tulistuva. Rakkautta ja kujeita, ukkosta ja paistetta, sitä on meidän nuorin prinsessa.

Elämän ensimmäinen vuosikymmen tyttärellä täynnä, koko elämä edessä. Haaveita, toiveita, riehakasta iloa. Pettymyksiäkin varmasti, onhan niitä jokaisella, isoja ja pieniä. Oma kultani kymmenenvee ❤

Isäni on viime syksystä saakka kuskannut esikoista ratsastustunneille minun viikoillani ihan paria poikkeusta lukuunottamatta. Se tuo kaivatun ja paljon arvostetun helpotuksen lapsiarkeen, kun ei maanantai-ilta mene kokonaisuudessaan ajellessa ja tallilla. Aina välillä on kuitenkin toki minustakin mukava tuoda tytärtä ratsastamaan.

Hevoset on hienoja eläimiä. Olin varsin ilahtunut, kun tytär pyysi auttamaan heppansa harjauksessa ja satuloinnissa. Silloin kauan sitten aluksihan typy tarvitsi apua kavioiden kanssa ja satulan ja suitsien kanssa, ja oikeastaan vähän kaiken kanssa. Mutta pitkään on jo selviytynyt itseksensä tai tallikavereidensa kanssa. Oli mukava pitkästä aikaa touhuta esikoisen kanssa hevosen kimpussa 🙂

Tallitouhuja (ja ratsastustunnin katselua) enemmän nautin kuitenkin automatkoista tyttären kanssa! Siinä on puoli tuntia keskeyttämätöntä rauhallista ajoaikaa jutella. Ei ketään muuta kuin minä ja esikoinen – tiistaisin on tosikoisen vuoro kun vien häntä tanssitunnille, joskin matka on puolet lyhyempi – ja aikaa vaan puhella kaikenmoisesta. Noilla reissuilla yleensä kaikkein parhaiten kuulen tyttöjeni kuulumiset, vaikka toki kotonakin puhutaan.

“Äiti, mulla on mielessä sellanen pelottava ajatus,” tytär aloitti tänään jutustelunsa. “Aattele, jos ei olis kännyköitä tai nettiä ollenkaan. Miten sitä oikeen pidettäis yhteyttä kehenkään?” Antiikkiseksi saman tien itsensä tuntenut äiti koitti puolustautua, että sitä sitten kirjoteltiin kirjeitä ja soitettiin tai tavattiin kavereita. “Niinhän mekin tavataan, mut tekstaillaan sillon kun ei voida tavata! Ja entä jos ei olis mitään puhelimia?” “Sillon kirjotettiin kirjeitä, ja käveltiin kylään.” “Mut entä jos on kiireistä asiaa?” “Sillon ei niin kiireistä asiaa ollut. Elämänrytmi oli paljon hitaampi.”

“Mut jos nyt yhtäkkiä kännykät ja kaikki katoais! Mä kuolisin jos en vois tekstata kaverille!” ilmoitti neiti esiteini, joka toissapäivänä laski lähettäneensä “vain” 40 tekstaria kaverilleen. Taitaa tytön 250 tekstaria kuussa kertamaksulla -sopimus olla liian vähän… Pitää ladata hälle kännykkään WhatsApp. Kaverillakin kuulemma on se. “Enhän mä mitenkään jaksais odottaa kahta päivää jotain kirjettä että tiedän mitä kaveri vastaa mulle!”

Ei kai me ennen viestitty jatkuvasti kaverille, että nyt mä syön, nyt mä pelaan kimbleä, nyt mä makoilen sohvalla, nyt mutsi laittaa päivällistä, nyt sisko soittaa pianoa… “Me juteltiin vaan sellasesta millä oli jotain merkitystä.” “Niinku mistä?” Ööööh… “Niinku siitä jos oli nähny ihastuksensa tai mutsi oli ärsyttävä kun x, tai ottaa päähän kun pikkusisko kiusas tai…” “No se kai nyt ei olis mikään uutinen jos sisko kiusaa,” tytär nauroi.

Gotta stay connected!

“Sitä paitsi, bussilla on niin hankala kulkea,” esikoinen palasi tähän kavereiden tapaamiseen. “Olis kiva jos olisi oma autonkuljettaja.” “No olishan se, mutta se on täällä aika harvojen herkkua. Bussilla ja fillarilla minäkin kavereille kuljin. Ja maamo kuskasi aika paljonkin. Ja kuskaanhan minäkin sua aika paljon!” “Mut jos mä meen rikkaan miehen kanssa naimisiin, sitten mulla vois olla oma kuljettaja,” tytär tuumi. “Ihan hyvä, mutta kunhan muistat, että ketään ei pidä rakastaa vain rahan vuoksi, eikä omaa sielua pidä myydä rahalle.”

Minkä jälkeen hiljaisuus. Esikoisen ajatukset kääntyivät jo ratsastustuntiin. “Mä tykkään vauhdista. Vauhdikkaista ratsastusleikeistä niinkun kulmaviestistä. Ja esteistä. Ja olis kiva kokeilla joskus kiitolaukkaa.” Vauhti se on tyttärelläkin veressä 🙂

Kotimatkalla puheenaiheena olikin sitten ratsastustunti ja ratsastustunti 😉 Ja ratsastusleirimuistelotkin vähäsen. Hevosanalyysit ja tämän päivän heposen harvinainen vauhti (yleensä tuo esikoiseni ikätoveri on melko verkkainen ratsu). Niihin en paljon osaa sanoa, vaan homma menee enempi kuuntelun puolelle 🙂

 

Cramped on the kahdenistuttava sohva, minä keskellä, tyttäret minua molemmin puolin. Toinen kainalossani, nojaten minua vasten, toisen jalat sylissäni, toinen käteni tyttären polvilla. Farkkujeni nappulat painavat lantiotani, mutta ei se mitään. En vaihtaisi hetkeä mihinkään! Silmistäni valuu kyyneleet, onnen, haikeuden, unelmien… Emotional overload.

Televisiossa pyörii Mamma Mia, jota päädyimme tyttöjen kanssa katsomaan Avalta puolivahingossa esikoisen selaillessa kanavia. My all time favorite movie, koskettaa minua joka katsontakerralla monella eri tavalla, monella eri tasolla. Telkussa Meryl Streep – Donna – auttaa tytärtään valmistautumaan häihinsä, pikkutytöstä on tullut morsian. Slipping through my fingers…

Omatkin tyttäret ovat jo niin isoja. Nuorin jo kymmenen parin päivän päästä, esikoinen matkalla yläasteelle. Minne se aika oikein katosi? Ajattelin viedä koko joukkion huomenna pääsiäiseen Talvipuutarhaan. Siitä on jo vuosia kun viimeksi kävin siellä tyttöjen (ja eksäni) kanssa. Silloin he vielä innostuivat puutarhan pääsiäistipuista ja kukkaloistosta. Mitenkähän huomenna? Teini ainakin tuumasi jo ihan kotinarsisseista ettei voisi kukat vähempää kiinnostaa.

Kuinkahan kauan vielä mahdutaan tyttöjen kanssa tälle pienelle sohvalle myttyyn niinkuin eilen? Kuinkahan kauan he vielä haluavat istua sillä kanssani katsomassa Mamma Miaa tai muutakaan? Kaikista maailman elokuvista Mamma Mia on se, jonka kaikkein mieluiten tyttärieni kanssa jaan!

Juteltiin eilen parin duunikaverin kanssa elokuvista, ja mikä tekee elokuvasta hyvän itse kunkin mielestä. Katsastettiin myös IMDB:n 50 suosituinta leffaa, ja siinä missä duunikaverini (kundeja kumpikin) olivat nähneet 95-100% niistä, minä jouduin toteamaan, että ehkä 10 niistä olen nähnyt. Listalla on Psykoa, ja Pulp Fictionia (ok, sen olen nähnyt ja oli ihan hyvä), Kummisetiä ja Uhrilampaita jne. Ihan sama vaikka olisin ainoa ihminen maailmassa joka ei ole niitä nähnyt, en halua edes katsoa niitä.

Minulle elokuvilla on yksi pääfunktio: viihdyttävyys. Viihdettä tarjoavat Star Warsit ja Marvel ja muut action flickit, Indiana Jonesit ja ihan silkat romanttiset komediat. Ja musikaalit! En halua olla elokuvan jälkeen ahdistunut ja/tai peloissani, minua ei ole koskaan viehättänyt psyyken pimeälle puolelle kurkkiminen. Elokuvasta pitää jäädä hyvä mieli, sen pitää olla pieni pako arjesta ja omasta elämästä.

Ehkäpä tämä Mamma Mia tekee tuohon sääntöön jonkinlaisen poikkeuksen ja on siksi niin ylivertainen, minulle. Tarina on suloinen itsessään, ehkä vähän naiivikin, sellainen, joka saa monet vaan hymähtämään, että tuommoista hömppää. Minulle Mamma Mia kuitenkin yhdistää monen monta tekijää, jotka akupunktioneulojen tavoin pistelevät muisto- ja unelmapisteitäni jättäen jälkeensä suloisenkirvelevän haikean hyvänolontunteen.

Ensinnäkin Kreikka. Kreeta aikoinaan teki minuun vaikutuksen, vaikkei mitään verrattuna siihen, mitä Tinos sittemmin. Kreeta on kuitenkin turistipaikka. Tinos on pieni paratiisisaari, upeansinisen Aegeanmeren keskellä. Maailman kauneimman meren! Kaipuuni on Tinokselle, vahva kaipuu. Valitettavasti ei päästä sinne ainakaan tänä kesänä. Ikävä tuuliselle saarelle Aegean äärelle on kova.

Mamma Mian “Kalokairi” on samalla merellä. Tuo pieni saari taloineen, kreikkalaisine tunnelmineen, kaikkineen, teki minuun vaikutuksen jo kun näin leffan ensimmäistä kertaa. Vuosia ennenkuin mitään Tinoksesta tiesinkään. Nyt kun katson sitä elokuvaa, minut valtaa tuo sama tunnelma, se vapauden tunne, joka Tinoksellakin on. Nuo kreikkalaiset juhlat, ihmisten perus, mm, “olo”?, jota tuo elokuvakin huokuu. Kaipaan sitä! My dream.

Mamma Mia on unelmia, hulluutta, hulluttelua, eräänlainen Peter Pan -tarina! Suomalainen heittäytyy hullutuksiin saatuaan kossua kitusiin, mutta entä jos olisikin lupa olla hassu, tanssia pöydillä ja hypätä mereen hassuteltuaan laiturilla ja alkaa laulaa ja tanssia kun siltä tuntuu? Aikoinaan entisessä työpaikassani oli hivenen verran tuota kulttuuria. Lupa tehdä piruetteja käytävillä vaikka kesken työpäivän. Riittävän monta samanmielistä samassa paikassa? Isompi ilo sielläkin silti irtosi toki vasta bileissä, sitten loppuillasta.

Minä saatan tanssia kaupan käytävällä jos tanssittaa. Laulaa Bohemian Rhapsodya (mieheni kanssa!) Citymarketissa, kun siltä tuntuu. Tanssia Espalla keskellä kirkasta päivää. Tyttäret sanovat silloin, että “äiti, lopeta! Hävettää!” Mutta jotain siitä samasta on sittenkin tarttunut heihinkin, luulen. Rohkeudesta uhmata normeja edes silloin tällöin. Sillä normit on boooo-ring!

Ja sitten on Abba. Abba oli ennen prime music timeani, mutta mutsi kuunteli Abbaa, ja minä vietin monet herkät teinihetkeni sen siivittämänä. En kai olisi kuunaan tunnustanut kavereilleni tykkääväni siitä, mutta Abba syöpyi sisimpääni. Angel Eyes, I Have a Dream, The Winner Takes it All… Viimeisin on Meryl Streepin Mamma Mia -versiona, jadensininen Aegean meri taustallaan aivan huikea veto!

Abban biisit ovat tavalla tai toisella kulkeneet mukanani läpi elämäni, sellaisena vähän taustalle työnnettynä tunnelmana, mutta ovat aina olleet. Ja tuo elokuva tuntuu sisältävän yhdessä parituntisessa koko elämän kirjon. Onnen, ilon, pelot, surun, eksyksissä olemisen, kaipuun, virheet… kaiken. Ja joka kerta, kun katson sitä eri elämäntilanteissa, eri asiat siinä koskettavat sisintäni, enkä ikinä, ikinä! selviä siitä leffasta kuivin silmin.

Enkä oikeastaan haluakaan 🙂 Emotional overload tekee välillä hyvää 🙂

 

Istuin aamulla sohvalla nauttimasssa cappucinoani. Useimmiten arkiaamuina ryystän tuon aamun ensimmäisen kahvinautintoni kiireessä, kuljettaen mukia mukanani pukemaan, meikkaamaan, harjaamaan hiuksia, vetämään kenkiäkin jo jalkaan… Mutta tänä aamuna olin noussut sen yhdeksän minuuttia normaalia aikasemmin, joten minulla oli aikaa istua sohvalla ja hörppiä kahvini kaikessa rauhassa.

Ei se usein tarvitse kuin sen yhden kiireettömän hetken. Sen hetken, jolloin arkipäiväinen asia saa uuden merkityksen, tai jokin pieni asia avaa muistojen arkun. Sen hetken, jolloin ehtii ihmetellä maailman pieniä ihmeitä ja elämän merkityksettömiäkin sivujuonteita. Tai kukapa sen määrää, mikä on merkityksetöntä, mikä ei?

Nostinpa siinä istuessani kahvimukin huulilleni, ihan niinkuin teen ihan joka aamu, ottaakseni hörpyn kahvistani. Ei sitä normaalisti edes ajattele – usein koko cappucinon makunautinto menee vähän niinkuin sivu, joskin huomaisin kyllä jos se korvattaisiin jollakin muulla, vaikkapa tavallisella maitokahvilla, joka ei vaan ole yhtä hyvää, vaikka kuinka olisi sen myyttisen MoccaMasterin keittämää.

Tänään siis ajattelin tuota yksinkertaista toimintoa. Tein havainnon: pidin kiinni mukin korvasta, mutten lusikasta, joka oli mukissa. Lusikka ei silti kopsahtanut poskipäähäni, kuten tavallisesti. Ei, koska muki oli vielä niin täynnä, ettei minun tarvinnut kallistaa sitä kovinkaan paljon saadakseni kahvia suuhuni.

Lapsena ihmettelin tätä ilmiötä. Miksi muut voivat juoda mukista pitämättä kiinni lusikasta, ilman että lusikka kopsahtaa heidän poskeensa, mutta minä en? Lusikka luisui aina poskeeni, vaikka yritin taiteilla lusikkaa sopivaan kulmaan mukissa ja keksiä loitsua, jolla lusikka pysyisi paikallaan kun kallistan mukia. Olin varma, että minä en tiennyt jotain, mitä kaikki muut tuntuivat tietävän.

Samaan mystiseen salatieteeseen törmäsin hernekeiton kanssa. Erään kerran minä ja neljä puistokaveriani olimme jonkun heistä luona lounaalla. Vanhemmillamme oli hoitorinki, kukin vuorollaan haki meidät puistosta, ruokki meidät ja palautti puistotädin huomaan odottamaan että oma vanhempi tulee hakemaan. Ruokana oli hernaria.

Se oli ajalla ennenkuin ilmoitin äidilleni, että voi vastedes lähettää hernerokkalautaseni suoraan Afrikan nälkäänäkeville lapsille sillä minä en sitä syö. Sitä paitsi, olin hyvin kasvatettu ja vieraskorea, joten söin kaverin luona rokkani joka tapauksessa.

Niin, meillä oli kaikilla lautasella samasta kattilasta ammennettua hernekeittoa, jota lusikoimme siitä sitten suuhun (siihen aikaan muuten me kaikki oltiin hyvin kasvatettuja ja vieraskoreita ja syötiin mitä tarjottiin). Kavereideni lautasille alkoi muodostua sellainen tyhjä kohta, josta ilmestyi näkyviin Mikki tai Hessu tai Aku, tai se Luto! Sitäkin ihmettelin, kun tämä Luto-lautaselta syönyt ei osannut sanoa Pluto. Mutta ei, minun lautaselleni ei ilmestynyt tyhjää kohtaa joka olisi paljastanut kuvan, sillä keitto kieltäytyi pysymästä lautasen toisella laidalla kuten muilla.

Yritin sitten tosissani manata sitä tapahtumaan vuosikaudet! Halusin saada hernekeittoni työnnettyä lusikalla lautasen toiselle laidalle kuten kaverini olivat saaneet tehtyä. Ehkä siksi lopulta hylkäsin koko keiton, kun se kerta toisensa jälkeen näytti minulle kieltä ja lällätti, kun minulla ei ollut sitä samaa salatietoa kuin muilla, loitsua jolla hernarin saa jähmettymään.

En enää ihmettele hernekeittoja, enkä niitä lusikoitakaan. Joskus ajattelin, että olisi jotenkin coolia olla niin seasoned, ettei enää ihmettele mitään. Kaiken on jo nähnyt, mikään ei ihmetytä. Ehkä sitten haudassa! On asioita joita ei kannata ihmetellä, kuten puolison pienet quirkit, sillä elämä on paljon mukavampaa, kun EI viitsi ihmetellä kaikkea minkä puoliso tekee tai ajattelee toisin kuin itse. Muutoin? Ihmettelen yhä vaikka mitä.

Ihmettelen nuorison vimmaa lähteä karkuteille kotoa. Ihmettelen MoccaMasterista vouhkaamista, kun sillä kuitenkin saa vain ihan samalaista (ja kahvin paahdosta riippuen hyvää tai pahaa) kahvia kuin muillakin keittimillä, eikä sen tippalukko edes yleensä toimi. Ihmettelen. Mutta enää en yleisesti ottaen kuvittele, että muilla olisi jotain salatiedettä, jota panttaavat minulta.

Vaikka eihän sitä koskaan tiedä… 😮