Weather Channelin mukaan elohopea nousi tänään 26 asteeseen. Näin varmaankin varjossa, auringossa oli jotain paljon enemmän. Aivan ihana lämpö!

Aamulla jo yhdeksän aikaan availtiin takapihan ovea ja mentiin ulos haistelemaan lämpöistä kesäaamua. Tein meille freddo cappucinot sillä välin kun mies paistoi kananmunat ja istuttiin ulos terassille aamupalalle. Aurinko oli vielä koivujen takana, mutta sen lämmön tunsi jo. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna viihdyin niin aikaisin aamulla shortseissa ja hihattomassa paidassa.

Vietettiin leppoisa aamu isompien tyttöjen touhutessa jotain omiaan, tosikoisen autellesssa puutarhahommissa, ainakin jonkin aikaa. Kitkin sipulipenkin, pinaattipenkin, kevätsipulipenkin ja pääsin hyvään alkuun salaattipenkin kanssa, kun yhtäkkiä siinä töyräällä seistessäni oikeaa isovarvasta vihlaisi ja sitten sillä ei enää kärsinyt seistä.

Hain varpaaseen kylmäpaketin ja asetuin pihalle aurinkotuoliin sen kanssa, kunnes oli aika alkaa laittaa eväitä ja pakata kamoja päivän maauimalaretkeä varten. Laitoin voileivän poikineen – itse asiassa kylmiä juustohampurilaisia ruisleivällä, hampurilaisperjantailta ylijääneistä jauhelihapihveistä – ja pilkoin ison astian täyteen tomaattia, kurkkua ja paprikaa, ja pakkailin vähän muutakin kylmälaukkuun tyttöjen keräillessä pyyhkeitään ja simmareitaan.

Se on kumma noiden (esi)teinien kanssa, että vaikka kuinka on odotettu reissu ja mieleinen kohde, on se lähteminen silti yhtä pitkää kuin leveetä ja aina pitää jonkun kanssa känätä jostain. Ensin tosikoinen kysyi voiko hänen kännykkäänsä ladata autossa. Sitten saman kysymyksen esitti keskimmäinen, jolloin totesin, että a) edes yhden kännykkä ei tule kovin ladatuksi lyhyellä matkalla ja b) kahta ei ainakaan voi ladata ja c) ei niitä kännyköitä siellä tarvita muutenkaan, eli ne jää kotiin.

“Mutta kun musiikki!”

Esikoiselle oli tulossa kaveri mukaan, mutta silti tuo istui eteissä kuulokkeet korvilla odottamassa lähtöä. Ja koska a) kaveri ja b) siskojen kännykät jää kotiin ja c) yhdessäolo, komensin jättämään kuulokkeet kotiin, kännykkä lähti kaverin tavoittamista varten mukaan. Mutta siitäkös vasta sota syttyi! Lopputuloksena kuitenkin kuulokkeet kotona ja lopulta teininkin mieliala parani, kun saatiin auto pakatuksi niin kamoilla kuin lapsillakin.

Eipä sitä kiukkua ja muuta enää esiintynyt kun päästiin uimalaan saakka. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja vesi houkutteli tytöt uimaan. Esikoinen kavereineen kävi uimassa tosin vain pari kertaa, viihtyivät sen jälkeen polttamassa nahkaansa kanssani nurtsilla. Tosikoinen ja keskimmäinen viihtyivät altaissa monta tuntia, kävivät välillä syömässä ja välillä ostettiin jätskit, mutta muuten uivat ja uivat ja uivat, välillä kaksin, välillä miehen kanssa melskaten. Eikä kännyköitä kaivattu yhtään 😉

Kotiin palattiin kuuden maissa, jokaisella iho kuivana auringosta ja/tai kloorivedestä (minä en käynyt uimassa ollenkaan), nahka jotain punaisen ruskean sekoitusta, paitsi ne vaaleat kohdat bikinien ja uikkarien alla. Kävin suihkussa, ihan kuin Tinoksellakin aina auringossa vietetyn päivän jälkeen, ja puin päälleni kepoisen kesämekon, aivan kuin Tinoksellakin aina illaksi.

Päivä oli muutenkin sellainen, melkein kuin Tinoksella. Aamupala ulkona, lähtö jonnekin rannalle tai altaalle, löhöilyä ja uintia auringossa, paluu kotinurkille illansuussa ruokaa laittamaan. Tinoksella ei tosin ole läheskään niin paljon tatuoituja ihmisiä kuin ainakin täällä Helsingin seutuvilla, missä tuntuu että tatuoimaton on se poikkeus. Tinoksella minä ja mies oltiin yleensä kutakuinkin ainoat tatuoidut, paitsi Kalivia Beachillä, joka oli erilainen.

Kotosalla grillattiin broilerin siipiä ja laitoin lisäksi kreikkalaisen salaatin. Tinos-teema jatkui 😉 Ilta oli illallisenkin jälkeen vielä riittävän leppeä, että istuttiin jälleen terassilla miehen kanssa tyttöjen siirryttyä sisälle katselemaan telkkaria, kunnes hyttyset alkoivat kiusata liiaksi.

Meidän piskuinen puutarhammekin nautti tämän päivän kuumasta auringosta. Tomaatti versoi kokonaisen kerroksen uutta lehteä, pavut, sokeriherneet ja toinen setti tilliä pistivät päänsä esiin mullasta, pinaatti kasvatti ihan pinaattilehtiä simenlehtien rinnalle, kesäkurpitsat kokolailla tuplasivat kokonsa, chilit ja ensimmäiset tomaatit niinikään. Illalla niille saikin kaikille antaa vettä pariinkin otteeseen; ensin niitä kastelivat tosikoinen ja keskimmäinen, myöhemmin mies ja minä kannettiin niille toinen satsi vettä.

Aivan ihana kesän aloitus! Ensin eilen upeat tyttäret hakivat erinomaiset todistuksensa koulusta, minkä jälkeen vietettiin aurinkoinen päivä kotosalla, tänään tällainen päivä. Enää puuttuu minun lomani. Siihen on vielä muutama viikko matkaa. Voi kun koko kesä olisi tällainen kreikkalainen kesä!

 

❤ Aamu-cappucino aamuauringossa omalla pihalla, oman pienen puutarhan ympäröimänä.

❤ Komeasti kasvavat ja osin jo kukkivat tomaatit ja chilit, paprikat, salaatit, pinaatit, tillit ja muut. Kaksi eilen ostettua pientä kurkuntainta odottamssa pääsyä isompiin ruukkuihin. Medinan ensimmäiset chilit!

❤ Lounas terassilla, keskipäivän auringossa, vaikka päivä olikin jälleen tuulinen. Sellainen-tuulinen, joka olisi vienyt Nalle Puhin ja Nasun mennessään (muttei ehkä aivan tosikoistani, jonka Tinoksen Meltemi-tuuli heitti alas pieneltä muurilta viime kesänä). Sen verran tuulinen, ja puolipilvinenkin, että tein työpäiväni sisällä kokonaan, vaikka aamulla tuumin, että iltapäivään olisi voinut mahtua pieni pihatyöskentelysessiokin.

❤ Tyttären kanssa mekko-ostoksilla. Iloa tosin ei tuottanut kevään mekkovalikoima, josta oli harvinaisen vaikeaa löytää klassisen kaunista juhlamekkoa (jonka hintalappu ei nostanut tukkaa pystyyn, kuten se yksi 169e ja se toinen 289e!!!!). Lopulta se kuitenkin löydettiin, about toiseksi viimeisestä mahdollisesta kaupasta! Tulipahan vietttyä aikaa esikoisen kanssa ihan kaksistaan 🙂

Tytär totesi siinä mekkoja etsiessämme, että vaatemaku on yksi niitä harvoja asioita, joissa hän ja minä ollaan samaa mieltä. Pitää aivan kutinsa, lukuunottamatta verkkareiden käyttöä. Minä käytän niitä kotona ja tanssitunneilla, tyttäret kaikkialla. Ja siitä en ole samaa mieltä heidän kanssaan 😀 Muutoin sekä (liki-)teini että keskimmäinen tykkäävät vaatehuoneeni sisällöstä, tosikoinen raukka on vielä liian pienikokoinen lainaamaan niitä (whew!). Pitäisikö tässä olla huolissaan minusta vai tytöistä?

❤ Lempeä kevätilta. Tuuli tyyntyi illaksi, ja vaikka ulkona onkin jo vilpoisampaa, ei ole kylmä. Pieni lempeä henkäys puhaltelee hetkittäin avonaisesta ikkunasta makuuhuoneeseen.

❤ Lintujen laulukonsertti. Sitä saa kuunnella niin ulkona terassilla kuin avoimesta ikkunasta omassa sängyssäkin. Ainoa häiriötekijä ovat ohi huristavat bussit; ne pitävät järisyttävää meteliä!

❤ Yksinäinen tulppaani pihalla. Muutamaa orvokkia ja samettiruusua lukuunottamatta kaikki pihamme kukat ovat yllätyskukkia, edellisen asukkaan istuttamia sipulikukkia. Krookukset kukkivat jo keväällä aikaisin, valkosipulien ja pinaattien välissä on hurja määrä raita-mitähänneolikaan-liljoja (bongasin samanlaiset lehdet vissiin Muhevaiselta eilen, mutten muista tietenkään enää nimeä). [Edit: ne on kirjokuunliljoja.] Mutta tuo yksi yksinäinen tulppaani etupihan nurkalla on jotenkin herkkä 🙂

❤ Moni muu pieni juttunen elämässä. Ihan vaan, elämä 🙂

 

Melkein meinasin kirjoittaa, että kotijuttuja vaan. Mutta tuumasin, että suottapa väheksyisin kotijuttuja otsikossani; enhän minä niitä väheksy muutenkaan. Kotihan on paras paikka maailmassa! Paras paikka tehdä juttuja! Sellaisen menemisen glamouri on kadonnut minulta. Don't get me wrong, ehdottomasti välillä on kiva mennäkin. Mutta parhaiten viihdyn kotona, tekemässä kotijuttuja.

Kun tytöt on meillä-kotona, on väkisinkin kaikenmoista menemistä ja kuskaamista ja muuta ainakin muutamana päivänä viikon aikana ja viikonloppuna, mutta viime viikollakin edes keskiviikkona kaikki oli illan kotona. Olosuhteiden määräyksestä se määrättiin siivouspäiväksi. Joten tytötkin imuroivat ja moppasivat ja tekivät muita siivoushommia, mitä nyt kodin ylläpitoon kuuluu.

Pientä marinaa ja marmatustahan se aina tuottaa, kun tyttöjä laitetaan hommiin. Totta kai olisi kivempi pelata pleikkaa tai tehdä juttujaan tietokoneella tai hyppiä naapurin trampoliinilla (ihan luvan kanssa, naapurin lasten kanssa). Mutta loppujen lopuksi, hekin kuitenkin ymmärtävät jo, että heidänkin täytyy välillä tehdä vähän jotain kodinkin eteen, että tämä on heidänkin kotinsa ja kaaoshan siitä tulisi, jos ei kukaan mitään koskaan tekisi.

Ja niinpä minimaalinenkin marina lopulta loppui, eikä siivoukseenkaan kulunut koko iltaa ja lopussa seisoi kiitos mehujäiden muodossa. Ja kaikki oli ihan hyvällä tuulella siivouksestakin huolimatta ja esikoinen ehti kirjoitella tarinaansa lisää ja tosikoinen ja keskimmäinen mennä sinne trampalle. Siitäkin huolimatta, että viikon sisään tosikoiselle oli sattunut jo kaksi pienehkö onnettomuutta sillä: ensin meni polvi ja kun se oli kutakuinkin kunnossa, lohkesi hammas.

Torstai-iltana, viimeisenä iltana meillä ennen toisille vanhemmilleen taas menemistä, esikoinen sanoi minun ja miehen palattua kauppareissulta, ja pikkusiskojen ollessa, eh, trampalla, ja luokan elokuvailtaa viettämässä, että hänen tekisi mieli kävelylle. Muttei yksin. Muttei naapurin tytön kanssa. Aikansa tytär kiersi sitä kuumaa puuroa, kunnes sai kysytyksi: “eksä äiti vois lähtee mun kanssa?” Ilman muutahan minä lähdin tyttäreni kanssa kävelylle, ilolla!

Vähän oli vilpoinen sää, sateen jälkeen märkää, mutta käveltiin melkein kolmen kilometrin lenkki katsellen kukkivia puita ja purppuranpunaisia vaahteranlehtiä (ihan totta! sellainen punainen lajike) ja jutellen siitä, millaista on olla teini ja kuinka tuntuu siltä kuin sisällä sielu huutaisi päästä vapauteen, kirmailemaan laitumille villihevosen lailla, lentämään Tinoksen kesyttömässä luonnossa tuulen mukana.

 

Hei mutta, ne kotijutut…? Koti niin. Missä se koti onkin. Nyt se on täällä, missä tuo pieni piha on parempi kuin ahdas parveke, ja talo on parempi kuin kerrostalo-ahtio. Making the best of what we have. Mutta jos valita saisi! Koti olisi siellä, missä puhaltaa meltemi ja patiolta näkisi Aegean turkoosina kimaltavan meren. Missä pihalla kasvaisi sitruunapuu, limetti ja oliivipuu, eikä tomaatteja tarvitisi kantaa yöksi sisälle pitkin toukokuuta. Missä paistaa aurinko ja on lämmin.

In the mean time. Onnellisia eivät ole ne joilla on kaikki vaan ne jotka make the best of what they have. Meillä on meidän pieni puutarha tuolla pihalla, missä vasta hetken on ollut (ainakin melkein) tarpeeksi lämmin yölläkin, eikä aurinko paista läheskään joka päivä. Tomaatteja, paprikoita, chilejä, erilaisia yrttejä, salaattia, sipuleita, pinaattia, papuja… Kurkku vielä puuttuu, mutta ehkäpä huomenna meillä kasvaa jo sellainenkin!

Tänään vietettiin ehkä pari tuntia puutarhassamme, istuttaen papuja ja pinaattia ja muuta, ja siirtäen basilikaa ja kesäkurpitsaa pikkuruukuistaan isompiin. Kastellen vähän, vaikka sadekin oli taas nurkan takana. Hoitaen persiljaa ja muita yrttejä. Kunnes alkoi tippua niitä vesipisaroita ja siirryttiin sisälle jatkamaan muutoin laiskaa sunnuntaita.

Eilen oli niin paljon mukavampi ilma! Onneksi, juuri sen ajan kuin tilattiinkin. Päivällä sillä ei ollut niin väliä, sillä käytiin kaupassa ja valmisteltiin illan ruokia. Illalla, kun ystävät tulivat kylään ja mies sytytti grillin, oli juuri sopivasti ilta-aurinkoista ja pihalla vielä tarpeeksi lämmin istua ja syödä rauhassa hyvä illallinen, viinilasin kanssa.

Huomenna se on taas maanantai. Lasten viimeinen kouluviikko. Minulla on lomaan vielä aikaa kuusi viikkoa. Niistä ainakin puolet varsin kiireisiä, ja eiköhän ne loputkin siitä täyty. Työpäivistä ainakin osan teen kotona, sillä viihdyn kotosalla myös työnteossa. Hyvinä päivinä voi ottaa läppärin kainaloon ja istuskella pihalla auringossa puutarhamme keskellä työskentelemässä.

Huomenna taitaa olla kuitenkin toimistomaanantai. Viime viikon vietinkin lähes kokonaan kotitoimistolla.

Tinokselle on ikävä.

 

Pihalla on tänään ihana lämpö. Pieni tuuli käy, aavistuksen vilpoisena. Ilma on hivenen painostava, kuin ukkosen alla. Ukkosta tässä on jo pari päivää odotettukin. Perjantai-iltana koko luonto tuntui vain odottavan myrskyä. Oli täysin tyyntä, täysin hiljaista, linnutkaan ei visertäneet.

Eilen oli mom's taxi -päivä. Ensin vein esikoisen kaverinsa kanssa tallille – kiitos Veolian lakkoilun tytöt eivät päässeet bussilla – ja kolme tuntia myöhemmin hain heidät sieltä meille. Siitä noin kolmen tunnin kuluttua, juuri kun ystäväperhe oli tullut iltaa istumaan, heitin vielä tosikoisen kaverinsa yökyläsynttäreille. Sellaista esiteiniperheen tullaan ja mennään meininkiä, kun vielä naapurintyttökin pyöri mukana 🙂

Tuolta viimeiseltä drop off -keikalta kotiuduttuani korkkasin yhden lonkeron ja aloin tehdä vartaita, miehen jo lämmitellessä grilliä ja nostellessa makkaroita ritilälle. Höyrytin vihreitä tankoparsojakin grillivalmiiksi, ja katettiin fantastinen illallispyötä ulos. Taivas oli pilvessä, mutta oli yhä melkein kaksikymmentä astetta lämmintä. Ukkosen edellä.

Ystäväperheen tehdessä lähtöä joskus kymmenen maissa tuuli oli jälleen tyyntynyt täysin ja valaistus oli muuttunut ukkosen-violetiksi ja kaukaa kantautuivat ensimmäiset enteilevät jyrähdykset. Kerättiin astiat sisälle ja käärittiin pöytäliina pois ja aurinkovarjo kasaan.

Jyrinä alkoi lähestyä. Istuttiin miehen kanssa vielä hetki terassilla sitä kuuntelemassa, kunnes mentiin sisälle hätistelemään tytöt nukkumaan, ja samaa myötä mentiin nukkumaan itsekin, vanhukset 😉

Ikkuna oli puoliksi auki. Heräsin silti joskus kolmen maissa siihen että oli hirveä kuumaa ja hiostavaa. Pyörin ja kääntyilin ja koitin jatkaa uniani, onnistuen siinä vasta kun mies niinikään oli herännyt kuumuuteen ja potkaissut ikkunan auki all the way.

Ukkonen ei sitten koskaan tullutkaan meidän päälle. Pihapuutarhamme ei saanutkaan odotettua kastelua, paitsi mitä 40% ilmankosteus lehdille tuotti. Kovin sateiselta ei näytä tämäkään päivä, vaikka sisäine barometrini ukkosta huutaakin, ellei sitten pilvet nouse illaksi.

Mutten valita! Ennemmin vähän painostava ilma ja aurinkoa kuin kylmää ja sateista, mitä sitäkin on ensi viikolle luvattu kunhan nämä (olemattomat) ukkosrintamat ovat kulkeneet Suomen yli.

In the mean time, minä ota aurinkoa bikineissä omalla pihalla, aurinkoteen valmistuessa vieressä. Ihan luksusta!

Helatorstaiaamuna nousimme laittamaan aamupalaa, laiskasti joskus kympin maissa. Mies paistoi “eggwitchejä” – paistetut kananmunat päällekkäin, oranssia cheddaria välissä – kaikille halukkaille, namely, minulle, keskimmäiselle ja itselleen. Kyselin freddo cappucinojen teon lomasta esikoisen ja tosikoisen aamupalatoiveita. Pilkoin tosikoiselle toivomansa lautasellisen hedelmiä, mutta esikoisen toive oli mahdoton toteuttaa juuri sillä hetkellä.

Esikoinen olisi halunnut mannapuuroa. Itse asiassa, hämmennyksekseni sanoi, että hänestä olisi mukavaa, jos keittäisin mannapuuroa joka aamu! Ihan joka aamu en jaksa enkä ehdi puuronkeittoja (hei! hyvä kun ehdin sen cappucinoni laittaa), mutta helatorstaina olisi mielelläni keittänyt puuron, jos vaan olisi ollut ryynejä.

Juuri siinä main, kun olin saanut eggwitchini syötyä, esikoinen, joka ensin meinasi ettei sitten syö mitään jollei kerran saa puuroa, kysyikin vienosti sohvalta: “Äiti, voisiksä tehdä mulle smoothien?” “Toki voin. Kuka muu haluaa smoothien?” Turned out, että kaikki paitsi keskimmäinen olivat smoothie-tuulella, joten kaadoin kourallisen pakastevadelmia pinkkiin blenderiini, pilkoin sekaan banaanin, kauhoin joukkoon kreikkalaista jugurttia, ja aimo-lorauksen appelsiinimehua.

Ja käynnistin blenderin. Kaikki meni oikein mukavasti, kunnes piti lisätä vähän jugurttia. En tiedä mitä siinä oikein kävi, mutta jotenkin onnistuin ilmeisesti ruuvaamaan blenderin kannun pohjan löysälle niin että yhtäkkiä sieltä pohjasta alkoi vuotaa smoothieta kaikkialle. Blenderi seis ja smoothie – se mitä siitä oli jäljellä – laseihin ja sotkua siivoamaan.

Kun smoothiet oli pyyhitty pöydältä, aloin purkaa blenderiä osiin. Kannun alaosan tiiviste ei nyt enää ollut aivan priima, mutta arvelin että sellaisen varmaan saisi jostain uuden. Jos vaan itse blenderi selvisi hengissä. Kuivailin ja putsailin, ja ihmettelin sen suunnittelua. Siinä kohti, mihin se kannu laitetaan, on reikä, josta pääsee neste suoraan sisälle moottoriin, jos sattuu käymään näin kuten meille, että kannu vuoti pohjastaan!

Putsailin laitteen parhaani mukaan ja laitoin tiskikaappiin valumaan loppuun, idealistiseen tapaani ajatellen, että eihän sitä ole millään voitu suunnitella niin hullusti, että neste oikeasti pääsee vahingoittaamaan moottoria. Että pakkohan siellä on sisällä olla joku suoja, ja varmasti moottori olisi ihan ok, kun vaan smoothiet valuvat ulos sisuksista.

Puolet smoothie-haluisista olivat vielä ilman, joten jatkoin smoothien tekemistä meidän toisella laitteella, vähän jykevämmällä Kitchen Aid -mallilla, jonka ainoa huono puoli on, että se sattuu olemaan jenkkilaite, jossa siis jenkkitöpseli, joten sitä käyttäessä pitää käyttää transformeria, joka on sellainen leivänpaahtimen kokoinen metallimöhkäle, joka painaa monta kiloa.

Tänään, kun auringossa nautitun freddo cappucinon, vadelmilla maustetun jugurtin ja brie-hapankorpun jälkeen teki vielä mieli toista jääkahvia, ajattelin surauttaa meille frappet sillä blenderilläni, sillä “varmastihan se nyt toimii taas.” Otin luottavaisin mielin blenderin kaapista ja kytkin seinään.

ZAP! POKS!

Hups. Ei se kipinää lyönyt, enkä saanut kuin ihan minimaalisen zapin sormilleni, sellaisen samanlaisen kuin jos kytkee sen sellaisen palovaroitinpariston navat toisiinsa märillä sormilla. Mutta säikähdin sitäkin enemmän ja tuijotin hetken pistorasiaa niin lamaantuneena, että mies luuli minun saaneen ihan kunnon säkärin.

En arvannut koskeakaan pistokkeeseen enää, joten mies nykäisi sen seinästä. Ja sitten alettiin kokeilla sähköjä. Jääkaappi ja hella toimivat, mutta keittiön valot eivät. Tarkemmin katsoen, mitkään valot eivät enää toimineet Eikä toinen pakastin. O-ou!

Laite oli oikosulullaan laukaissut yhden sulakkeen, jonka kytkin takaisin, ja vikavirtasuojan, jota en heti hogannut vaan ehdin jo tutkia talon noususulakkeidenkin tilan. Kun vikavirtasuojakin oli kytketty takaisin päälle, kaikki sähköt toimivat taas nätisti. Mutta se kai on uskottava, että pinkki OBHNordicani on kuollut. Takuutahan ei tietenkään enää ole voimassa, onhan laite jo nelisen vuotta vanha. Ja kuittia nyt ei ainakaan ole enää tallessa, kaikkien näiden erojen ja muuttojen myötä, ha!

Casualty oli onneksi vain blenderi, ja onhan meillä se toinenkin. Eilen tosin melkein kuoli Lumianikin, kun se putosi parkkihallin lattialle. Pahuksen muovilaite! SIM-kortin luukku ei enää halua pysyä kiinni, joten Lumiani on nyt kuin nörtin silmälasit: jesarilla korjatut. So far so good, ainakin puhelin toimii vielä, toisin kuin blenderini.