Kävin tilaamassa hautajaisiin kukkakimpun. Taas. Minusta tuntui, että vastahan hain samasta paikkaa ison hautavihkon isoäitini hautajaisia varten. Siitä on liki kaksi kuukautta aikaa. Ikävä ei vaan hellitä. Tai no, en minä enää itke päivittäin.

Lauantaina on kummitätini isän hautajaiset. Hänkin oli jo vanha, melkein yhtä vanha kuin isoäitini. Läheisten ikävä ei siitä miksikään muutu, vaikka nuoremman kuolema aina tuntuukin traagisemmalta. Tänä syksynä kuoli myös entinen kaverini nuoruudestani, ikäiseni mies, perheenisä. Viime lauantaina ystäväni saatteli haudan lepoon isotätinsä. Vähän vanhempi ystäväni, isäni ikäluokkaa, elelee maapallon toisella puolen elämänsä raskaimpia hetkiä saattohoitaessaan aviomiestään, jonka elinpäiväennuste annetaan nyt päivissä, max viikoissa.

Tiettävästi maapallolla kuolee ihmisiä noin kaksi sekunnissa (1,8 täsmälleen ottaen World Death Clockin mukaan). Jollakin todennäköisyydellä osa niistä väkisinkin osuu ihmisiin, jotka tunnen. Jokaisen tuttava- ja lähipiiriin luulisi niitä silloin sun tällöin sattuvan. Silti voi mennä pitkiä aikoja ilman lähipiirin tai edes tuttavapiirin kuolemia. Ja sitten kun se ensimmäinen tapahtuu, yhtäkkiä ihmisiä tuntuu kuolevan oikealta ja vasemmalta.

Voihan se olla niinkin tietenkin, että kun itse elää surun keskellä, sitä kiinnittää enemmän huomioita myös toisten suruihin. Niihin, jotka eivät normaalisti juuri koskettaisi. Oman surun keskellä jokainen suruviesti tuntuu suuremmalta, vaikka kyseessä olisi henkilö, jota ei ole koskaan tavannutkaan. Ystävän isoisä. Tuttavan ystävä. Sitä tuntee valtavaa empatiaa ketä tahansa kohtaan, joka on läheisen menettänyt.

Kuolema on oikeasti osa elämää. Me synnytään, me eletään, me kuollaan. Kuka kuinkakin pitkän taipaleen täällä kulkee. Toiset eläessään kieltävät järjestämästä mitään surujuhlia itselleen, sillä eihän kuolemaa surra tarvitse. Juhlahan se on, matkan päättymisen, maaliin pääsemisen juhla. Oma äitini kuului näihin. Ymmärrän ajatuksen toisaalta, mutta toisaalta on vähän väärin kieltää jäljelle jääneiltä se luonnollinen sureminen. Ei muistotilaisuuden tarvitse synkistelyä toki olla, mutta aika vaikea se on alkaa juhlia läheisen kuolemaa.

Hautajaiset suomalaisittain ovat pitkälti sellainen kivikasvoisten paraati. Surun ilmaisu, itkeminen, etenkin muiden nähden, on monelle kovin vaikeaa. On oikeastaan aika hassua, että iloisia ja positiivisia tunteita on niin helppo näyttää – ei kukaan häpeä nauraa muiden läsnä ollen. Ei suru ja itku ole sen epänormaalimpia tunteita. Niitä kuitenkin pidetään hyvin yksityisinä. Surussa ihminen on haavoittuvainen.

Luin tänään Hesarista dokumentaristista, joka ryhtyi vatvomaan tunteitaan. Hänet oli lapsuudenkodissa opetettu ajattelemaan aina positiivisesti, olemaan onnellinen taputtelemalla vaikeat asiat ja negatiiviset tunteet maton alle. “Kaikki on ihan hyvin.” Se on johonkin rajaan asti ihan hyväkin, joka kärpäsestä ei tarvitse tehdä härkästä eikä jokaiseen pahaan mieleen tarvitse jäädä vellomaan. Negatiivisia tunteita ei silti pidä padota, jättää käsittelemättä, jättää tuntematta, sillä ne ovat aivan yhtä arvokkaita ja tarpeellisia kuin positiivisetkin. Elämään kuuluu kumpiakin.

Välillä tuntuu raskaalta. Välillä lyhyen ajan sisällä tapahtuu liikaa. Välillä ympäriltä kuolee liian monta ihmistä. Aika aikaa kutakin, sanoi äitini. Välillä paistaa aurinkokin.

Aina välillä sitä erehtyy kulkemaan julkisilla. Aina välillä ihan pakosta ja aina välillä sitä erehtyy luulemaan, että se on oikeasti kätevää. Sitten siinä kohti, kun aamukiireessä juuri se bussivuoro jää välistä, johon luuli luottavansa, jää välistä, sitä muistaa taas, miksi niin vihasikaan niitä busseja. Ja sitten siinä kohti kun suunnistaa junalla vieraaseen paikkaan ja jää kilometrin verran väärällä pysäkillä pois, sitä muistaa, miksi niin vihasikaan sitä julkisilla kulkemista. Don’t get me wrong, kilsa ei ole pitkä matka kävellä minunkaan mielestäni, mutta kokeilehan dallaa se extra kilsa kiireessä ja koroissa! Ja siinä kohti kun bussi tai juna menee nenän edestä ja kiroten sitä jää tuijottamaan niitä perävaloja, alistuneena kaivaa puhelimen esiin viihdyttääkseen itseään seuraavaa odottaessaan.

Maanantaina ei kyllä moni muukaan asia mennyt putkeen, mutta ei siitä sen enempää. Maanantaina tuli ainakin käveltyä. 23000 ja rapiat askelta loggautui Fitbittiin, vaikkei se edes ollut toimistolla ollessani ranteessani, mokoma kun ei ollut yöllä pysynyt laturissaan ja oli näin aamusellakin vielä low battery -tilassa. Se tekee Fitbitin kalkulaatioiden mukaan 16 ja rapiat kilsaa. Eihän sekään vielä niin kovin paljon, mutta päivätyöni ei ole kävelemistä, ainakaan yleensä.

Aamusella kävelin Sörkästä toimistolle kuten niin monesti teen. Miehellä on autotallipaikka siellä. Oli kaunis aamu, oli ihan ilo kävellä. Napsin muutaman aamu-utuisen ja aamuaurinkoisen kuvan matkallani. Jäseniä vähän kolotti, jaloissa painoi ihan snadisti jo silloin, sillä takana oli rempantäyteinen viikonloppu. Olin viikonloppuna ripustanut tauluja seinille (vastahan ollaan kohta vuosi tässä asuttu…) tusinan verran tai jotain ja vähän muutakin pientä tavaroiden järkkäilyä. Vaihtanut miehen kanssa autoon talvirenkaat (himpun aikasessa, mutta on tässä jo ollut musta jää -aamuja ja kesärenkaat veteli viimeisiään). Jeesannut miehen rempatessa, kantanus saunapuita ja lämmittänyt saunankin lauantaina. Noin niinkun kaiken muun perusjutun kuten koiralenkkien ja ruuanlaiton lomassa.

Minulla oli jalassani sellaiset semi-ookoot saappaat, noin niinkun kävelyä ajatellen. Siis ihan fantsut nahkasaappaani, kunnon kumipohjalla, mutta niissäkin on snadisti korkoa. Ei mitään stilettoa – ne olen tässä vähitellen jättänyt kaappiin enää – vaan klunky-korkoa, mutta korkoa kuitenkin. Kävely ei ollut ihan niin rivakkaa kuin mitä itse kuvittelin; joku mummelikin käveli ohi. Esikoinen tosin tästä mainitessani lohdutti, että ehkä se vaan oli sellainen ripeä mummo, niinkuin minun isoäitini oli. Ihan sinne sairaalametreilleen saakka jätti nuorempansa perävaloja katselemaan.

Selvisin kuitenkin ihan onnellisesti toimistolle, missä ensimmäiseksi näin aivan vieraat kasvot. Hetken orientaatiohäiriön jälkeen tunnistin kundin meidän etäkoodariksi, joka on vaihteeksi Stadissa. Käännyin ympäri ja vastassani oli toiset vieraat kasvot. Nämä kasvot kääntyivät hymyyn ja käsi ojentui tervehdykseen. Uusin konsulttimme, ensimmäistä päivää duunissa. Satuinpa sopivana päivänä näyttämään omaa naamaani toimistolla. En tosin sitten ehtinytkään sosialisoida safkiksella tai mitään sen sellaista, kun vaan kiireessä kävin hakemassa salaatin alakerrasta ja huitaisin sen naamaani yksin keittiössä ennen kuin lähdin yhdelle myyntikäynnille Pitskuun.

Ihan jopa tsekkasin Reittioppaasta junan aikataulut ja kaikki. Olin siten oikeassa junassa oikeaan aikaan ja juna tuksutti (tuksuttaako sähköjunatkin?) kohti Pitäjänmäkeä. Vaikka hyvin tiesin, ainakin jossain mieleni sopukassa, että jos mielii sinne yritysalueelle, ei määränpää suinkaan ole Pitäjänmäen asema vaan Valimon, lävisti tämä tietoisuus tajuntani vasta kun juna nytkähti liikkeelle Valimosta. Poistuin siis junasta sen kilsan verran liian kaukana, katsahdin asematauluun ja totesin, että seuraava juna toiseen suuntaan menee vasta 20min. päästä, joten veikkasin, että on nopeampaa vaan kävellä.

Google Maps auki ja lähdin liikkeelle. En minä siinä kävelyssä oikeastaan kadu mitään muuta kuin sitä, ettei minulla ollut aikaa vaellella kauniissa Strömbergin puistossa, vaan jouduin paahtamaan eteenpäin minkä väsyneistä jaloista lähti. Sen verran pysähdyin, että pari kuvaa nappasin siitä sillalta, jossa on pieni putous ja lammikko ja stream; se puistohan on kuin Monet’n puutarha, kuten mies totesi, kuvani nähdessään. Annoin kävelyni hidastua juuri sen verran että sain ne pari kuvaa postattua Instagramiin. Tietty. Olin perillä jopa ihan ajoissa, viisi minuuttia etuajassa.

Takaisin toimistolle lähtiessäni suuntasin askeleeni kohti sitä Valimon asemaa. Ja kuinka ollakaan, aseman tullessa näköpiiriini seisoi juna Stadin suuntaan asemalla. Sekunnin murto-osan harkistsin juoksuun singahtamista, mutta tulin saman tien siihen tulokseen, että sillä harmini vain kaksinkertaistuu. Pikainen assessment of the situation nimittäin kertoi minulle, että mahdollisuuteni ehtiä junaan olivat slim to none, kun taas mahdollisuuteni ehtiä asemalle puuskuttaen, keuhkot hoosiannaa huutaen ja pohkeet maitohapoilla oli varsin korkeat. Kävelin siis ihan rauhassa laiturille ja istahdin kylmälle penkille lukemaan kirjaani. Kännykkä+Kindle app=odotteluhetkien pelastus.

Silloin aamusella auringonpaisteessa kävellessäni mielessäni virittelin ajatusta kävellä iltapäivällä Sörkkään pitemmän kaavan mukaan. Kiertää ainakin Kaisaniemi rantaa myöti, ja kuvailla (kännykällä) matkan varrella mm. iloisenväristä sirkustelttaa ja mitä nyt muuta värikästä syksystä auringonpaisteessa löytyy. Tosiasiassa minulla ei olisi edes ollut moiseen ekskursioon aikaa, mutta kyllä siihen kotiinlähdön hetkeen mennessä oli kaikki sellaiset halut jo myös haihtuneet. Tummat pilvet olivat täyttäneet taivaan, niin ja ne jalat niissä saappaissa… Kävelin siis vain sen normaalin matkan Sörkkään. Juu, kyllä, sinnikkäästi.

Autossa mies totesi sen, minkä jo tiesinkin. Kauppareissu meitä odotti siinä työpäivän päätteeksi. Iso kauppareissu. Kodin kautta kuitenkin; vaihdoin hameen farkkuihin, neuleen toisenlaiseen, nahkarotsin toppaliiviin ja saappaat tennareihin sekä ruokin koirat. Ja sitten sinne kauppoihin. Eihän me niissä aikaa kulutettukaan kuin melkein kolme tuntia. Tytöt hoiti koirat ja söi mitä kaapista löysivät (eli kananugetteja, paitsi esikoinen, joka on ryhtynyt vegeksi ja syö muutenkin omiaan). Meille mies laittoi myöhäisillalliseksi hirvipihvit, jotka huuhdottiin alas lasillisilla Barbaglione-punkkua. Olin kovasti sitä mieltä, että olin sen ansainnut. Etenkin, kun tiistaina odotti taas työmatkaleskeys. Mies on huomisiltaan asti reissussa, ja sitten vielä perjantai-illankin resussa.

Uneeni sekoittu kännykän herätyksen vaativa pirinä, lävistäen hitaasti tajuntani. Herään kylmässä makuuhuoneessa, lämpimän miehen ja lämpimien koirien vierestä. Yöllä on ollut pakkasta, lämpötila makuuhuoneessakin laskenut. Mittari väittää siellä olevan 20 astetta lämmintä, mutta olen varma, että se valehtelee. Untuvapeitonkin alla paleleva kehoni sanoo, ettei asteita voi olla kuin korkeintaan 18. Katson ulos ikkunasta, vilkaisen ulkolämpömittaria. Maa on valkoisen huurteen peitossa, ulkona asteita -1,3. Ensimmäinen pakkasaamu. Ajattelen untuvatakkiani ja lasten puuttuvia talvivarusteita: yksi tarvitsee uuden talvitakin, toinen talvikengät.

Teinit lähtevät kouluun yksi toisensa perään. Istun vielä sängyssä läppäri sylissäni, cappucinoani hörppien. Yritän orientoitua alkavaan työpäivää. Uutisia, sähköposteja, työlistan tarkistus. Nousen pukemaan, käytän koirat ulkona. Niillekin pitää jo pukea neuletakit päälle. Etsin untuvatakkini varastosta. Talvikengät saavat vielä odottaa.

Maa rahisee jalkojen alla. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Mietin, kuten joka syksy vetäessäni talvitakin päälleni ensi kertaa, miten selviän taas yhdestä talvesta. Miten selviän pitkästä kylmästä ja pimeästä, kun jo parissa pakkasasteessa untuvatakki hädin tuskin pitää lämpimänä. Päätän, jälleen, kaivaa esiin kevyemmän välikausitakkini päivän lenkkejä varten. Pakko kai se on vähän palella, karaista itseään, että talvesta selviää hengissä.

Kotona ruokin koirat, hylkään ajatuksen omasta aamupalasta. Jugurttihörppy saa riittää. Syön sitten lounasaikaan. Laitan itselleni mukin teetä ja siirryn olohuoneeseen päivän varsinaisten työtehtävien ääreen, koirien käpertyessä aamupäivätorkuilleen kylki reidessäni kiinni, koira kummallakin puolen. Olkkarissakin on kylmä, etsin lattialle pudonneiden tyynyjen seasta batamantan – hihallinen peitto – johon kietoudun ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Siihen tarttuneet koirankarvat kutittavat puseron läpi. Varpaita paleltaa villasukista huolimatta. Vedän verhoja kiinni auringonsäteiden häikäistessä näyttöni. Kaipaan kesää.

Lounastauolla vedän jälleen koirille villurit niskaan. Itselleni valitsen sen kevyttoppatakin. Onhan lämpötila jo noussut plusasteille ja aurinkokin paistaa. Arvelen pärjääväni ilman sormikkaita sillä takin hihansuut tulevat pitkälle käsien päälle, ikäänkuin kynsikkäiksi. Jo alkumatkasta kadun olettamustani; sormiani paleltaa. Jatkamme kuitenkin matkaa, tehden sellaisen reippaan parinkymmenen minuutin lenkin. Hengitys käy hankalaksi ja tajuan unohtaneeni jälleen aamukortisonin. Loppumatkasta pelkään jo sormieni putoavan matkan varrelle, mutta kotipihassa aurinko sulattaa kohmeiset näpit.

Raikkaan ulkoilman jälkeen sisälläkin tuntuu lämpimältä. Laitan silti itselleni toisen kupin teetä, lounasruisleivän kyytipojaksi. Palaan koneeni ääreen leipineni ja teemukeineni. Working lunch, as usual. Hätistelen koirankuonoja leipääni norkumasta.

Iltapäivä soljuu eteenpäin. Asentelen Gittiä ja VisualStudioa koneelleni, vastailen sähköposteihin. Teinit valuvat koulusta kotiin ja lähtevät taas harrastuksiinsa. Tai nuorin lähtee, vanhimman vien viiden aikaan minä, ja keskimmäisellä ei tiistaina harrastuksia olekaan. Koirat torkkuvat iltapäivätorkkujaan, sohvalla, vieressäni, kuten aina. Mietin jälleen, miten mukavaa joskus olisi olla koira. Batamantakin löytää tiensä taas päälleni.

Mies tulee töistä kotiin. Laitan koirille päivällisen valmiiksi ja lähdetään esikoisen kanssa tallille. Jätän tytön sinne heppoja hoitamaan, menen itse Tokmanniin ostamaan koiranruokaa ja pullon Dieselin jäänestonestettä. Yöpakkaset on jo alkaneet, mutta huoltsikat myyvät yhä vaan kesä-dieseliä. Kerran on mies joutunut hinauttamaan tuon Mersun korjaamolle dieselin mentyä hyytelöksi; sen jälkeen tulee vähän varovaiseksi. Piipahdan myös Cittarissa ostamassa majoneesia ja vähän jotain muutakin. Tankkaan ja kaadan jäänestonesteet tankkiin (toisessa järjestyksessä) ja ajan tallin parkkipaikalle viimeistä tuntia kuluttamaan.

Juttelen tovin isäni kanssa puhelimessa, lopun aikaa luen. Sovittuun aikaan tallilta kävelee parkkista kohti tumma hahmo. Luulen häntä tyttärekseni, kunnes erotan hämärässä vaaleat kiharat. Tunnistan tytön kaverin. Nousen autosta juttelemaan niitä näitä, tytärtäni odotellessani. Siitä miten erehdyin, siitä miten on kylmä, siitä miten autoon piti laittaa pullo jäänestoainetta. En aina tiedä, miksi suustani putkahtelee kummallisia asioita. Lähdetään esikoisen kanssa liikkeelle, kohti Jumboa. Tehdään puolen tunnin täsmäisku Skopunkteniin, löydetään tytölle ne tarvitut talvikengät. Kahdet, kun tarkkoja ollaan.

Kotosalla keskimmäinen valittaa, että hänen talvitakkinsa on äidin luona ja tosikoinen valittaa, että hänen talvitakkinsa on liian pieni. Komennan molemmat mukaani varastolle, työnnän keskimmäisen käsiin toisen kevyttoppatakkini (joka on nykyisin minulle liian pieni), “ei se kamalan tyylikäs ole, mutta on se nahkatakkia lämpimämpi”, ja tosikoiselle annan vanhan untuvatakkini, sellaisen piukan anorakkimallin, jota käytin kun “olit pienempi kuin nyt”, täydentää tosikoinen. Juu, silloin juuri. “Ota, saat sen jos pidät siitä, lämmin se on ainakin.” Hassua, että talvi tulee joka vuosi, ja joka vuosi se yllättää. Vielä on muutama pari lapasia hukassa.