…eli missä hitossa on meidän joulukoristeet?

Tänä(kin) vuonna minulla on joulutunnelma ollut vähintäänkin kateissa aina tähän viime metreille saakka. Ei vähiten lumettomuuden vuoksi, muttei enitenkään. Faija kävi meillä viime viikolla ja päivtteli kotimme jouluttomuutta. Totesin, ettei minua vain ole jaksanut kiinnostaa. Perinteisen partiolaisten joulukalenterin teippasin seinään noin neljä päivää myöhässä, tytärten siitä jo pari kertaa minulle huomautettua. Esikoinen availi nuo ensimmäiset luukut kerralla.

Syksy, etenkin loppusyksy, on ollut kiireinen ja raskas. Olen odottanut joulua lähinnä mielessäni sen tuoma vapaa-aika, jolloin saa nukkua myöhään, eikä ehkä tarvitse joka päivä tehdä remppahommiakaan. Ei ainakaan joulunpyhinä. Esikoinen laittoi jo kauan sitten vähät joululahjatoiveensa minulle ja isälleen meilitse, keskimmäinen taisi jopa yhden toiveen kertoa miehelle ja nuorimmaiselta en mitään toiveita koskaan kuullutkaan. Kai niitä on, mutta lista ei koskaan saavuttanut minua. Hän on monine yleisine toiveineen kuitenkin tytöistä se helpoin lahjottava. Keräsin jokunen tovi sitten itselleni listan hankittavista joululahjoista, ihan omaksi mielenrauhakseni. Listalla = poissa kuormittamasta aivojani.

En minä mikään super-jouluihminen ole kai ollut koskaan. Tottahan sitä lapsena odotti ja jännitti, ja sitten omien lasten ollessa pieniä oli kiva vähän jopa askarrella(!!) heidän kanssaan ja laittaa kotiin joulu. Vähän niinkuin paluu lapsuuden joulun taikaan. Silti jopa minä itse vähän ihmettelin suoranaista haluttomuuttani kaivaa esille joulukoristeita (joiden sijainnista minulla ei tosin ollut hajuakaan) ja laittaa kotia edes vähän jouluisemmaksi.

Ihmettelin, aina tosikoisen koulun joulujuhlaan saakka. Se oli kiva joulujuhla, sellainen aika perinteinen koulun juhla. Monta yhteislaulettua joululaulua, tonttutansseja ja jouluevankeliumi videoituna kuvaelmana. Itkin juhlan läpi. Ihan nissejen ja nassejen ja tiptappienkin läpi, vaikkei niissä ollut mitään herkkää itsessään.

Minulla on ikävä isoäitiäni. Näen kaupassa kivan punatulkkukynttilän ja muistan, ettei ole enää isoäitiä, jolle ostaa se joululahjaksi. Mietin Berliinissä joulutorilla, miten mielelläni veisin isoäidilleni tuliaisiksi sellaisen mikäseikinäolikaan, muttei enää ole isoäitiä, jolle viedä tuliainen. Kesällä vielä juteltiin miehen kanssa, että olisi kiva kutsua isoäiti meille joskus jouluksi, kenties jopa täksi jouluksi. Ei ole enää isoäitiä, jota kutsua.

Lapsuuden joulut vietettiin aina isovanhempieni luona. Tanssittiin tiptapit ja kello löi jo viidet ja jeejeejeet – osan lauluista säesti isoisä kroonisesti hivenen epävireisellä vanhalla pianolla, osa joululauluista soitettiin PK:n vanhalta älppäriltä – ruuan jälkeen, ennen kuin joulupukki tuli (joko soittamaan vain ovikelloa tai suorastaan sisälle asti). Esitettiin joulukuvaelmia tai muita sen sellaisia milloin isoäitini kanssa kahden, milloin siskoni ja serkkujenikin kanssa. Kerran vedin läpi koko tiernapojat ihan keskenäni; systeri taisi olla lähinnä rekvisiittana ja apurina.

Koulun joulujuhlan joululaulut avasivat jokin padon sisälläni ja kyyneleet vierivät pyytämättäni. Samalla se laukaisi sen suojamekanismin, jonka olin virittänyt. Itkeminen vapautti sisältäni jotain ja tunsin, että joulu on ok, vaikka isoäiti onkin poissa. Juhlan jälkeen lähdettiin miehen kanssa jouluostoksille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja selvisin jouluostoista ennätysajassa. Verkkokaupassa käytiin yhdessä, autolla (BIG mistake), ja se oli hidasta, mutta sieltä menin keskenäni spåralla Kamppiin ja parissa tunnissa oli lahjat ostettuina. Taputin itseäni selkään.

Lauantaista lähtien vain odotin sitä hetkeä, että ehdin kaivaa ne joulukoristeet sieltä *jostain*, minne ne muuton yhteydessä reilu vuosi sitten päätyivät. Erinäisistä remppa- ja kauppareissupuuhista johtuen vasta tänään tultuani duunista himaan koitti se aika. Tänään oli, ei nyt tämän vuoden viimeinen työpäivä, mutta viimeinen työpäiväni ennen joulua. Ja koska sain deadline-hommat valmiiksi kolmeen mennessä, lähdin himaan toimistolta silloin, maha yhä täynnä jouluruokaa firman joululounaalta.

Himassa aloin siis etsiä. Meillä ei oikeasti viime jouluna ollut oikein keittiötä, ei lapsia meidän luona eikä koristeen koristetta missään. Paitsi porokranssi ovessa, koska se oli pakattu eri paikkaan kuin muut joulukoristeet ja oli melkein tyrkyllä eteisessä joulun aikaan. Ja sitten sekin hajosi. Porot irtosivat kranssista ja heitin sen pois viime joulun jälkeen.

Kävin mielessäni läpi mahdollisuudet: autotalli, sivuvarasto, toinen sivuvarasto. Olin aika varma, ettei ne olleet autotallissa, sillä se oli kerran jo järjestetty. Toinen sivuvarastokin oli epätodennäköinen, sillä siellä on aika vähän kamaa ja kutakuinkin tiedän, mitä se kama on. Jäljelle jäi siis enää se toinen sekametelisoppavarasto. Pengoin sen mielestäni läpikotaisin, löysin sen mitä tiesinkin löytäväni – tyhjiä matkalaukkuja, peittoja ja tyynyjä jätesäkeissä, kirpparille/myyntiin meneviä vaatteita ja leluja, verhoja ja sen sellaista – mutten joulukoristeita.

Hämmentyneenä kävin vielä läpi sen toisenkin varaston ja autotallin ja pohdiskelin jo, mahtoiko mokomat jäädä jonnekin matkalle muuttokuormasta. Palasin siihen varastoon, jota ensiksi olin tonkinut ja aloin käydä sitä läpi systemaattisesti, nyssäkkä nyssäkältä, laukku laukulta, laatikko laatikolta. Ja sieltähän ne lopulta löytyivät, Ikean kassista, hautautuneina kaiken muun romppeen alle. Roudasin kassin alakertaan, laitoin Ally McBealin joululevyn soimaan ja aloin koristella olkkaria ja keittiötä ja laitoinpa ulko-oveenkin enkelikoristeen. Koiralenkiltä löysin pari maahan pudonnutta kuusenoksaa, jotka poimin matkaan ja laitoin kotona maljakkoon ja koristelin. Joulukuusta meille ei tule. Ei mahdu.

Nyt meilläkin on vähän kivasti jouluista. Enkeleitä vitriinien päällä, tonttuja kirjahyllyssä ja lampussa ja sen sellaista. Tyytyväisenä koristeluuni vaihdoin joulu-CD:n White Christmas -DVD:hen ja aloin paketoida lahjoja. Joulu voi nyt tulla. Paradise-suklaarasia on aloitettu, vihreitä ja muunkin värisiä kuulia on kristalliastiassa, koristeita siellä täällä ja kuusenoksiakin tuoksua tuomassa. Mission accomplished: joulutunnelma löytynyt 🙂

Kävin tilaamassa hautajaisiin kukkakimpun. Taas. Minusta tuntui, että vastahan hain samasta paikkaa ison hautavihkon isoäitini hautajaisia varten. Siitä on liki kaksi kuukautta aikaa. Ikävä ei vaan hellitä. Tai no, en minä enää itke päivittäin.

Lauantaina on kummitätini isän hautajaiset. Hänkin oli jo vanha, melkein yhtä vanha kuin isoäitini. Läheisten ikävä ei siitä miksikään muutu, vaikka nuoremman kuolema aina tuntuukin traagisemmalta. Tänä syksynä kuoli myös entinen kaverini nuoruudestani, ikäiseni mies, perheenisä. Viime lauantaina ystäväni saatteli haudan lepoon isotätinsä. Vähän vanhempi ystäväni, isäni ikäluokkaa, elelee maapallon toisella puolen elämänsä raskaimpia hetkiä saattohoitaessaan aviomiestään, jonka elinpäiväennuste annetaan nyt päivissä, max viikoissa.

Tiettävästi maapallolla kuolee ihmisiä noin kaksi sekunnissa (1,8 täsmälleen ottaen World Death Clockin mukaan). Jollakin todennäköisyydellä osa niistä väkisinkin osuu ihmisiin, jotka tunnen. Jokaisen tuttava- ja lähipiiriin luulisi niitä silloin sun tällöin sattuvan. Silti voi mennä pitkiä aikoja ilman lähipiirin tai edes tuttavapiirin kuolemia. Ja sitten kun se ensimmäinen tapahtuu, yhtäkkiä ihmisiä tuntuu kuolevan oikealta ja vasemmalta.

Voihan se olla niinkin tietenkin, että kun itse elää surun keskellä, sitä kiinnittää enemmän huomioita myös toisten suruihin. Niihin, jotka eivät normaalisti juuri koskettaisi. Oman surun keskellä jokainen suruviesti tuntuu suuremmalta, vaikka kyseessä olisi henkilö, jota ei ole koskaan tavannutkaan. Ystävän isoisä. Tuttavan ystävä. Sitä tuntee valtavaa empatiaa ketä tahansa kohtaan, joka on läheisen menettänyt.

Kuolema on oikeasti osa elämää. Me synnytään, me eletään, me kuollaan. Kuka kuinkakin pitkän taipaleen täällä kulkee. Toiset eläessään kieltävät järjestämästä mitään surujuhlia itselleen, sillä eihän kuolemaa surra tarvitse. Juhlahan se on, matkan päättymisen, maaliin pääsemisen juhla. Oma äitini kuului näihin. Ymmärrän ajatuksen toisaalta, mutta toisaalta on vähän väärin kieltää jäljelle jääneiltä se luonnollinen sureminen. Ei muistotilaisuuden tarvitse synkistelyä toki olla, mutta aika vaikea se on alkaa juhlia läheisen kuolemaa.

Hautajaiset suomalaisittain ovat pitkälti sellainen kivikasvoisten paraati. Surun ilmaisu, itkeminen, etenkin muiden nähden, on monelle kovin vaikeaa. On oikeastaan aika hassua, että iloisia ja positiivisia tunteita on niin helppo näyttää – ei kukaan häpeä nauraa muiden läsnä ollen. Ei suru ja itku ole sen epänormaalimpia tunteita. Niitä kuitenkin pidetään hyvin yksityisinä. Surussa ihminen on haavoittuvainen.

Luin tänään Hesarista dokumentaristista, joka ryhtyi vatvomaan tunteitaan. Hänet oli lapsuudenkodissa opetettu ajattelemaan aina positiivisesti, olemaan onnellinen taputtelemalla vaikeat asiat ja negatiiviset tunteet maton alle. “Kaikki on ihan hyvin.” Se on johonkin rajaan asti ihan hyväkin, joka kärpäsestä ei tarvitse tehdä härkästä eikä jokaiseen pahaan mieleen tarvitse jäädä vellomaan. Negatiivisia tunteita ei silti pidä padota, jättää käsittelemättä, jättää tuntematta, sillä ne ovat aivan yhtä arvokkaita ja tarpeellisia kuin positiivisetkin. Elämään kuuluu kumpiakin.

Välillä tuntuu raskaalta. Välillä lyhyen ajan sisällä tapahtuu liikaa. Välillä ympäriltä kuolee liian monta ihmistä. Aika aikaa kutakin, sanoi äitini. Välillä paistaa aurinkokin.

Aina välillä sitä erehtyy kulkemaan julkisilla. Aina välillä ihan pakosta ja aina välillä sitä erehtyy luulemaan, että se on oikeasti kätevää. Sitten siinä kohti, kun aamukiireessä juuri se bussivuoro jää välistä, johon luuli luottavansa, jää välistä, sitä muistaa taas, miksi niin vihasikaan niitä busseja. Ja sitten siinä kohti kun suunnistaa junalla vieraaseen paikkaan ja jää kilometrin verran väärällä pysäkillä pois, sitä muistaa, miksi niin vihasikaan sitä julkisilla kulkemista. Don’t get me wrong, kilsa ei ole pitkä matka kävellä minunkaan mielestäni, mutta kokeilehan dallaa se extra kilsa kiireessä ja koroissa! Ja siinä kohti kun bussi tai juna menee nenän edestä ja kiroten sitä jää tuijottamaan niitä perävaloja, alistuneena kaivaa puhelimen esiin viihdyttääkseen itseään seuraavaa odottaessaan.

Maanantaina ei kyllä moni muukaan asia mennyt putkeen, mutta ei siitä sen enempää. Maanantaina tuli ainakin käveltyä. 23000 ja rapiat askelta loggautui Fitbittiin, vaikkei se edes ollut toimistolla ollessani ranteessani, mokoma kun ei ollut yöllä pysynyt laturissaan ja oli näin aamusellakin vielä low battery -tilassa. Se tekee Fitbitin kalkulaatioiden mukaan 16 ja rapiat kilsaa. Eihän sekään vielä niin kovin paljon, mutta päivätyöni ei ole kävelemistä, ainakaan yleensä.

Aamusella kävelin Sörkästä toimistolle kuten niin monesti teen. Miehellä on autotallipaikka siellä. Oli kaunis aamu, oli ihan ilo kävellä. Napsin muutaman aamu-utuisen ja aamuaurinkoisen kuvan matkallani. Jäseniä vähän kolotti, jaloissa painoi ihan snadisti jo silloin, sillä takana oli rempantäyteinen viikonloppu. Olin viikonloppuna ripustanut tauluja seinille (vastahan ollaan kohta vuosi tässä asuttu…) tusinan verran tai jotain ja vähän muutakin pientä tavaroiden järkkäilyä. Vaihtanut miehen kanssa autoon talvirenkaat (himpun aikasessa, mutta on tässä jo ollut musta jää -aamuja ja kesärenkaat veteli viimeisiään). Jeesannut miehen rempatessa, kantanus saunapuita ja lämmittänyt saunankin lauantaina. Noin niinkun kaiken muun perusjutun kuten koiralenkkien ja ruuanlaiton lomassa.

Minulla oli jalassani sellaiset semi-ookoot saappaat, noin niinkun kävelyä ajatellen. Siis ihan fantsut nahkasaappaani, kunnon kumipohjalla, mutta niissäkin on snadisti korkoa. Ei mitään stilettoa – ne olen tässä vähitellen jättänyt kaappiin enää – vaan klunky-korkoa, mutta korkoa kuitenkin. Kävely ei ollut ihan niin rivakkaa kuin mitä itse kuvittelin; joku mummelikin käveli ohi. Esikoinen tosin tästä mainitessani lohdutti, että ehkä se vaan oli sellainen ripeä mummo, niinkuin minun isoäitini oli. Ihan sinne sairaalametreilleen saakka jätti nuorempansa perävaloja katselemaan.

Selvisin kuitenkin ihan onnellisesti toimistolle, missä ensimmäiseksi näin aivan vieraat kasvot. Hetken orientaatiohäiriön jälkeen tunnistin kundin meidän etäkoodariksi, joka on vaihteeksi Stadissa. Käännyin ympäri ja vastassani oli toiset vieraat kasvot. Nämä kasvot kääntyivät hymyyn ja käsi ojentui tervehdykseen. Uusin konsulttimme, ensimmäistä päivää duunissa. Satuinpa sopivana päivänä näyttämään omaa naamaani toimistolla. En tosin sitten ehtinytkään sosialisoida safkiksella tai mitään sen sellaista, kun vaan kiireessä kävin hakemassa salaatin alakerrasta ja huitaisin sen naamaani yksin keittiössä ennen kuin lähdin yhdelle myyntikäynnille Pitskuun.

Ihan jopa tsekkasin Reittioppaasta junan aikataulut ja kaikki. Olin siten oikeassa junassa oikeaan aikaan ja juna tuksutti (tuksuttaako sähköjunatkin?) kohti Pitäjänmäkeä. Vaikka hyvin tiesin, ainakin jossain mieleni sopukassa, että jos mielii sinne yritysalueelle, ei määränpää suinkaan ole Pitäjänmäen asema vaan Valimon, lävisti tämä tietoisuus tajuntani vasta kun juna nytkähti liikkeelle Valimosta. Poistuin siis junasta sen kilsan verran liian kaukana, katsahdin asematauluun ja totesin, että seuraava juna toiseen suuntaan menee vasta 20min. päästä, joten veikkasin, että on nopeampaa vaan kävellä.

Google Maps auki ja lähdin liikkeelle. En minä siinä kävelyssä oikeastaan kadu mitään muuta kuin sitä, ettei minulla ollut aikaa vaellella kauniissa Strömbergin puistossa, vaan jouduin paahtamaan eteenpäin minkä väsyneistä jaloista lähti. Sen verran pysähdyin, että pari kuvaa nappasin siitä sillalta, jossa on pieni putous ja lammikko ja stream; se puistohan on kuin Monet’n puutarha, kuten mies totesi, kuvani nähdessään. Annoin kävelyni hidastua juuri sen verran että sain ne pari kuvaa postattua Instagramiin. Tietty. Olin perillä jopa ihan ajoissa, viisi minuuttia etuajassa.

Takaisin toimistolle lähtiessäni suuntasin askeleeni kohti sitä Valimon asemaa. Ja kuinka ollakaan, aseman tullessa näköpiiriini seisoi juna Stadin suuntaan asemalla. Sekunnin murto-osan harkistsin juoksuun singahtamista, mutta tulin saman tien siihen tulokseen, että sillä harmini vain kaksinkertaistuu. Pikainen assessment of the situation nimittäin kertoi minulle, että mahdollisuuteni ehtiä junaan olivat slim to none, kun taas mahdollisuuteni ehtiä asemalle puuskuttaen, keuhkot hoosiannaa huutaen ja pohkeet maitohapoilla oli varsin korkeat. Kävelin siis ihan rauhassa laiturille ja istahdin kylmälle penkille lukemaan kirjaani. Kännykkä+Kindle app=odotteluhetkien pelastus.

Silloin aamusella auringonpaisteessa kävellessäni mielessäni virittelin ajatusta kävellä iltapäivällä Sörkkään pitemmän kaavan mukaan. Kiertää ainakin Kaisaniemi rantaa myöti, ja kuvailla (kännykällä) matkan varrella mm. iloisenväristä sirkustelttaa ja mitä nyt muuta värikästä syksystä auringonpaisteessa löytyy. Tosiasiassa minulla ei olisi edes ollut moiseen ekskursioon aikaa, mutta kyllä siihen kotiinlähdön hetkeen mennessä oli kaikki sellaiset halut jo myös haihtuneet. Tummat pilvet olivat täyttäneet taivaan, niin ja ne jalat niissä saappaissa… Kävelin siis vain sen normaalin matkan Sörkkään. Juu, kyllä, sinnikkäästi.

Autossa mies totesi sen, minkä jo tiesinkin. Kauppareissu meitä odotti siinä työpäivän päätteeksi. Iso kauppareissu. Kodin kautta kuitenkin; vaihdoin hameen farkkuihin, neuleen toisenlaiseen, nahkarotsin toppaliiviin ja saappaat tennareihin sekä ruokin koirat. Ja sitten sinne kauppoihin. Eihän me niissä aikaa kulutettukaan kuin melkein kolme tuntia. Tytöt hoiti koirat ja söi mitä kaapista löysivät (eli kananugetteja, paitsi esikoinen, joka on ryhtynyt vegeksi ja syö muutenkin omiaan). Meille mies laittoi myöhäisillalliseksi hirvipihvit, jotka huuhdottiin alas lasillisilla Barbaglione-punkkua. Olin kovasti sitä mieltä, että olin sen ansainnut. Etenkin, kun tiistaina odotti taas työmatkaleskeys. Mies on huomisiltaan asti reissussa, ja sitten vielä perjantai-illankin resussa.