Mikä mihinkin kiipeää

Marilka2 Comments
Tosikoiselle nousi eilen kuume. Ehti sentään dinot nähdä, mutta kun kuume tänään kiipesi aina tuonne kolmeysiin asti, oli typy jo ihan sohvan oma. Fleece-peittoa alla ja fleecepeittoa päällä – nahkasohvien huonoihin puoliin kuuluu pinnan viileys. Typsyä harmitti, kun kuumeen takia jäi sitten tämän päivän suunniteltu ohjelma väliin, kun taas esikoista harmitti kuumeisen siskon saama lohdutus- ja kuumeenlaskujäätelöannos. Kuka mistäkin kellekin aina kade.
 
Esikoisen kanssa lähdettiin Tapanilaan, vein tyttärenkin viimein seinille kiipeilemään. Jostain neiti keksi tuon seinäkiipeilyn jo ennen kuin minä menin tänä syksynä ekaakaan kertaa kiipeilemään parin kaverin kanssa. Sittemminhän kävin sen alkeiskurssinkin ja nyt on tullut kiipeiltyä melko ahkerastikin, joten jo se oli aikakin tyttärenkin päästä sitten seinälle. Ja tykkäsihän tuo kovasti! Oli tosin samalla linjalla minun kanssani siinä, että omat valjaat pitää saada. Ne vuokravermeet on vähintäänkin epämukavat pureutuessaan vyötäröön laskeuduttaessa.
 
Oltiin esikoisen kanssa kaksistaan, joten minä en päässyt itse seinälle kuin itsevarmistavilla laitteilla. Onneksi edes niillä! Mutta täytyy myöntää, että vaikka kuinka monta kertaa jo olen niillä kiivennyt ja aina ihan turvallisesti alas päässyt, kyllä se irti päästäminen niiden kanssa on aina yhtä suuri uskonloikka. Se on sellainen hetki aina siellä ylhäällä, että yritän päästää kädet irti ajattelematta asiaa kovin tietoisella tasolla. Silloin en ehdi hannata.
 
Eikä ne itsevarmistavat olleet oikein esikoisenkaan mieleen. Ensinnäkin poti vähän samaa ongelmaa kuin minäkin sen irtipäästämisen suhteen – kukapa ei, olen minä nähnyt tässä myös aika monta sellaista joka on tehnyt saman kuin minäkin kertaalleen, eli kiivennyt seinän takaisin alas mieluummin kuin heittäytynyt sen vaijerin varaan – mutta tyttärellä se kiinnitysrengas osuu jotenkin suoraan palleaan niin että ylös kiivetessä koko ajan vähän sattuu. Tai ilmeisesti ei parin seinän jälkeen enää niin vähänkään. Niinpä ei tytär juurikaan niillä halunnut mennä, vaikka harmittelikin, että osassa seinistä joita olisi halunnut kiivetä, ei ollut yläköyttä lainkaan.
 

 

Suurimmaksi osaksi tytär kiipesi siis yläköydellä, minun varmistamanani.  Ja oppi saman tien tekemään solmun itse oikein (se on ensikatsomalta monimutkaisen puoleinen, muttei oikeasti niin vaikea kuin miltä näyttää) ja tarkistamaan aina ennen seinälle nousua, että minun varmistimeni kiinnitysrengas on varmasti lukittu kiinni. Kuten tapaan kuuluu, siis se tarkistaminen molemmin puolin. "Minä en nimittäin halua pudota," totesi esikoinen minulle kliksuttaessaan jälleen kerran renkaani lukkoa juuri ennen kuin alkoi kiivetä. Niinpä.

Kotiin tultiin mäcin kautta, kun olin saanut esikoisen pois sieltä kiipeilyhallista ensin. Pari tuntia vierähti ihan hujauksessa ja vielä vaan olisi jaksanut jatkaa. Mutta minulla odotti seuraavaksi sulkis miehen kanssa, joten johonkin kohti piti lopettaa. Ruuanlaittoon ei enää olisi oikein ollut aikaa (eikä kyllä intoakaan, suoraan sanoen), joten päätettiin piristää niin itseämme kuin kotijoukkojakin mäkki-aterioilla. Melkoinen nälkä siinä jo olikin! Esikoinen söi omansa jo automatkalla. Ja kissa kiipesi kotona tuoksun houkuttelemana pöydälle ja olisi pistellyt ruuat mieluusti myös, mutta tylsä ihminen ei antanut cheezburgeria vaan laittoi ruokakuppiin ihan tunaa vaan.
 
Tosikoinen ei vaikuttanut enää yhtään kipeältä, mutta otsa oli lämmin. Kuumeesta ei osannut sanoa mitään täsmällistä kuitenkaan, sillä korvakuumemittarimme oli kesken päivän sanonut sopimuksensa irti, nappi rikki eikä se siis enää funkannut. Käytiin miehen kanssa sulkiksen jälkeen hakemassa Cittarista uusi mittari, jolla himassa sitten saatiin todennettua, että juu, kyllä se lapsen lämpö vaan yhä kiipeää päälle kolmenkasin. Kuumelääkkeet vain ovat ihmeellinen asia, kun piristävät noin. Ja oikeastaan, nyt ajatellen, koko tauti on taas ihan outo, kun kuumeen lisäksi tytöllä on vain pikkuisen nuhaa. Silti, huomenna ei neidillä ole asiaa päiväkotiin eikä tanssitunnille.
 
Tosikoisen harmillisesta kuumetaudista huolimatta on kyllä ollut kiva viikonloppu 🙂 Nautin ihan hirveästi näistä yhteisistä harrastuksista tyttöjen – tai tässä kohdin tällä kertaa nimenomaan esikoisen – kanssa, ja muustakin olemisesta heidän kanssaan, kuten nyt tuo dinoshow. Siinä on vaan jotain niin hohdokasta olla liikkeellä omien tytärten kanssa 🙂 Ja vielä tykkäävät tytörkin kulkea äidin kanssa. Esikoinenkin eilen aamulla totesi matkalla ratsastamaan, että hänestä on kiva, kun ratsastan samalla tunnilla hänen kanssaan. Niin minustakin on kiva ratsastaa samalla tunnilla tyttären kanssa 🙂 Ja käydä kiipeilemässä yhdessä tyttären – ja jatkossa tytärten – kanssa 🙂

Dinojen aikaan

Marilka2 Comments

Ensimmäisen kerran tyrskähdin, kun kuuluttaja käski sulkea kännykät sillä kenttää ei saada vielä 160miljoonaan vuoteen. Seuraavan kerran tyrskähdin, kun aikamatka dinojen aikaan aloitettiin: "Kuvittele kuinka pitkä aika siitä on kun vanhempasi olivat lapsia…" Todelliset dinosaurukset, syntyneet viime vuostuhannella hyvä ihme! Seuraavan kerran tyrskähdin, noh, en taidakaan muistaa niistä jokaista, sillä spiikit oli aika hauskoja ihan läpeensä paleontologin viedessä meitä triaskaudelta jurakauden läpi liitukauden loppuun ja asteroidin jysähdykseen.

Olin siis tyttöjen kanssa Hartwall Areenalla katsomassa Walking with Dinosaurs -spektaakkelia, joka oli vielä hienompi kuin osasin kuvitella. Dinot oli tehty todella hyvin elävän näköisiksi ja elävästi liikkuviksi. Munista kuoriutui pieniä dinonpoikasia, bracchiosaurukset söivät puista lehtiä ja raptoreiden tuplajalat – ne oikeat ja ne oikeat, eikun siis ne dinojalat ja ne ihmisenjalat – väistivät huomion eivätkä häirinneet ollenkaan. Ja kyllä ne olivatkin uljasta katsottavaa, jopa sieltä piippuhyllyltä, missä me istuttiin!

 
Minähän en ole koskaan dinoihin sen kummemmin perehtynyt. Ne eivät olleet muotia kun olin lapsi, eikä niistä sen kummemmin puhuttu koulussa. Esikoiseni kolmasluokkalainen eräänä päivänä ihmetteli, miksei niistä opeteta koulussa mitään, mutta toisaalta, eihän sitä tiedä, kun on vasta koulu-uransa alkupuolella. Meillä ainakaan ei niistä paljon hiiskuttu, joten dinotietämykseni on karttunut lähinnä elokuvista ja nyt lasteni kiinnostuksen myötä. Molemmat tietävät dinoista paljon enemmän kuin minä. Mutta tuo show oli sopivan kompakti kaksituntinen antamaan minullekin vähän selkeämmän kokonaiskuvan dinojen tarinasta.
 
Jos oli show minusta hieno, oli se sitä myös tytöistä. Tosikoinen tosin taisi jo siinä tyrannosaurus-rexien karjuessa vähän kysäistä, että loppuuko se kohta, mutta tuo reppana olikin tulossa kipeäksi ja siksi väsynyt. Ja (yllättävän) herkkää tosikoista välillä vähän pelottikin saurusten skabatessa, välillä sain tyttöä kainalooni, välillä tuo vain puristi tiukasti juuri ennen showta ostettua pehmo-rexiään. Esikoinen katseli showta tyynemmin ja kai vähän spekulatiivisemminkin, oma torosauruksensa (joka tosin muistuttaa kuulemma triceratopsia vähintään yhtä paljon kuin torosaurusta, ei valmistaja ole ollut ihan pikkutarkka) sylissään.
 
 
Spektaakkelissa ei suinkaan esiintyneet kaikki mahdolliset dinot, vaan harvat ja valitut specimentit eri aikakausilta. Laatuisuus korvaa määräisyyden, kuten tiikeri sanoo jossain nalle puh -pätkässä. Jokaiselta kaudelta oli mukaan otettu muutama dino kauttaan edustamaan. Esimerkki kasvinsyöjästä ja toinen lihansyöjästä, pieni matsi näiden välille – tai keskenään, kuten torosaurukset ja vähän raptoritkin – ja samalla paleontologi-kertojan kuvausta niin kaudesta kuin erityyppisten dinojen vahvuuksista ja tavoista.
 
 
 
Show päättyi komeasti faittiin, jossa pikkuinen tyrannosaurus-rex luuli itsestään liikaa ja yritti hyökätä torosauruksen ja ankylosauruksen kimppuun ja jäädä pahasti alakynteen, mutta hätiin tulikin äiti-rex. Tosikoista hirvitti, kuinka siinä käy, taitaa reppana olla tullut äitiinsä tässä sillä minähän en voi ollenkaan katsoa luonto-ohjelmia kun söpöt eläimet joutuvat toisten saaliiksi 😛 Mutta tämän shown jokaisella tappelulla oli onnellinen loppu, pahiten kävi torosaurukselle jolta katkesi toinen sarvi. Ei siis mitään pelättävää tässä kohdin.
 

 

Lopuksi nuo dinojen kuninkaat, äiti ja lapsi -rex, karjuivat hurjasti yleisölle kunnes tuli se asteroidi ja toi meidät takaisin nykyaikaan. Lapsi-rexin karjunta oli maan mainio, ja tuo pikkusankari kävi vielä erikseen paleontologin kanssa kumartamassakin yleisölle. Hartwall Areenalta purkautui tuon jälkeen lauma samalla tavoin karjuvia pikku-rex-plagiaatteja, meidän likat mukaan lukien.

Perfektionisti ja sen lapset

MarilkaLeave a comment
Jotenkin tämä aika vaan lentää. Syy saattaa tietenkin löytyä siitä mitä systerille tänään totesin, että jouluviikolle asti minulla on (kalenterin puitteissa) vapaita iltoja vain tiistait ja torstait, joten käytännössä niistäkin toinen kuluu ruokakaupassa. Kun iltaisin viimein tulee himaan, sitä vain lysähtää sohvalle joko katsomaan dvd:tä – viime aikoina katsonnassa on ollut se Scarlet Pimpernel ja juuri tänään tuli postissa Amazonilta siitä series2 – tai pelaamaan facebook-pelejä. Paljon muuhun ei aivot enää siinä vaiheessa taivu.

Kuluneella viikolla on ollut extra-puuhaa aamuisinkin, kun on ollut sekä esikoisen hammaslääkäriä että omaani ja tänään esikoisen arviointikeskustelu opettajan kanssa. Kyllä onkin mukava ope niillä tänä vuonna! Ekaa kertaa nyt tapasin ja pidän tähän mennessä eniten noista kolmesta, jotka tyttärellä on ollut, kun on ope joka vuosi vaihtunut. Eikä syy opesta pitämiseen ole se, että kehui tyttäreni maasta taivaaseen – sen ovat tehneet aikaisemmatkin maikat – vaan on kertakaikkiaan rehti ja kiva ihminen.
Jos tosikoisen kanssa esiopetuskeskustelussa saikin vähän painaa päätä välillä käsien väliin, ei kyllä mitään sellaista esikoisen kanssa vaan kummasti paisui rintakehä opettajaa kuunnellessa. Eikä syyttä. Tosikoinenhan on kyllä fiksu kuin mikä ja hänessäkin on paljon aihetta ylpeyteen, ei siinä mitään, mutta sosiaalisissa taidoissa olisi parantamisen varaa hänellä. Tai ehkä oikeastaan tyttöparan käyttäytymistä värittää se, mistä en sitten taas esikoisenkaan osalta hirveästi voi kehuja jaella. Kotona on melkoista kurmotusta ja kura taitaa valua alaspäin, päiväkoti-kavereihin.
Koulussa esikoinen on kuulemma mitä mallikkain. Ihanne-oppilas. Kohtelias ja ahkera ja tunnollinen. Fiksu ja omaan osaamiseensa luottava. Eikä mikään bully, mutta ottaa tilansa. Kehui maikka tytön itsetuntoa, kun on niin vahva ja terve. Ja oppimismotivaatiohan tytöllä on kohdallaan. Kokeista tulee kymppejä, no, ysejäkin, ja oppii suhteellisen helposti. Muttei tuudittaudu siihen, vaan tekee asian eteen myös töitä. Myös meidän vanhempien avustamana. Kotona välillä tuntuu, että on liiankin ankara itselleen, mutta open mielestä se ei ainakaan koulussa näyttäydy angstisena pakonomaisena yrittämisenä vaan ihan terveenä opiskeluna ja hyvään (lue: täydelliseen) pyrkimisenä. Hienoa 🙂
Sitähän olen pohtinut monesti, että kun itse olen tällainen auttamaton perfektionisti, joka jatkuvasti joutuu yhä opettelemaan sitä armollisuutta itseään kohtaan ja kärsivällisyyttä oppimista kohtaan ja epätäydellisyyden hyväksymistä, en todellakaan toivoisi tyttäreni joutuvan ihan samoja myllyjä läpi käymään. Kuluneella viikolla olen paininut parinkin jutun kanssa, jotka toisaalta epäonnistuessaan opettivat asian minulle paljon paremmin kuin jos olisin onnistunut kerralla, mutta ehdin jo välillä olla valmis heittämään hanskat tiskiin tyystin ja se on henkisesti raskasta kun tietää ettei niin voi tehdä.
Luulen, ettei omena oikeasti ole pudonnut puusta kamalan kauas. Esikoinen on vähintään yhtä perfektionistinen kuin minäkin. Enkä luultavasti pysty auttamaan häntä näiden karikoiden yli – enhän pysty auttamaan edes itseäni kunnolla 😀 Tosikoinen ei vaikuta aivan yhtä pahasti perfektionistilta, mutta kyllä hänestäkin niitäkin piirteitä löytyy. Ja sen täytyy olla sisäsyntyistä, sillä en oikeasti tuo kamppailujani mitenkään julki lapsille, enkä oikeasti koskaan ole vaatinut heiltä täydellisyyttä missään. Kannustanut kyllä, sellaisella rakentavalla ja armollisella tavalla.
Tosikoisen viime aikaisiin kujeisiin sen sijaan kuuluu joku kumma regressiovaihe. Luulin jo, että taikasienikausi olisi meidän perheen osalta ollut ohi – sillä niin olikin yli vuoden. Mutta ei. Ei ole kauankaan kun jouduin etsimään sellaisen kaupasta jälleen, kun tyttö oli maalannut seinäänsä ja läppärinsä kannen huulikiillollaan. Ja tänä aamuna löytyi sängystä lakana "kauniisti" piirreltynä. Huoh. Meidän pieni taiteilijaluonne. Luovuudella ja uteliaisuudella ei kai ole rajoja sitten niin.
Tuo karvavauva täällä on puolestaan viime aikoina pistänyt ihan hyrskyn myrskyn. Jos ei tosikoisella nämä sanalliset rajat oikein pysy rikkoutumattomina, ei kissalla ihan nämä näkyväiset. Rikkoo omia loikkaennätyksiään päivittäin. Kulkee kaikki kaappien ja kirjhyllyjen päälliset ja tiskipöydältä ei sitä pidä poissa enää mikään. Särkynyt lasi on enää muisto vain eikä jaksa pelottaa kattia. Sen sijaan putoaminen takan yläreunalta halkopinoon taitaa vielä vähän pelottaa, sillä ei enää uudestaan yrittänyt tuota reilun parin metrin loikkaa takan päälle kaapin päältä vaan asettui kaapin päälle nukkumaan, uuden petinsä sijaan. Luonnollisestikin.
Pitäisi mennä varmaan itsekin nukkumaan. Ei ehkä kaapin päälle, minua tuo (oma, ei kissan 😉 ) peti houkuttelee huomattavasti enemmän. Viikonlopusta on tulossa jälleen melkoisen vaudikas ratsastustunteineen, Dinojen kanssa kävelyineen, kiipeilyineen (lapset ja mies tulossa sitä kokeilemaan) ja sulkapalloineen. Siinä ei paljon hengähdetä. Paitsi sunnuntaiaamuna 🙂 Ihanaa, että se sulkis on vasta illalla! Tarjolla olisi ollut vielä Dance Actionia lauantai-iltaan ja Pandoja (WFFF) Peacockissa sunnuntai-iltaan, mutta kaikkeen ei taivu millään. Tämäkin jo hengästyttää.

Pimeän keskeltä

MarilkaLeave a comment
Kuinkahan sitä tästä talvesta taas selviää hengissä? Ajelin tänään viideksi Tapanilaan kiipeilemään ja tuntui kuin olisi ollut liikkeellä yömyöhällä. Haukottelin matkan aikana varmaan miljoona kertaa, vaikkei oikeastaan voinut edes väsyttää. Eikä väsyttänytkään enää kun pääsin sisälle tapsaan. Ei väsyttänyt yhtään siellä kirkkaissa keinovaloissa, vaan hyvin jaksoi kiivetä metrin toisensa perään, parin tunnin ajan. Mutta kotimatkalla pimeässä väsytti taas, pahasti.

Viime viikolla satoi vähän lunta ja oli vähän aikaa pakkastakin. Eilen aamulla vielä lähdettiin esikoisen kanssa ratsastustunnille kuudessa pakkasasteessa, haasteena sopiva pukeutuminen tunnille (toppaliivi on muuten loistovaate pukea ratsastustakin päälle pakkasella!). Lumi narskui vielä kenkien ja kavioiden alla tallilla. Oli pakkasta vielä silloinkin kun vein tyttöjä mummilaan piparileipojaisiin ja yökyläilemään, mutta sää lauhtui ihan silmissä kotimatkalla ja aloin olla huolissani talvikuvausteni puolesta.
Apparin paikalla nimittäin istui Samsungini, odottamassa että olen jälleen Klaukkalassa tai oikeastaan sen ohi ja pääsen ottamaan kuvia tästä nurmijärveläisestä maalaismaisemasta talvihuurteisena. Jotenkin nuo ladot ja tallit ja ties mitkä ovat niin maalairomanttisia, että jos nyt ei muuta niin ainakin teki mieli niitä kuvata. Ja erityisen kauniita ne olivat valkoisen kuuran peitossa. Mutta huoleni oli validi, suurimmaksi osaksi kuura oli jo sulanut puista ja talojen seinistä siihen mennessä kun minä olin paikalla kamerani kanssa.
Taivas oli pilvessä, talvisen valkoinen tai aivan vaaleanharmaa. Puoli kolmen aikaan iltapäivällä periaatteessa vielä eletään päivän valoisaa aikaa, mutta automaattitilassa kamerani olisi halunnut käyttää salamaa. Ja ilman salamaa kuvatessa tuli kuvista hyvin helposti epätarkkoja hämäryyden vuoksi. Käytin välillä autoa jalustana, välillä nojailin tolppiin yrittäessäni pitää kameran liikkumattomana. Aina en silti onnistunut ja mm. pari kivaa heppakuvaa epäonnistui tämän takia 😦
 
 
 
Jos ei päivänvalo ole kovin valoisaa silloinkaan, kun maassa on lunta, vielä hämärämpää on päivälläkin nyt, kun lumi on taas melkein kokonaan sulanut. Ei haittaisi ollenkaan, että sää pysyisi suunnilleen yhdellä puolen nollaa, valoisuuden kannalta mieluummin alapuolella pienen lumierän kera. Mutta minkäs teet täällä main tätä maapalloa. Kun ei olla tarpeeksi pohjoisessa, muttei olla tarpeeksi etelässäkään. Ja olisin muuten mieluummin kunnolla etelässä kuin pohjoisessa, vaikka siellä Kanarialla mutsin tapaan.

Väsymystä vastavirtaan

MarilkaLeave a comment
Tänään on jopa paistanut aurinko, mutta ei se aamulla lohduttanut, kun se oli vielä horisontin alapuolella. Ei se rehellisesti sanoen lohduttanut hirveästi päivälläkään, vaikka duunikaveri jopa avasi nuo kaihtimet niin että ehkä tunti sitten se laskeva aurinko heitti säteensä ihan silmiäni häikäisemään. Väsymys on ja pysyy osana tätä jokapäiväistä olemista hamaan kesälomaan asti, jos vanhat merkit paikkansa pitää. Mielialaa se aurinko satunnaisesti saattaa nostaa kyllä. Samoin kuin joulu ja hiihtolomaviikon talviloma.

On tämä, kun joka aamu tuntuu vaikeammalta kömpiä sieltä sängynpohjalta ylös, pois lämpimän peiton alta. Jos se on vaikeaa normaalistikin, niin nyt se on viimeiset pari viikkoa ollut jotenkin ihan ultra-vaikeaa. Niinpä sitä onkin tullut nukuttua välillä vähän pitempiä aamuja, mikä tietenkin tarkoittaa sitten sitä työpäivän venytystä toiseen suuntaan. Mutta kun ei mikään määrä unta tunnu taas riittävän siihen, että olisi virkeä aamulla (heh, siihen nyt ei mikään määrä koskaan riitäkään!) tai edes päivällä. Yleensä sentään väsymys hellittää aamupäivän aikana, mutta nyt ei.
Eihän se elämää estä. Ei työntekoa eikä edes harrastuksia. Paitsi että maanantaina kyllä jäi tanssitunti väliin ihan siksi, että halusin päästä ajoissa nukkumaan. Kiipeilemässä olin siinä heti työpäivän jälkeen. Tänään olen kyllä aikeissa mennä tanssitunnillekin taas. Tässä välissä tekisi ihan hirveästi mieli mennä käymään Itiksessä – shoppailu the paras mielialalääke ja väsymyksen poistaja 😉 mutta ehkei nyt tänään ole siihen sopiva hetki kuitenkaan.
Kovasti taistelen väsymystäni vastaan. Elän ja olen ja menen niin kuin sitä ei olisikaan. Kuitenkin heti jos hetkeksi hengähtää, hiipii se armotta piilostaan ja voisin nukahtaa vaikka istualleni. Parempi siis pitää itsensä liikkeessä vaan niin ei väsymys saa valtaansa. Mutta olisi kiva taas joskus ihan vaan nukkua. Vaikka viikko tai kaksi putkeen. Tai ehkä kevääseen asti.