Mikä mihinkin kiipeää

Tosikoiselle nousi eilen kuume. Ehti sentään dinot nähdä, mutta kun kuume tänään kiipesi aina tuonne kolmeysiin asti, oli typy jo ihan sohvan oma. Fleece-peittoa alla ja fleecepeittoa päällä – nahkasohvien huonoihin puoliin kuuluu pinnan viileys. Typsyä harmitti, kun kuumeen takia jäi sitten tämän päivän suunniteltu ohjelma väliin, kun taas esikoista harmitti kuumeisen siskon saama lohdutus- ja kuumeenlaskujäätelöannos. Kuka mistäkin kellekin aina kade.
 
Esikoisen kanssa lähdettiin Tapanilaan, vein tyttärenkin viimein seinille kiipeilemään. Jostain neiti keksi tuon seinäkiipeilyn jo ennen kuin minä menin tänä syksynä ekaakaan kertaa kiipeilemään parin kaverin kanssa. Sittemminhän kävin sen alkeiskurssinkin ja nyt on tullut kiipeiltyä melko ahkerastikin, joten jo se oli aikakin tyttärenkin päästä sitten seinälle. Ja tykkäsihän tuo kovasti! Oli tosin samalla linjalla minun kanssani siinä, että omat valjaat pitää saada. Ne vuokravermeet on vähintäänkin epämukavat pureutuessaan vyötäröön laskeuduttaessa.
 
Oltiin esikoisen kanssa kaksistaan, joten minä en päässyt itse seinälle kuin itsevarmistavilla laitteilla. Onneksi edes niillä! Mutta täytyy myöntää, että vaikka kuinka monta kertaa jo olen niillä kiivennyt ja aina ihan turvallisesti alas päässyt, kyllä se irti päästäminen niiden kanssa on aina yhtä suuri uskonloikka. Se on sellainen hetki aina siellä ylhäällä, että yritän päästää kädet irti ajattelematta asiaa kovin tietoisella tasolla. Silloin en ehdi hannata.
 
Eikä ne itsevarmistavat olleet oikein esikoisenkaan mieleen. Ensinnäkin poti vähän samaa ongelmaa kuin minäkin sen irtipäästämisen suhteen – kukapa ei, olen minä nähnyt tässä myös aika monta sellaista joka on tehnyt saman kuin minäkin kertaalleen, eli kiivennyt seinän takaisin alas mieluummin kuin heittäytynyt sen vaijerin varaan – mutta tyttärellä se kiinnitysrengas osuu jotenkin suoraan palleaan niin että ylös kiivetessä koko ajan vähän sattuu. Tai ilmeisesti ei parin seinän jälkeen enää niin vähänkään. Niinpä ei tytär juurikaan niillä halunnut mennä, vaikka harmittelikin, että osassa seinistä joita olisi halunnut kiivetä, ei ollut yläköyttä lainkaan.
 

 

Suurimmaksi osaksi tytär kiipesi siis yläköydellä, minun varmistamanani.  Ja oppi saman tien tekemään solmun itse oikein (se on ensikatsomalta monimutkaisen puoleinen, muttei oikeasti niin vaikea kuin miltä näyttää) ja tarkistamaan aina ennen seinälle nousua, että minun varmistimeni kiinnitysrengas on varmasti lukittu kiinni. Kuten tapaan kuuluu, siis se tarkistaminen molemmin puolin. "Minä en nimittäin halua pudota," totesi esikoinen minulle kliksuttaessaan jälleen kerran renkaani lukkoa juuri ennen kuin alkoi kiivetä. Niinpä.

Kotiin tultiin mäcin kautta, kun olin saanut esikoisen pois sieltä kiipeilyhallista ensin. Pari tuntia vierähti ihan hujauksessa ja vielä vaan olisi jaksanut jatkaa. Mutta minulla odotti seuraavaksi sulkis miehen kanssa, joten johonkin kohti piti lopettaa. Ruuanlaittoon ei enää olisi oikein ollut aikaa (eikä kyllä intoakaan, suoraan sanoen), joten päätettiin piristää niin itseämme kuin kotijoukkojakin mäkki-aterioilla. Melkoinen nälkä siinä jo olikin! Esikoinen söi omansa jo automatkalla. Ja kissa kiipesi kotona tuoksun houkuttelemana pöydälle ja olisi pistellyt ruuat mieluusti myös, mutta tylsä ihminen ei antanut cheezburgeria vaan laittoi ruokakuppiin ihan tunaa vaan.
 
Tosikoinen ei vaikuttanut enää yhtään kipeältä, mutta otsa oli lämmin. Kuumeesta ei osannut sanoa mitään täsmällistä kuitenkaan, sillä korvakuumemittarimme oli kesken päivän sanonut sopimuksensa irti, nappi rikki eikä se siis enää funkannut. Käytiin miehen kanssa sulkiksen jälkeen hakemassa Cittarista uusi mittari, jolla himassa sitten saatiin todennettua, että juu, kyllä se lapsen lämpö vaan yhä kiipeää päälle kolmenkasin. Kuumelääkkeet vain ovat ihmeellinen asia, kun piristävät noin. Ja oikeastaan, nyt ajatellen, koko tauti on taas ihan outo, kun kuumeen lisäksi tytöllä on vain pikkuisen nuhaa. Silti, huomenna ei neidillä ole asiaa päiväkotiin eikä tanssitunnille.
 
Tosikoisen harmillisesta kuumetaudista huolimatta on kyllä ollut kiva viikonloppu :) Nautin ihan hirveästi näistä yhteisistä harrastuksista tyttöjen – tai tässä kohdin tällä kertaa nimenomaan esikoisen – kanssa, ja muustakin olemisesta heidän kanssaan, kuten nyt tuo dinoshow. Siinä on vaan jotain niin hohdokasta olla liikkeellä omien tytärten kanssa :) Ja vielä tykkäävät tytörkin kulkea äidin kanssa. Esikoinenkin eilen aamulla totesi matkalla ratsastamaan, että hänestä on kiva, kun ratsastan samalla tunnilla hänen kanssaan. Niin minustakin on kiva ratsastaa samalla tunnilla tyttären kanssa :) Ja käydä kiipeilemässä yhdessä tyttären – ja jatkossa tytärten – kanssa :)

2 thoughts on “Mikä mihinkin kiipeää

  1. Teillä piisaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. On oikeasti etuoikeus tehdä jotain kivaa lastensa kanssa. Itse koin lapsena oloni osattomaksi, kun ei äiti kerinnyt kaveriksi kovinkaan useasti, ja oli muutenkin kotona viihtyvää tyyppiä. Siksi kai omien murujen kanssa tulee tehtyä aika paljonkin monenlaista. Tosin, sinusta poiketen olen alhaalla viihtyvää tyyppiä, enkä nauti extreme lajeista yhtään. Tytär tosin on innostunut ja erittäin urheilullinenKukin tyylillään, ja taidoillaan.Olkaa varovaisia siellä yläilmoissa roikkuessa :DDD

  2. Eihän sillä niin väliä sinänsä, mitä lastensa kanssa tekee, pääasia on, että kumpikin osapuoli tykkää! Meillä se on nuo erinäköiset urheilujutut, toisilla jotain muuta :))

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.