Auringosta tosin voinkin kirjoittaa. Se on jopa näyttäytynyt nyt muutamana päivänä niinkuin tammikuussa kuuluukin. Joskus silloin nuorena kun vielä skimbasin, oli tammikuinen rinne jonka pinnalla kimalteli aurinko talven kohokohtia. Niitä hetkiä, joilla kesti yli sen kaiken muun, mikä ei niin talvessa innostanut enää teininäkään. En oikeastaan tiedä milloin lakkasin tykkäämästä talvesta. Kai se nimittäin joskus muksuna oli mainiota aikaa sekin, laskea mäkeä, hiihtää, rakentaa lumilinnoja. Ja talvethan oli silloin aina talvia, tottakai.

Ei varmaan kuitenkaan ihan niin talvia kuin tämä. Ei voineet olla! Pakkanen paukkuu pääkaupunkiseudullakin 10-20 asteessa ja ylikin ties kuinka monetta viikkoa. Lunta tulee joka päivä lisää muutama sentti. Joka ikinen päivä saa auton etsiä lumesta, joulun aikaan kun oli himassa, usein parikin kertaa päivän aikana, jos tuli lähdettyä liikkeelle useammin kuin kerran. Lumityöt olisi saanut tehdä moneen kertaan, mutten laiskuuttani jaksanut vaivautua, joten puskin Hondaani mennen tullen kinoksen läpi kunnes mies jaksoi kolata pihan.

Maisema tuolla ulkona on kyllä kiistattoman upea. Ihan postikortti. Etenkin päiväsaikaan auringon kimmellyksessä. Kuusten oksat raskaina lumesta, koivut runkojaan myöten lumikuorrutettuja. Talojen seinät valkoisina, katoilla lunta varmaan puoli metriä. Aivan mielettömän kaunista! Ikkunasta katsottuna. Auton ikkunasta, tai vaikkapa takkatulen äärestä kotona. Nimittäin ne pakkaslukemat, no, nytkin näyttää mittari jotain -23 astetta. Taisi se välillä, olisiko ollut ihan tänä aamuna, käydä peräti -7 asteessa, jolloin oli kai jo tiet suolattu (?!), sillä tuulilasi tuli täyteen jotain kuivaa töhnää.

Mutta tämä talvi näemmä verottaa vaikka ulkoilmaa melkolailla olenkin koittanut vältellä. Kurkku on karhea, silmiä kirveltää, keuhkoputkiin sattuu. Ääni on menossa ja taitaa olla vähän lämpöäkin. Eikä ole rommi-hunaja-tee auttanut, eikä tuplatut ceevitamiinit. Puskee tauti päälle kuin yleinen syyttäjä. Pahus.

Minä en kuitenkaan ole tämän perheen ainoa potilas. Kisumisu, joka meitä koko joulunajan valvotti kiima-mourunnallaan, on tänän menettänyt munasarjansa ja on nyt toipilas. Eilen oli reppana kyllä niin reppana, kun illalla ei enää voinut sitä ruokkia ja kattiparka katsoi vuoroin masentuneena poissa-olollaan loistanutta ruokakuppiaan, eikun siis sen paikkaa, vuoroin toiveikkaana minua. Ja sama jatkuu yhä, kun ei kuulemma saisi paljon ruokkia ennen huomista. Vähän olen kisuraasulle ruokaa jo antanut, mutta nälkä sillä on yhä kova.

Kissan pitäisi levätä. Lämpimällä alustalla, rauhassa. Tuo meidän kattineitikö? Hah! Heti kun jaloillaan pysyi, alkoi se ravata ympäri taloa ja hyppiä joka paikkaan niinkuin ennenkin. Rasavilli kissa. Yhtä hyvä sairastamaan kuin lapset. Saa pelätä, että aukaisee vielä leikkaushaavansa tuolla meuhkaamisellaan, mutta miten pidetään kissa aloillaan? Ei sitä voi kopissakaan pitää maukumassa sentään. Joten tyydytään toivomaan parasta.

Niin upea kuin tuo luminen maisema onkin – juu yhäkin, nyt vain toisenlaisena, lumisempana – ikkunasta katsottuna, tuo yhä kymmenen asteen kieppeillä jatkuva pakkanen on minulle kyllä yhtä tuskaa, etenkin sen vielä kymmenen astetta kovempana. Iho kuivuu korpuksi, nenä on kipeä, keuhkoihin sattuu vaikka on tuplannut kortisonit ja sormista loppuu verenkierto muutamassa minuutissa ulkona riippumatta siitä kuinka paksut ja lämpimät tumput on kädessä. Minä en ole pakkas-yhteensopiva. Ongelmat sen kuin pahenevat talvi talvelta.

Lauantaina aamulla oli vuoden viimeinen ratsastustunti, lämpömittarin (kuka senkin on nimennyt? miten niin lämpö, kun se näyttää läpi vuoden vain kylmiä lukemia näillä leveysasteilla!!) näyttäessä huikeat -22,4 astetta kun esikoisen kanssa lähdettiin kotoa. Päällä oli vaatetta vaikka kuinka, sillä vaikka maneesissa ratsastetaankin, ei siinä ole kuin ohuet tuulensuojaseinät, pakkasta siellä on yhtä paljon kuin selkeässä ulkoilmassakin. Minä vietin varmaan puolet tunnista maneesin keskellä puhaltelemassa jäisiä sormiani taas henkiin, mutta oli silti ihana ratsastaa 🙂

Loppulauantai kuluikin ihan sisätiloissa, sillä oli tanssikoulun joulujuhlapäivä ja jälleen olin itse tanssimassa kummassakin näytöskessä ja tosikoinen jälkimmäisessä. Vaikkei itse ole lavalla kuin sen kolme minuuttia pari kertaa päivän aikana, on se sellaista omansa laista hässäkkää koko päivä. Vaatteiden vaihtoa ja meikkaamista ja hiusten laittoa ja tanssikavereiden kanssa hengailua ja jubailua, muiden esitysten katselua… Siinä on oma aivan huippu-fiiliksensä. Tykkään siitä älyttömästi, vaikka se saattaa näyttäytyä ulkopuoliselle, kuten vaikka miehelle, ahdistavana härdellinä.

Omat showt meni jees, ensimmäinen veto vähän vähemmän putkeen kuin toinen joka meni aika kivasti putkeen (en ollut ehtinyt aamupäivällä lavatreeneihin ollenkaan, joten suin päin kylmiltään lavalle vaan). Tosikoinen veti omasa upeasti, katselin sitä parin tanssikaverini kanssa, jotka kommentoivat sitä minulle myös, miten hyvin typy pysyy rytmissä ja haltsaa liikkeet. Juhlasta jäi hyvä fiilis. Ja se päätti syksyn juoksut, aika laskeutua pikkuhiljaa joulun viettoon.

 

 

Niinno, ainakin melkein päätti ne juoksut 😀 Sinkosinhan minä vielä juhlista kivenheiton päähän duuniin käymään suihkussa ja vaihtamaan releet, siitä syömään siskon ja parin vanhan ystävän kanssa. Oli aivan upeeta nähdä näitä siskoksia! Ovat meidän vanhoja "perhetuttuja", tunnettu on tyyliin vastasyntyneistä saakka toisemme. Nyt aikuisena on tiet pitkälti kulkeneet eri suuntiin, mutta silti nyt kun nähtiin, jatkettiin kuin ei mitään vuosien taukoja olisi ollutkaan. Naurettiin, että sellaiset pikkuseikat kuin missä asuu ja mitä tekee työkseen nykyään jäi jutuissa ihan sivurooliin kun käytiin saman tien paljon tärkeämpien asioiden kimppuun. Aivan ihanaa, kiitokset vielä kummallekin, jos satutte tätä lukemaan!!

Eilen vielä oli ratsastuskoulun "joulujuhla", joulurieha. Ihan koko neljää tuntia ei ehditty siellä olla, tosikoinen ei halunnut lähteä ollenkaan, mies teki hommia välikatossa, joten oltiin esikoisen kanssa siellä ehkä puolisentoista tuntia. Ajoitettiin meneminen niin että päästiin näkemään katrillit ja western-esitykset ja poni-agilityt ja muut komeat showt siellä. Kyllä se vaan on hienon näköistä, kun se hevosen hallinta on hallussa 🙂 Naureskeltiin erään syksyn aikana tutuksi tulleen äidin (esikoisen rastsastuskaverin äiti, joka myös aloitti nyt syksyllä ratsatuksen itsekin), että ehkä mekin sitten joskus kymmenen vuoden päästä 😛

Paluumatka tallilta kotiin olikin sitten melkoisen hurja, kun lunta tuli oikein antaumuksella, maantie oli pimeä ja luminen, tien reuna lähinnä arvattavissa ja tie renkaiden alla umpiliukas. Pitkiä valoja ei voinut käyttää, kun lumihiutaleet olisivat sokaisseet senkin vähän muutaman metrin näkyvyyden, mikä muuten oli. Sumuvalot auttoivat vähän. Onneksi matkaa maantietä pitkin oli vain ehkä seitsemän kilsaa, ajettiin se todella hissuksiin ja päästin turvallisesti kotiin esikoisen kanssa, leipomaan pipareita ja joulutorttuja tosikoisen kanssa.

Siinäpä se ilta tyttöjen kanssa kuluikin, tehtiin muutama pellillinen niitä pipareita ja pellillinen joulutorttuja. Huono äiti ei ole koskaan tullut ajatelleeksi opettaa tyttärille uunin käyttöä tai joulutorttujen tekemistä, nyt tuli sekin korjattua esikoisen aloitteesta. Iltapalaksi tietenkin täytettiin vatsat vastaleivotuilla pipareilla ja tortuilla, glögiä en jaksanut lämmittää. Tytöille kelpasi maito, minä nautiskelin Olvin glögi-siiderin (on muuten oikeasti hyvää!), mies taisi lämmittää itselleen vähän sitä punaviinilglögiä, jonka sain duunista joululahjaksi.

Tänään voi laulaa "kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen, kun näin silmät tonttusen…" Minulla on vielä työpäivä tänää, huomenna ja ylihuomenna vapaata, mutta saatanpa jaksottaa työt tälle ja huomiselle, niin voin tänään tehdä vähän lyhyemmän päivän, sillä pitäisi ehtiä vielä hoidella viimeisiä kauppoja ennen joulua ja muutama muukin asia. Ja paketoida lasten serkkujen lahjat tänään, uups, ja faijan ja sen vaimon! kun pitää saada ne toimitettua heille tänään. Kaikkea puuhastelua. Kohta on joulu 🙂