Viihdettä vaihteen vuoksi

MarilkaLeave a comment
Vaikka tuo telkkari onkin pysynyt omalta osaltani lähinnä koristeena tuossa sohvaa vastapäätä – lapset sitä ovat täällä ollessaan kyllä katselleet – on jotenkin tullut tavaksi kurkata Telkku.comista mitä sieltä tulisi jos sen avaisi, tai paremminkin vilkaista sieltä syy olla jälleen avaamatta toosaa. Aina välillä sieltä kuitenkin sattuu silmiin jotain minkä vuoksi etsiä tsuikkarin käteen ja selata kaikki 300+ kanavaa läpi kunnes löydän sen mitä etsin (kertoisiko joku, miten saisin selattavaksi vain ne kanavat jotka oikeasti näkyy?).
 
Eilen illalla viihdyttiin lasten kanssa telkkarin ääressä vastaleivottujen iltapalasämpylöiden kanssa (ja ilman) peräti pari tuntia, ihan suunnitellusti. Sunnuntai-illat taitavat aika hyvin kulua telkun ääressä, kun ensin tulee Dance ja ennen kuin se on loppunutkaan tulee Tanssii tähtien kanssa. Tosikoinen esitti välillä omiakin muuvejaan sohvan vieressä tanssiohjelmien innostamana ja pakko sanoa, että tyttö on hyvä! Äitien tietenkin kuuluukin olla sitä mieltä, mutta siis tyttö on oikeasti hyvä. Onhan tuota tanssiharrastusta hällä takana jo yli neljä vuotta ja taitaa olla typyllä kyllä lahjojakin, niin sanoo muutkin.
 
Tänään bongasin BBC Entertainmentilta Whose Line Is It Anywayn 21:30 – ja jos huvittaa niin sitä saa näemmä katsoa sieltä vaikka joka ilta tuohon aikaan. Jenkkiversioitahan olen katsonut koneelta, brittijaksoja en muuta kuin jonkun youtubesta ennen tätä. Niin, brittiversiohan tietenkin sieltä BBC:ltä tulee. Onhan se jotenkin lame jenkki-variaatioonsa verrattuna. Improajathan on paljolti samat peräti, mutta se tapa viedä ohjelmaa eteenpäin… Aika brittiä… Ihan niinkun se suomalainen vasta-alkanut versio oli aika suomalaista. Mihin sitä kansakunta luonteestaan pääsisi?
 
Niin siis nythän viime lauantaina alkoi Suomen vastaava Vedetään hatusta, mutta se jäi silloin väliin. Niinpä piti tämän BBC-pätkän jälkeen ihan katsoa katsomo.fi:stä miten suomalaiset tuon parhaimmillaan vatsakramppeja aiheuttavan ohjelmaformaatin hanskaa, ja ihan hauskahan se oli! Oli selvästi katsottu nuo britti- ja jenkkiesikuvat huolella ja kilpailijoilta irtosi tarina enimmäkseen oikein kivasti. Mitä nyt välillä näkyi kaiketi jutun tuoreus, totta kai. Mutta kyllähän tuota varmaan tulee katsottua, joskin esitysajan vuoksi ehkä enempi sieltä katsomosta.
 
Tänään ostin pitkästä aikaa pari cd-levyäkin. Jokin aika sitten latasin itselleni Spotifyn, viimeinkin, mutta se ei riitä minulle, koska siitä en saa musiikkia autoon, eikä sieltä kyllä ihan kaikkea löydy edes. Odotan Maroon5:n huomenna maailmalla ja toivottavasti jo ylihuomenna perässä Suomessa julkaistavaa uutta albumia kuin kuuta nousevaa, mutta tässä odotellessani kävelin ruokaostosten lomassa Prisman levyhyllyille ja nappasin mukaani muutaman vuoden vanhan Musen levyn jota ei vielä ollut, ja upouuden LinkinParkin albumin, jonka julkaisun olin missannut kokonaan.
 
Muse on vaan aina yhtä mahtavaa, albumista toiseen, uusi ja vanha. Mahtipontista ja jollain tapaa älykästä musiikkia, monipuolista ja taitavaa. Se uusi Linkin Park vaikutti myös hyvältä, mutta olipa taas todella jotenkin erilaista kuin edellinen albumi, joka sekin oli jo ihan erilainen kuin sitä edeltäneet. Saa nähdä millainen on tuo uusi Maroon5, siltä olen kuullut vasta yhden lohkaisun, joka ei ollut hullumpi, mutta ei ehkä sekään kuitenkaan ihan sitä samaa kuin edelliset. Ihan hyvä että bändit uusiutuvat, kunhan eivät liian rajusti 😉
 
Maroon5:ttä odottelen myös levyjulkkari-kiertueelle (josta ei siis ole itselläni ainakaan edes huhun puolikasta, eli ei tiedossa että olisivat tulossa näille maailman kulmille). Musenhan viimein kesällä näin Kaisaniemessä, suosikkeihini niinikään kuuluvat GreenDayn kesäkuussa Kyläsaaressa ja U2:n elokuussa stadikalla. Linkin Parkin olen missannut totaalisti, kun en ole mikään festarikävijä. Ehkä vielä joskus senkin näen livenä. On ne konsertit kuitenkin ihan oma elämyksensä, vaikka ovatkin kovin nopeasti ohi. Niihin voi eläytyä uudestaan kun kuuntelee konserttien välillä näitä tallenteita.

Sisäisen stadilaisen nousu

Marilka2 Comments
Stadilainen minussa on saanut minut valitsemaan dösän päivä toisensa perään pihalla seisovan auton sijaan. Halvemmaksi se ei seutulipulla tule, kun se auto kumminkin on, enkä ole siitä luopumassa kuitenkaan, en tod! Sitä tarvitaan jatkuvasti vapaa-ajalla, se ihana liikkumisen vapaus! Mutta työmatkoja olen alkanut kulkea julkisilla, kun lähes aina suuntana on Stadi. 
Auto tarjoaisi toki siihenkin sellaisen mukavan vapauden – ei ole niin just lähteekö kotoa heti vai parin miinuutin päästä ja himaan pääsee heti ilman että tarvii huomata aikatulusta että se edellinen dösä meni just, no odotellaan sit. Aamuruuhkatkaan ei ole enää vuosiin joitain poikkeuksia lukuunottamatta nostaneet verenpainettani, niihin on niin tottunut. Mukavuudenhaluinen minäni ehti tuolla periferiassa niin hyvin tottua yksityisautoiluun, että näin monta kuukautta seutuliikenteen ulottuvilla meni ennen kuin aloin sitä oikeasti hyödyntää.
Onhan tämä julkisilla liikkuminen sitten taas omalla tavallaan vapauttavaa ja rentoa, jos ja kun ei tarvitse ottaa paineita siitäkään, jos spåra menee vaihdossa nenän edestä – viitisen minuuttia ja sieltä tulee seuraava! Ja kun joku muu huolehtii ajamisesta, voi itse rauhassa kuunnella musaa ja torkkua tai surfata kännyllä fesessä tai kirjottaa blogitekstiä tai tehdä töitä tai muuten vaan surfata netissä koneella, kun kännystä saa taskuun w-lan-aseman -eläköön htc desire ja wi-fi hotspot!
Sitä paitsi, tässä ehtii havainnoida ympäristöään ja muita ihmisiä ihan eri tavalla kuin omassa ylhäisessä yksinäisyydessä omassa autossa. Olin jo vallan unohtanut kuinka hauskaa se minusta on, observoida kanssakulkijoita 😉 Joskus nuorena kirjoitin runon suomalaisista metromatkustajista, jotka istuu siellä ruuhkaisissa vaunuissa aamusta ja iltapäivästä toiseen koittaen epätoivoisesti vältellä kanssamatkustajien silmien kohtaamista. Eihän se ole miksikään muuttunut. 
Mutta vaikka minäkin tavallaan sulkeudun itseeni mp3-soittimeni kanssa ja nettiin ja kirjoitteluun kännyni tai koneeni kanssa, tykkään myös katsella ympärilleni. Ja huomata sen väsyneen äidin, joka vie lapsia tarhaan, ja sen nuoren kundin joka on ihan Bruce Willis look-a-like ja vissiin ihan opetellut vetämään suunsa samanlaiseen jännään myttyyn kuin Willis, samalla kun korviini soi U2:n Beautiful Day ja mietin että nyt soi kyllä ihan väärä biisi tälle sateiselle syyspäivälle.
Se onkin se mikä saattaa koitua kompastuskiveksi julkisilla kulkemiselleni tässä maassa, jossa neljä viidesosaa vuodesta on kylmää ja tuulista ja märkää. Julkisilla liikkuminen tarkoittaa yleensä pitempiä kävelymatkoja päässä ja toisessakin, ja vaikken pane kävelemistä pahakseni sinänsä, ei se kyllä todellakaan ole herkkua kun viima ja vesi vihmoo naamaa. Sateenvarjoakaan en aamulla kiireessä löytänyt – toisaalta, opin jo vuosia sitten ettei ne Stadissa pysy kovin pitkään hengissä, sillä täällä ‘jos sataa niin tuulee’ == TRUE.

Tämä talo on tyhjempi nyt

MarilkaLeave a comment
Siitä asti kun eilen HopLop-keikan jälkeen vein lapset isälleen ja palasin tyhjään kotiini, on tuo ZenCafen biisi soinut päässä, vaikkei siitä mitään muuta osaa voikaan tilanteeseen soveltaa kuin tuon yhden lauseen. Kun lapset eivät ole täällä täyttämässä tilaa äänellään ja elämällään, koti tuntuu todella tyhjältä etenkin ensimmäiset illat ja aamut. Toisaalta kyllä nautin siitä puolesta, että minulla on joka toinen viikko vapauteni ja mahdollisuus tehdä mitä haluan, ja nautin jopa tästä rauhasta ja hiljaisuudesta, olemisesta. Mutta ei käy kieltäminen, että minulla on heitä ikävä.
 
Viikko on varsin lyhyt aika kuitenkin. Se on liian lyhyt kun lapset on minulla, tuntuu että vastahan ne tuli, kun onkin jo taas sunnuntai ja ne menee. Se viikko tulee vietettyä työpäiviä lukuunottamatta ihan vallan tyttöjen kanssa. Harrastuksissa ja ihan kotona, ja välillä kai jossain reissuissakin. Tämä lapseton viikko puolestaan hujahtaa yleensä vielä nopeampaa. Kun kaikki omat aktiviteetit sulloutuvat yhteen viikkoon. Tanssit, golfit, kiipeilyt (liian pitkä aika siitä kun viimeksi olin kiipeämässä), ratsastukset (sitäkään en ehdi säännöllisesti, mutta välillä yritän yksittäisillä tunneilla käydä), ystävien tapaamiset ja kaikki muut. Tälläkään viikolla ei ole yhtään vapaata iltaa. Sunnuntaille ei ole mitään vielä, sentään!
 
Tänään juuri tanssitunnilla pohdin, kun aivot tuntuivat välillä taas olevan jotenkin jumissa eikä koordinaatio pelannut kunnolla, että nyt on vaan niin paljon kaikkea, kyllä tämäkin taas sujuu paremmin kun elämä vähän tasaantuu. Mutta tasaantuuko se milloinkaan? Haluanko sen tasaantuvan milloinkaan? Nautin aktiivisesta elämästäni. Lasten kanssa on kiva tehdä yhdessä juttuja joista kaikki tykkää – puhuttiin taas, että nyt kun synttärileipomiset on ohi, seuraavalla lapsiviikollani olisi kiva mennä kiipeilemään, ja nyt kun vielä ulkona tarkenee, voisi käydä heidän kanssaan rangella lyömässä muutaman pallonkin. Ja omia intressejähän riittää, enkä mistään halua luopua!
 
Eilenkin olisi voinut tietenkin käydä siellä kiipeilemässä. Tai rangella, kun päivällä ei satanut vielä. Mutta eilen jotenkin ihmeesti päädyttiin HopLopiin tuohon puolen kilsan päähän. Aamulla esikoinen puhui Heurekasta, mutta siellä oli vielä samat näyttelyt kuin keväällä kun viimeksi käytiin, joten ehdotin jotain muuta. Ja jotenkin siitä tuli HopLop. Se ei ole ihan hirveän yhteistä tekemistä – minä luin kirjaa ja tytöt kirmailivat ympäriinsä kumpikin omilla teillään – mutta se oli ehkä heille ihan kiva vaihtopäivän energianpurku, kun ei ne sunnuntait heillekään ole se viikon helpoin päivä.
 
Tämä talo on tyhjempi nyt. Mutta viikon päästä tämän täyttää taas ihanat tyttäreni energiallaan. Sitä odotellessani minä ikävästäni huolimatta nautiskelen vapaudestani ja hiljaisuudesta. Ei, ei ole edes telkkari auki 🙂

Äidin monenlaiset hatut

MarilkaLeave a comment
Olen ollut nyt kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää äiti. Melko häkellyttävää välillä, sillä en minä tunne itseäni niin vanhaksi, että minulla voi olla jo kymmenenvuotias lapsi. "Et sä äiti olekaan mikään vanha, sä vaan sait mut niin nuorena," sanoo tämä esikoiseni. Toisaalta aivan oikein, toisaalta silloin en tuntenut itseäni ollenkaan "nuoreksi äidiksi". Näkökulmat elämään muuttuu. Silloin näytinkin paljon vanhemmalta kuin nyt. Mutta panenko pahakseni? En tietenkään! Ja nautin siitä, että lapseni ovat jo niin isoja ja minä vielä näin nuori ja hoitanut vaipparallin silloin kun vielä tunsin itseni riittävän vanhaksi siihen 😉
 
Tänään on juhlittu tuon esikois"vauvani" kymmenvuotissynttäreitä. Tyttöni mun, joka viikolla jo laajenteli reviiriään käymällä luokkakaverin kanssa Jumbossa koulun jälkeen (ihan luvalla ja oikeastaan minun usuttamanani). Joka elokuussa halusi "trendikkäämmät hiukset". Jonka vaatteiden pitää olla muodikkaat ja kynnetkin lakattu trendikkäästi – silloin kun ne on lakatut, kouluun ei taida mennä lakatuin kynsin. Tyttöni, joka kuitenkin on niin pieni, ettei tiedä mikä on Suosikki, ja tykkää vielä (onneksi ja toivottvasti ei lakkaakaan tykkäämästä!) tulla välillä syliin istumaan. Mutta jonka kanssa voi jutella "tyttöjen juttuja" automatkalla ratsastustunnille.
 
Torstaina ja eilen jo leivottiin tyttöjen kanssa yhdessä kakkuja näihin tämän päivän synttärijuhliin. Monta, kyllä. Synttäritytön toive oli mansikkajuustokakku, pikkusisko toivoi suklaakakkua ja pitihän sitä lisäksi olla se perinteinen täytekakkukin. Torstaina tehtiin pari pätkiskakkua, enimmäkseen tytärten voimin, minä päälle päsmärinä antamassa ohjeita ja jakamassa vuoroja. Ja kuorruttamista saivat tällä kertaa katsella vierestä. Eilen tehtiin ne toiset kaksi kakkua, joiden tekemiseen tytöt osallistuivat vaihtelevasti. Ensin enemmän, sitten tosikoinen tippui kelkasta kun ei se huone siivoutunut välissä ja kakun täytin ihan itse.
 
Tänään oli vuorossa täytekakun kuorrutus ja kiilteen laitto juustokakulle. Tehtiin niitä esikoisen kanssa kaksistaan, kuten eilen sitä juustokakkua muutenkin, ja olipa erilaista kun ei hyvää tarkoittava mutta vähän yli-innokas tosikoinen ollut siinä viemässä huomiotani. Kerrankin sain kunnolla opastettua esikoista lukemaan ohjetta ja toimimaan sen mukaan itse. Ja täytekakun osalta minä laittelin kermakuorrutuksen, synttärisankari koristeli kakun itse. "Sä oot äiti niin taitava tekemään näitä. Mistä sä oot oppinu?" kysyi tytär. "Tällä samalla tavalla, tehnyt kakkuja maamon kanssa, mallia katsoen ja sitten itse tehden." "Miten vanha sä sillon olit?" "Varmaan aika saman ikänen kun sinä nyt."
 
Kun kakut oli saatu koristetuksi ja kuntoon ja pöytään valmiiksi tarjoiluastioihin vähän poppareita ja juustonaksuja, karkkia ja keksiä, oli aika alkaa laittautua kuntoon kekkereitä varten. Ensimmäiseksi sain vetää päähäni manikyristin hatun ja viilasin ja lakkasin esikoisen kynnet. Sitten oli vuorossa tosikoisen kynnet. Ja tosikoisen hiustenlaitto nätisi ranskanletille ("miks se on ranskanletti?" "en mä vaan tiedä, ehkä se on keksitty Ranskassa" – tietäisköhän wikipedia?) – joillekin arkea, meille juhlaa. Tytöt ei juuri pidä hiuksiaan ponnaria kummemmilla virityksillä arkisin. Ja lopuksi vielä sipaisin tosikoiselle vähän lasten luomikimalletta ja huulikiiltoa – "se tuoksuu mansikalle!" Esikoinen laittoi huulikiiltonsa ihan itse.
 
Kun olin valmistellut juhlapöydän ja tyttäret perinpohjin, totesin, että minulla oli jo melkoinen kiire itseni kanssa, kun imuroidakin vielä piti! Pienempänä riitti kun veti tytöille mekot päälle ja avot! Nyt meni aikaa kynsien ja hiusten ja kaiken kanssa. Mutta silloinpa sain maistaa jälleen sitä miten mukavaa on kun lapset on isoja ja ihania ja parhaimmillaan niin ajattelevaisia. Tosikoinen ilmoitti: "Äiti mene sä suihkuun vaan että ehdit, mä imuroin sillä aikaa!" Ja niin tuo imuroi, koko kodin lukuunottamatta siskonsa huoneenpuolta, jonka tämä halusi imuroida ihan itse. Ja minä ehdin laittaa vielä itsenikin vimpan päälle. Just for the joy of it, vaikka vieraina olikin vain perhettä.
 
Ja kreivin aikaan olinkin valmis. Hyvä kun oli geeli kuivunut hiuksissa kun jo ovikello soi ja ensimmäiset juhlijat saapuivat. Ja seuraavat ja seuraavat. Ja olipa mukavat synttärit 🙂

Maanantaita kerrakseen

MarilkaLeave a comment
Kurkistelin herätyskelloa kuuden maissa, pyöriskeltyäni jo tovin sängyssäni levottomasti, kaikenmaailman mietteet päässä möyrien. "Vielä puoli tuntia saa nukkua," tuumin ja suljin jälleen silmäni niin tiukasti kuin suinkin, mutta eihän se mitään auttanut. Hereillä olin, poukkoilin sängyssäni ja pohdin kaikkea mahdollista. Katsoin kelloa uudelleen vartin yli kuusi varmana ettei kello ollut vain soinut, mutta painoin taas pään vielä takaisin tyynyyn, varttikin sängyssä on paljon, vaikkei edes nukkuisi. Silti silmät kiinni ja makuulla. Kun vaan löytäisi aivojen off-napin.
 
Puoli seitsemältä se kello sitten soi ja läppäsin sen tietenkin torkulle kaikesta huolimatta, väsytti. Kolme minuuttia ehdin miettiä, että voi kun voisi vaan nukkua eikä tarvisi herätä koko aamuun, kun päässäni pärähti sireeni ja punainen bubble-light alkoi välkkyä silmissäni. Lupasin postittaa isoäidille oopperan lahjakortit heti alkuviikosta, että pääsee hakemaan meille liput Joutsenlampeen. Napsautin kellon kiinni ja pomppasin pystyyn etsimään lahjakortteja ja kirjekuorta ja postimerkkiä. Muu löytyikin, mutta postimerkkiä ei ollut ja kuumeisesti mietin, missä välissä oikein ehdin ostaa jostain sellaisen ja vielä löytää postilaatikonkin ennen neljää tai viittä.
 
Tuikkasin kuoren käsilaukun päälle ja menin suihkuun ja hammaspesuille. Ja laitoin itselleni kupin pikakahvia, meikit naamaan ja hiuksille näytin vähän harjaa. Swartzcopfin liima on kiva aine, hiusten laittoon ei oikesti mene juuri aikaa, kun sen kanssa ne on aamusta toiseen vain pienen sukimisen päässä siististä. Istuskelin hetken kahvikuppini kanssa nautiskellen aamun rauhasta, mutta sitten oli tartuttava härkää sarvista. Eli tosikoista kainaloista ja raahattava se ylös sängystään. Operaatio, johon menee noin kymmenen minuuttia – siis siitä kun menen huoneeseen herättelemään siihen kun tosikoinen viimein saa sylissäni silmänsä auki ja tassuttelee aamupesulle.
 
Siinä välissä yritin epätoivoisesti jaella tyttärille toimintaohjeita, sillä jouduin jättämään heidät varmaan ensimmäistä kertaa tosikoisen kouluaikaan selviytymään heräämisestä asti keskenään koulutielle, ja lisäksi oli tulossa melkoisen minuuttiaikataulullinen iltakin työpäiväni jälkeen. Onneksi esikoinen on hereillä kun on hereillä ja luotettava. Kurja vaan jättää pienempi isomman vastuulle. Töihin oli kuitenkin siitä lähdettävä, joten sormet ristissä ja peukut pystyssä ajelin kohti Forumin parkkihallia aamuruuhkaa manaten. Tietenkin ajoin kentättömään parkkihalliin juuri kun piti soittaa tosikoiselle, että onhan vaatteet varmasti päällä, joten soitin sitten vasta juuri kun typyn piti lähteä. Ja olihan se sujunut mallikkaasti ja oli kuulemma ehtinyt pelata kännyssäkin vaikean bonustason läpi. Jippi-kai-jei.
 
Minä puolestani säntäsin lähimmälle satavuotiaalle ärrälle ostamaan sitä postimerkkiä ja postilaatikonkin muistin olevan siinä matkan varrella, joten hyvin meni lippujen postitus. Ja olin ihan kelpo aikaan asiakkaalla, missä vietin päivän puhuen SharePointia englanniksi. Vai oliko englantia SharePointiksi? Aina ei voi tietää, kun sillä on niin oma sanastonsa. Aamulla jo pahoittelin, että joudun sitten lähtemään "running out of the building at four o-clock, hope it’s ok with everybody". Yleensä tuollainen ei aiheuta pulmia, useimmat on neljän aikaan jo enemmän kuin valmiita lopettamaan. Niin nytkin, sain hymyjä ja "very fine" -kommentteja.
 
Siispä säntäsin neljän aikaan ulos rakennuksesta ja jos nyt en ehkä juossut hameessani ja saappaissani, niin ripeetä tahtia painelin kohti autoa kuitenkin. Ja aloitin puhelinrumban itseni ja lasten välillä. "Ootteko syöneet mitään?" "Mulla menee vajaa tunti kotiin, mut alkakaa laittaa ratsastuskamppeita päälle." "Missä mun ratsastushousut on?! Eikä ole tässä naulakossa!" "Siinä ne oli vielä eilen, oisko sisko luullut niitä omikseen?" "Kun mä en löytäny iskältä sitä vihreetä takkii ni mitä mä nyt laitan päälleni?" "Laittaisko jompi kumpi mulle yhden voikkarin ja tuokaa se sit tullessanne mulle autoon, pliis." "Älkää unohtako sitä kassia siihen eteisen pöydälle niinkun minä aamulla!"
 
Siinä kassissa oli esikoisen kaverilta viikonlopun synttäreiltä jäänyt takki, joka palautettiin matkan varrella tallilta himaan. Ja minulle kirja ja ulkoiluhousut, joihin vaihtaa hame tallilla. Ainoo vaan, että tajusin sitten jossain vaiheessa matkaa, että eihän minulla ollut muita kenkiä kuin 8cm korolliset saapikkaani! Tai olisi auton takaluukussa ollut golf-kengätkin, mutten sitten niitä kuitenkaan laittanut vaan vaihdoin hameen tuulipuvun housuihin ja olin tyylikkäästi saappaissani ja nahkatakissani muuten. Ei muuten mitään, mutta kun ne korot upposivat melko kivasti sinne mutaiseen maahan.
 
Tosikoinen oli siis elämänsä ensimmäisellä eikun toisella ratsastustunnilla, esikoisen mukaan sitä ekaa ei lasketa kun se ei ollut tuolla ratsastuskoululla vaan toisella tallilla. Logiikkaa kai se on sekin. Ja loisti tunnilla kun osasikin jo keventää (koska ei ollut ensimmäisellä tunnilla vaan toisella ja sillä ensimmäisellä ope opetti jo keventämään heti). Esikoinen puolestaan sai omalla korvaustunnillaan lempiheppansa alleen ja niinpä ihmettelinkin kun neiti tuli tunnilta naama närkkinä kuin tunti olisi ollut ihan kamala. Mutta syy olikin ilmeisesti se, että oli täräyttänyt jalkansa kipeästi laskeutuessaan tuon korkeanpuoleisen suomenhevosen selästä.
 
Tultiin kotiin tallilta vasta iltapala-aikaan, mutta iltapala sai hetken odottaa sillä kun päästiin ovesta sisään olin saada slaagin. Oli kaikki lasten takit ympäri eteistä, roskapussi mystisesti avautunut, leivänmuruja keittiön lattia täynnä, pöytä aivan juustossa ja hiekkaa olohuoneessa. "No kun toi veti kaikki takit alas kun etti niitä housuja." "No kun leivät putos lattialle kun otin pussin pakastimesta vahingossa väärin päin." "Oli vähän kiire laittaa ne voileivät." "No kun toi käveli ratsastuskengissään olkkarissa." Jep. Vähän siivottiin ennen kuin kukaan söi paahtoleivän paahtoleipää! "Ja täällä EI kävellä eteistä pitemmälle missään ulkojalkineissa, onko selvä!"
 
Iltapalan aikaan otin malttamattomana jo tietokoneen esiin ja alettiin tyttöjen kanssa valkata kanavia WelhoMix-pakettiin, kun kortti tuli tänään postissa. SubLeffaa ja SubJunioria ja BBCEntertainmentia ja DisneyChannelia ja kaikkea. Ja sitten työntämään korttia telkkariin. Mut.. mut… WTF?! Eihän sille mitään paikkaa siellä ollut! Yksi melkein sopivan näköinen kolo, muttei ihan. Ohjekirjaa käteen siis ja "you need a CI + CI card…." Woot? Ja missä tää on suomeks? "Tarvitaan CI + CI kortti…" Google! Missä Google?! Jepjep. Ei kukaan kertonu ettei se kortti mene telkkuun sellaisenaan. Luotin mainoksiin – sinne se vaan tökätään ja sit kanavat näkyy. Tai sit siis ei. Ei se auta, pitää ostaa lukija. Vai jos sittenkin vaan palauttaisi kortin?