Kai se alkoi siitä, kun esikoinen torstaina epätoivoisesti etsi tonttulakkiaan, jotta voisi perjantaina tonttuilla koulussa. Mutta tonttulakki oli ja pysyi hukassa ja tytär meni kouluun tonttuilemaan mieluummin kokonaan ilman tonttulakkia kuin huonon lakin kanssa. Niinpä sitten jotta uudestaan ei tarvitsisi samaa vahinkoa kärsiä, oli kauppalistalla maidon ja Oivariinin lisäksi myös tonttulakki. Ja tietenkin ostin kaksi, tosikoiselle myös! sillä satsasin vähän mageempiin lakkeihin sitten tällä kertaa.

Viikolla jo ostin kaupasta piparkakkutaikinaa (jota en ole ikinä tehnyt itse jostain syystä, vaikka muuten kaikenlaista mielikseni leivonkin), torttutaikinalevyjä ja glögiä, ihan tätä viikonloppua ajatellen. Onhan huomenna jo toinen adventti ja ylihuomenna Itsenäisyyspäivä, eli ollaan ihan niillä aikamailla, joina yleensäkin alan viimein virittäytyä ja virittää kotia joulutunnelmaan.

Niinpä tänään sitten uusien tonttulakkien innoittamana – ja ehkä vähän jo viikolla ajatellun osittaisen plänin seurauksena – tänään laittelin jouluvalot (sellaiset ihan valkoiset jääkukka-lamput) parvekkeelle, paistettiin joulutorttuja ja laiteltiin joulukoristeita esille kynttilöiden tuikkiessa ja Mamban joululevyn soidessa taustalla ja syötiin lasten mummilla leipomia pipareita ja niitä joulutorttuja samalla kun katsottiin White Christmasia. Niin, ja minä join glögiä, tytöt eivät siitä tykkää.

White Christmas on minun ultimate jouluelokuvani. Ihmeelliseen elämään kyllästyin jo kaaauan sitten, kun siitä tehtiin meille vähän pakkopulla joskus muinoin. Lumiukkoa en muista koskaan katsoneenikaan, vaikka se aattona aina tulee ja on tiettävästi monelle se ykkönen. White Christmas on Bing Crosby -musikaali, ei mikään maailmaa mullistava elokuva, mutta kiva. Nautin sen katsomisesta joka kerta, niin kepoinen kuin se onkin.

Ja tänään katsoin sen ekaa kertaa tyttärieni kanssa. Esikoinen, joka sentään osasi lukea tekstityksen, tuumasi välillä että booring, muttei silti poistunut telkun äärestä vaikka sanoin, ettei ole mikään pakko katsoa vaan voi mennä tekemään jotain muuta jos haluaa. Tosikoinen enempi musiikki-tanssi-friikkinä tykkäsi, vaikkei vielä ehdi tekstityksiäkään lukea. Minä koitin selvittää tytölle leffan tapahtumia jotta pysyi kärryillä tapahtumissa.

Liekö sitten tämä musikaalin katsominen toiminut innoittajana, kun hetken perästä täällä soi jälleen se Mamban levy ja tosikoinen pisteli parastaan “tanssilavalla” olkkarissa, esikoisen videokuvatessa. Tytär veti minut kanssaan tanssimaan ja niin tanssittiin melkein koko Mamban levy läpi. Ja sitten halusi esikoinenkin tanssia ja veti saman setin tosikoisen kanssa uusiksi. Videolle.

Harmi vaan, että tuo vanhahko kamerani kuvaa vain 30s. kerrallaan. Ja muutenkin olisi melkein tarvinnut kokonaisen kuvausryhmän, että tyttöjen mainion tanssishown olisi saanut kunnolla kuvatuksi. Omista muuveistani ei niin väliksi, eläköön hauskimmat kotivideot 😛 Tosin nämä videot pysyvät ihan tuolla omalla kiintolevylläni, eivät harhaudu sen paremmin neloselle kuin juutubeen kuin naamakirjaankaan. Se on sale.

Lopulta laittelin tonttuseni nukkumaan, vähän normaalia myöhempään, ja istuin itse sohvalle hetkeksi noiden päivällä otettujen kuvien pariin. Kynttilät täällä sisällä ovat jo sammuneet kauan sitten yhtä viimeistä tuikkua lukuunottamatta, jouluvalotkin parvekkeella ovat jo sammuneet yöksi, mutta kynttilälyhdyssä partsilla vielä lepattelee tuli.

Ja tuo luminen maisema ikkunan takana on sekin omiaan lisäämään joulun tuntua. En ehkä pidä talvesta ja lumesta yleisesti, mutta pidän lumen tuomasta valosta ja kyllähän se jouluun kuitenkin kuuluu, ei siitä mihinkään pääse.

Eipä ole tullut käytyä shoppailemassa aikapäiviin taas, ennen tätä iltaa siis. Kerran jo istuin aamusella Itiksessä kahvilla ja tuumin itsekseni ympärilleni katsellessani, että tarvii vissiin tulla työpäivän jälkeen vähän shoppailemaan. Vaatekaupoissa oli niin houkuttelevan näköistä relettä esillä näin pikkujouluaikaan että! Tulinkin, kiersin muutaman kaupan, mutten oikein jaksanut. Enkä oikein löytänytkään mitään. Paitsi ne hanskat jotka pitikin löytää.

Tänään lähdin tyttöjen kanssa Jumboon työpäivän jälkeen. Ensin vähän perinteistä pizzaa Rossossa lapsille ja jälkkäriksi vielä jädetkin. Ajattelin että eiköhän ne sillä jaksa kaupoissa sen verran, että saadaan ne toppahousut ja hanskat heille jostain. En ollut ollenkaan varautunut siihen kiiltoon neitien silmissä kun vaatekauppoihin päästiin, enkä siihen että hommahan uhkasi vallan riistäytyä käsistä!

Jotain merkkejä on ennenkin näkynyt siitä, että tyttäret on alkaneet päästä shoppailun makuun eikä se vaatteiden ostaminen olekaan pelkkä välttämätön paha. Mutta että “mä rakastan pipoja!” ja “oota äiti, mun tarvii kattoo nää kaikki läpi” ja “mihin se mun nuorempi tyttäreni katos?” “vissiin meikkiosastolle” ja “tää on niin ihana! mun on pakko saada tää!” ja “mä tarviin juhlakengätki eiks nii? eli kenkäkauppaan! jeejeejee!!” ja niin edelleen. En edes kuvitellut katsovani omia vaatteita kun tytöt seilas ja sovitteli “niin ihania vaatteita!”.

Häkellyttävintä tässä reissussa oli se, että esikoinenkin hinkui mekkoja. Ei ole moneen vuoteen laittanut hametta, ja vielä vähemmän mekkoa, päälleen ilman major uhkailua kiristystä ja lahjontaa (paitsi setänsä häihin kun oli morsiusneitona puoltoista vuotta sitten). Nyt ilmeisesti tästä goSupermodel-maailmasta intoutuneena (siellähän siis virtuaalishopataan kaikkia ihania vaatteita kuten mekkoja) halusi vanhempikin tyttäreni mekkoja. Toinen toistaan mageempia ja ihanampia mekkoja. Ja tosikoinen tietty kans. Tosin se on niistä tykännyt aina.

Eli meillä oli lopulta kassissa pari trendikästä mekkoa per tyttö joulun juhlia varten (vaari mahtaa ilahtua, kun molemmat tytöt ilmaantuu joulun viettoon mekossa, faijalle se on jotenkin niin tärkeä juttu), ja taisi siellä olla farkutkin tosikoiselle, kun on taas yksistä polvet puhki. Mutta ei toppahousuja eikä käsineitä… Ja kello oli jo seitsemän ja meitä kaikkia väsytti.

Mentiin siitä Prismaan toppahousujen toivossa – se on jotenkin enempi sellainen kauppa kuin vaikkapa H&M tai Lindex – ja bolero-löydösten jälkeen löysinkin tosikoiselle ne toppiksetkin, mutten esikoiselle. Saa pärjätä sitten vielä niillä kevyttoppiksillaan (tosin kohta on jo myöhäistä saada toppahousuja, onhan jo talvi!).

Ruokaostoksia en siinä vaiheessa jaksanut edes miettiä, paitsi että maitoa oli pakko hakea. Tytöt olivat siinä vaiheessa jo ihan pudonneet ja nököttivät kenkäosaston nurkilla jakkaralla odottamassa kun hain ne maidot. Kieltämättä olisin itsekin istunut mielluummin jakkaralla kuin juossut hakemaan maitoja tavaratalon toisesta nurkasta, mutta minkäs teit.

Kassalle kävellessä vielä sanoin puoliääneen, että pitikös meidän katsoa niitä jouluvalojakin partsille? Ja minunkin olisi tehnyt mieli uutta mekkoa. Niin joo, ja on pitänyt ostaa uusi maljakkokin, kun tykkään pitää täällä aina tuoreita kukkia pöydällä. Kukat edes nappasinkin siitä matkaa taas, mutta ilmeisesti pitää piipahtaa Jumbossa toisenkin kerran, ilman lapsia.

Ainiin, ja ne joululahjat.

Myönnän, että talvella minun on suunnattoman vaikea olla positiivinen ja iloinen ja hyväntuulinen noin lähtökohtaisesti, mutta kun talvella vaan kaikki ON pielessä! Parkkipaikalla matkalla autolle liukastuin ja sääreni kopsahti maahan suoraan muhkuraiseen jäämöykkyyn. Purin hammasta ettei suustani olisi päässyt mitään lapsen korville sopimatonta. Sääressä on kuhmu ja mustelmia ja sitä särkee yhä.

Auto oli ollut lohkossa, joten se oli vielä yhdeksän maissa miellyttävällä tavalla jopa vähän lämmin. Mutta vaikka moottorinkin piti kaiken järjen mukaan olla lämmin ja akunkin ok, ei silti meinannut startata taas ekalla eikä vielä tokallakaan yrittämällä. Pitäisi kai jollain rahalla viedä auto huoltoon, kun tuo startti temppuilee niin kummallisesti. Aina on lopulta käynnistynyt, niin nytkin, mutta ei siinä kyllä kaikki kunnossakaan ole.

Ja sitten siinä vielä syttyi turvatyynyjen varoitusvalokin. Jos en minä ole talvi-compatible – toppikset jalassa ja untsi päällä tänäänkin, mutta silti palelin tuossa parissa pakkasasteessa kun oli vähän tuulta… – ei sitä näytä olevan ihan täpöllä autonikaan. Tosin Hondani ei tykännyt kesällä helteestäkään, että ei me sen kanssa ihan samikset olla.

Tallille johtava tie oli aivan jäärata ja ennenkuin selvittiin parkkikselle asti meinasi auto käydä ojankin puolella. En minä tullut edes lujaa, mutta pieni alamäki teki sen että auto vain luisui. Käsijarrukäännös olisi ehkä kääntänyt meidät oikeaan suuntaan, mutten sitten kuitenkaan arvannut tehdä sitä, kun oli niin kapeat paikat ja ojat ympärillä. Parkkipaikalle kuitenkin päästiin ja noustiin ulos viimaan ja pikavauhtia tallin lämpöön.

Tytär vähän nurisi ja murisi, kun sai saman vähän oikukkaan ponin kuin viimeksi. Santtu on melkoisen arka poni, joka ei pidä siitä että korviin kosketaan, ja säikähtää jokaista vähän äkkinäisempää liikettä. Esikoinen on kuitenkin ihan mahtava siinä, miten aistii sen, miten minkäkin ponin ja hepan kanssa pitää toimia ja sai Santun ratsastuskuntoon ajoissa, vaikka oltiinkin vähän optimaaliaikataulusta jäljessä tallilla.

Tunnin jälkeen tytär viittoili auttamaan ponin kanssa ja kun pääsin heidän luo, näin saman tien että tytöltähän tippuu kohta sormet. Oli ollut sitä mieltä, että selviää vielä ohkaisemmilla ratsastushanskoilla, mutta ei se ihan niin mennyt. Näpit oli tytöllä niin jäässä, ettei pystynyt tekemään mitään. Joten minä luovuin lapasistani jotta tytär saa sormensa lämpimiksi ja otin ponin ohjat.

Onneksi tallissa on lämmin, joten omat sormeni jäätyivät vasta kun käveltiin autolle. Nyt ollaan taas kotona, tosikoinen katselee Disney Channelia, esikoinen lukee Veljeni Leijonamielen irtolehtipainosta – mun vanha ja ajan saatossa näemmä vähän kärsinyt kirja. Ei meinaa malttaa irrottaa nenää sivuista 🙂 Autoonkin otti muutaman sivunipun mukaan. Tyttöjen serkkupoika tulee pian yökyläilemään. Jos minusta on kiinni, näytän nenäni ulkoilmalle seuraavan kerran huomenna.

…sanoi kännykkäni tänään päivän säätilasta ja täytti ruudun kulmat loskalla.

Heräsin tänään viisi minuuttia ennen kellon soittoa siihen kun esikoinen pomppasi sängylleni: “Äiti, eiks pitäs olla jo hereillä? Siellä on muuten tullu lunta!” Raotin silmälappuani ja kurkistin kelloa: “Mun kello soi viiden minuutin päästä, vielä ei tarvii olla hereillä…” Oli viikon myöhäisin aamu, kun kenenkään meistä ei tarvinnut olla tänään missään ennen yhdeksää. Laitoin kuitenkin valon päälle ja kellon pois ja nousin ihmettelemään ensilunta.

Eihän siinä lumessa oikeasti siis mitään ihmettelemistä ole, joka vuosihan siitä saa kärsiä valitettavasti. Mutta piti katsastaa kuinka paljon sitä oikein oli tullut. Ja sitähän oli! Se ei kai teknisesti ottaen ollut talven ihan ensilumi edes pk-seudulla, mutta oli se nyt talven ensimmäinen serious snow. Sitä oli meinaan paikoin varmaan viistoista senttiä, kun sen läpi kahlasin bussipysäkille räntähiutaleiden piiskatessa kasvoja.

Bussi vs. oma auto -valinnalla ei sinänsä ollut mitään tekemistä lumen kanssa, mutta tuumailin minä silti että parempi istua dösässä “talvi yllätti etelä-Suomen” -tapahtumassa kuin kiroilla oman auton ratissa sitä miten on taas jengiltä kesän aikana kadonnut taito ajaa lumessa. Mutta siis, bussilla olisin mennyt jokatapauksessa näille asiakkaille jotka tänään olivat kalenterissani.

Duuniin tullessani olin kuin uitettu koira ja kysyin ensi töikseni, pitäisikö tästä säästä muka oikeasti riemuita. Olin koko dösämatkan lueskellut fb-statuksen toisensa perään, jossa porukka hehkutti miten ihanaa oli kun viimein tuli lunta. Sorry nyt vaan, mutta minä ihan oikeasti vihaan tuota märkää valkoista tavaraa! Olkoon sitten kunnon lunta (mitä se tänään ei vielä kuitenkaan ollut) tai tuota märkää nuoskaa ja loskaa. Sen verran myönnän, että vielä viheliäämpi on talvi kokonaan ilman sitä töhnää, sehän tuli todistettua pari vuotta sitten. Silti.

Minulta vaan puuttuu se talvi-geeni. Kylmä sattuu keuhkoihin ja sormista ja varpaista loppuu verenkierto. Palelen sisätiloissakin. Vihaan pakata päälleni kamalat määrät vaatetta tai paksut talvitakit. Ja ennen muuta vihaan sitä kun auton joutuu kuorimaan kinoksesta. Tänäänkin jouduin tekemään senkin. Ärisin ja murisin ja, ja, silleen, kun kauhoin auton päältä vähintään kymmenen sentin kerroksen raskasta valkoista pakkautuvaa nuoskaa ja mietin kuinka suuren osan illan pahantuulisuudestani uskallan laittaa lumen ja loskan piikkiin.

Tulin nimittäin sitten kotiin stadista dösällä, käveltyäni ensin märkiä katuja pitkin hyvän matkaa. Jalkani olivat märät ja kotipihalla näin tuon autoni, jonka tiesin kohta joutuvani putsaamaan kun oltiin vielä lähdössä tyttöjen kanssa kiipeilemään, joten olin jo kotiin tullessani jotenkin kiukkuinen. Ja kun neitoset armaat vänkäsivät vielä kaikesta mahdollisesta ja lähtö senkun kesti, olin autoa putsatessani jo valmiiksi äkäinen kuin mikä.

Mikä siinä siis oikein on, että lapsille ei kelpaa vaatteet jotka niillä on kaapissa? Yksiä samoja pitäisi käyttää jatkuvasti eikä niitä saisi pestäkään välillä kun sitten niitä ei saa päälle just sillon kun tarvis. Tosikoinen EI tänään käskyistäni huolimatta laittanut kouluun ulkkareita “kun ne ei oo kivat”, ja esikoinen meinasi jättää kiipeilyn väliin, kun yhdet tietyt verkkarit sattuivat olemaan pesukoneessa. Tavallaan tajuan – heh, minä jos kuka tajuan 😀 “style is everything” – mutta sitten toisaalta en kuitenkaan oikeasti tajua. Etenkään sitä että tänään ostettu magee pusero onkin huomenna niin out ettei sitä voi käyttää. ARGH!

Nyt muuten kännykkäni mukaan on vain Fog. ‘Nuff about snow anyway.

Nyt se on tosikoinenkin oppinut kirjoittamaan ja lukemaan. Tai oppihan tuo jo joku viikko sitten, mutta nyt sitä voi jo kutsua ihan oikeasti luku- ja kirjoitustaidoksi, kun se sujuu silleen, no, silleen niinkun se sujuu vähän aikaa sitten lukemaan oppineelta. Viime viikon aikana tapahtui ihan huikea kehitys ja kun tytöt palautuivat sunnuntaina taas minulle, hämmästyin sitä miten typy luki liikkuvan auton ikkunasta näkemiään tekstejä.

Näiden parin päivän aikana onkin sitten esitellyt etenkin sitä kirjoitustaitoaan kotona. Olen saanut lappusta jos toistakin, tyttäreltä. “Äiti sä oot kiva, mut välillä vähän tylsä” (olkoonkin että välissä oli muutamakin ylimääräinen h-kirjain, on vaikea erottaa missä se henkäys on ja missä ei) tai “Miksi sä olet niin paljon poissa?” (valitusta tuosta Berliinin reissusta, jonka takia jouduin viemään lapset isälleen jo perjantaina sunnuntain sijaan, ja siitä kun kerroin tytöille kuukauden päästä tulevasta työmatkasta joka osuu mun viikolleni).

Eilen tosikoinen vastaili Winx-lehden mukana tulleen ystäväkirjan kysymyksiin – omat vastauksethan pitää aina kirjata sinne ekana! ja jos ei kirja tule koskaan täyteen saakka, voi sitten vuoden päästä vastailla itse uudestaan… – ja hyvin sujui tekstaaminen suht pienellä sinne viivoille sen lisäksi että sanatkin meni oikein. Tytöllä on todella hyvä hienomotoriikka ja siistit kirjaimet! Ja nyt kirjoitti siskon nimen oikein 😉 sen sijaan lasagnen halusi kirjoittaa lasanje, kun se kerran niin lausutaan.

Kivaa että nuo tärkeät taidot alkavat olla nuoremmallakin hanskassa! Voidaan kohta pelata Scrabblea kaikki kolme 😉 Ja tosikoinenkin voi osallistua perhetsättiin, jonka esikoinen näyttää aloittaneen jääkaapin ovessa olevaan muistilehtiöön 😛 Lehtiö “ilmaantui” siihen vasta viikonloppuna, toin sen Berliinistä, ja eilen kirjoittelin siihen muutaman jutun, mitä pitäisi ostaa kaupasta. Esikoinen kirjoitti alle: “ostos lista vai?” (yhdys_sanat hälläkin vähän hakusessa välillä, kuten liki koko suomen kansalla..). Pakkohan siihen oli vastatakin. Jääkaapinovitsätti 😀 (sanahirviö…)