Aurinko se ei ainakaan ole. Paljon parempaa asentoa en sille keksi kuin tuo missä se nyt on, paistaa lähes kirkkaalta taivaalta. Kuusta ja tähdistä en tiedä, joten olisiko joku niistä sitten.
Perjantaina minulta loppui työpäivä jo puolilta päivin, kun sain töihin sen jokaisen vanhemman painajaispuhelun: “Sejase siitäjasiitä koulusta hei. Tyttärellenne on sattunut onnettomuus, hänet pitäisi tulla pikimmiten hakemaan. Tyttö on kalmankalpea ja oksentelee. Hän sai iskun päähänsä.” Tärisevin käsin, polvet luokkua lyöden, unenomaisessa tilassa automaattivaihteella pakkasin läppärini ja muut kamani ja hoidin asiat niin että saatoin lähteä saman tien koululle.
Puhelusta siihen että pääsin koululle saakka kesti liki tunti – välissä oli mm. Helsingin keskusta. Meinasi hermot palaa, kun ei keskellä päivääkään pääse ajamaan jonottelematta liikennevaloissa. Lasten isä olisi ollut lähempänä, mutta palaverissa eikä siksi vastannut puhelimeensa. Koululle päästyäni esikoinen oli jo alkanut toipua korvaan osuneesta kolauksesta – kahteentörmäys kovapäisen pojan kanssa. Tytöllä oli jo vähän väriä poskilla, ei enää oksettanut eikä huipannut. Menin tyttären kanssa siis kotiin vaan seurailemaan aivotärähdyksestä toipumista.
Niin, tai oikeastaan menin siis tyttären kanssa isänsä luo, missä tosikoinenkin oli, ja lähdin sitten kotiini viikonlopun viettoon kun isänsä tuli töistä. Eli minulla on ollut vapaa viikonloppu, ja eilinen päivä olikin mitä mukavin! Tänään ajattelin jatkaa keväisiä juttuja; tehdä pyörälenkki Vantaankoskelle ja sen jälkeen heittää lasten fillarit Hondaan ja käydä täyttämässä niiden kumit ABC:llä. Osan tuosta teinkin, mutta suunnitelmat vähän muuttuivat matkan varrella.
Puolenpäivän aikaan olin juonut aamukahvini ja syönyt aamupalani. Aurinkoisen puoleensavetämänä painoin pyöräilykypärän sekaisille kutreilleni, napsautin mp3-soittimeni päälle ja lähdin pyöräkellariin siinä toivossa ettei tarvitse kävellä lähimmälle huoltsille jonka ilmanpainevermeet skulaa (n. 6km päähän – juu, olisin ottanut auton). Kumeissa olikin sen verran ilmaa, että saatoin ihan hyvillä mielin polkea ei-edes-lähimmälle vaan enempi oikealla suunnalla olevalle huoltsille täyttämään kumit.
Lämmin oli, ja kamala vastatuuli. Siihen mennessä kun olin siis päässyt Vantaankoskelle asti, olin aivan hiestä märkä vaikka päällä oli vain pitkähihainen teepaita ja tuulenpitävä ulkoilutakki. Lukittuani pyörän johonkin sopivaan kohti, laskeuduin alas joenrantaan sellaisella puusillalle, joka kulki pengermää pitkin. Kameran olin onneksi jo kaivanut repusta ja asettanut kaiteelle, kun otin repun selästäni riisuakseni takin hetkeksi. Reppuun kiinnitetty pyöräilykypärä keikahti sillalta, nykäisten repun mukanaan. Reppu pysähtyi rantatörmälle, toinen olkainhihna vedessä. Tietenkin se missä kännykkä oli kännykkätaskussa. Koska se oli painavampi puoli.
Ketteränä tyttösenä singahdin repun perään – heti kun olin irrottautunut puoliksi päällä olleesta takista ja mp3-soittimen piuhoista – sillan kaiteiden välistä. Muuten ihan jees, mutta siinä sain päivän ensimmäisen ruhjeen, kuhmun ja mustelman sääreeni. Pelastin repun ja katselin märkää kännykkääni. Ei minulla tietenkään ollut nenäliinan tapaistakaan mukana, joten menin kyselemään sellaista lähellä olleelta kalastajalta, joka kaivoi takin taskusta rytistyneen talouspaperin palan. Iyh, mutta sai sillä känden kuivattua.
Kalastajasetä jakeli ohjeita kännykän kuivaamiseksi auliimmin kuin olisin kaivannut, mutta kuuntelin ja nyökyttelin ystävällisesti. “Kannattaa pitää kännykän kuoret avattuina ja akku poissa kotiin asti, jos ei tarvitse soittaa sitä ennen mihinkään” (soittaa? minä mietin kyllä googlemapsia ja facebookkia ja… nojoo, kai sillä voisi tarvita soittaakin) “ja kuivailla sitten vaikka hiustenkuivaajalla kaikki liittimet ja muut ennenkuin laittaa virtaa päälle.” Juu. Juu. Niin teen.
Työnsin kännykänpalaset taskuuni ja lähdin kuvailemaan keväistä Vantaankoskea. Vietin koskella muutaman aurinkoisen ihanan tunnin, välillä kävellen ympäriinsä, välillä istuen auringon lämmittämillä kallioilla antaen kännykkäni kuivatella auringossa siinä vieressäni. Kuvailin koskea ja muuta luontoa – siellä täällä näkyi jo mukavasti vihreää – ja pohdiskelin niitä ja näitä ja tiilenpäitä.
Aikanaan läksin siitä sitten ajamaan kotia kohti. Fiilis oli hyvä kännykästä huolimatta – juuri ennen lähtöä olin kalastajasedän ohjeista huolimatta kasannut kändeni ja testannut että se suunnilleen toimi – oli myötätuuli, aurinko paistoi ja korviini tulvi Metallica. Matkaa oli ehkä noin 6km ja tuntui että ehdin hyvinkin kotiin asti ennenkuin All Nightmare Long edes loppuu.
Matka loppuikin ennen painajaista, vähän toisenlaiseen “painajaiseen”. Pihatieltä oli tulossa auto, joka pysähtyi niin että kuvittelin ajavani sen editse ennenkuin se siitä pääsee liikkeelle. Mutta juuri kun lähestyin, auto nytkähtikin liikkeelle. Minä löin liinat kiinni, mikä oli HUUUGE MISTAKE siinä talven hiekoitusten jäljiltä vielä puhdistamattomalla kävelytiellä. Pyörä liirasi ja minä menin pitkin asfalttia.
Normaalisti minulla on pyöräilyhanskat käsissä. Mutta nyt olin lähtenyt villasormikkailla, jotka tietenkin olivat osoittautuneet liian kuumiksi, joten ei sitten ollut käsissä mitään. Kivasti ne hiekoituskivet viilsivät kämmeniä siitä ranteen alapuolelta. Ja ulkoiluhousut on entiset, rikkihän ne siinä hiekassa menivät, ja lisäksi ne on ihan veressä sillä kivet tekivät kiitettävät viillot polveenikin.
Istuin maassa ja tuijotin kämmeniäni. Vedin fillarini pois ajotieltä ja jatkoin kämmenteni tuijottamista. Yhtäkkiä tajusin jonkun puhuvan minulle, miehet sieltä autosta olivat nousseet katsomaan miten minun oli käynyt. Sain Pampers-pyyhkeet käsieni haavoille ja tarjouksen autokyydistä kotiin. Sekunnin tuhannesosan ajan pohdin uskallanko luottaa itseni ja pyöräni vieraiden miesten armoille, mutta sen verran päässä suhisi, että otin vain kiitollisena kyydin vastaan.
Pääsin kotiin turvallisesti ja yksi miehistä polki pyöräni perille myös. Matkaa oli onneksi vain pari kilsaa, ei enempää. Kotona sitten nuolin haavojani tai siis putsailin lämpimällä vedellä ja Septidinillä ja laastaroin ja kaikkea. Eihän tämä nyt elämäni ensimmäinen haaveri ole kuitekaan. Ja on noita sattunut lapsillekin. Jotenkin vaan oli niin uupunut olo – enhän ollut koko päivänä edes syönyt mitään – että alkoi melkein itkettää ja toivoin että joku muu olisi ollut paikkailemassa minua.
Puolisen tuntia minun jälkeeni tytöt tulivat minulle. Nälkääni tilasin itselleni pizzan, tietty sitten samalla lapsillekin. En edes muista milloin olen viimeksi syönyt pizzaa! Nyt teki mieli, kaiken koetun jälkeen. Smetanalla ja valkosipulilla, kiitos. Ja kun pizza-laatikko oli auki ja viiltelin pizzaani kolmioiksi, luiskahti pizzapyörä vaurioituneesta kädestäni roiskauttaen smetanat ympäri pöytää, lattiaa, tuolia, ja tietenkin vaatteitani. Huoh.
Pizzan jälkeen tytöt lähtivät pihalle kisujen kanssa. Niillä oli ollut tyttöjä kova ikävä, ja hirveä hinku ulkoilmaan kun tuolla partsilla aina sitä kevätilmaa käyvät nuuhkimassa. Mutta valjaissahan ne ei silti oikeastaan tykkää olla, ja ovat vähän säikkyjäkin tuolla suuressa maailmassa. Tuo vuosikas pikku-raskali säikähtikin jotain sähköautoa ja onnistui nykäisemään itsensä hihnoineen irti esikoisen otteesta ja paineli karkuteille.
Tosikoinen vikkeläkinttuisena paineli perään juuri kun minä satuin menemään partsille, vain kuullakseni kissan olevan karussa. Arvelin avun olevan tosikoiselle tarpeen katin kiinniottamisessa (esikoisella oli toinen kissa hoteissaan nyt), joten painoin lippiksen päähäni ja vedin tennarit jalkaani ja painelin pihamaalle smetanaisissa vaatteissani (ihanaa, ettei tarvitse pakata kaikenmaailman topparotseja ja muita enää päälle!!!). En tosin päässyt kuin tuohon nurkan taa, kun tosikoinen jo tuli vastaan kantaen pelokasta pikku-tiikeriämme.
Juuri äsken sain sitten päivän mukavasti kruunaavaan viestin: “Tyhmä äiti, mä en puhu sulle enää tänään” ja ruksitut sydämet perässä. Kun en antanut lupaa pelata enää tänään millään laitteella. On se mukavaa kun tytär on niin hyväntuulinen ja kaikkee tullessaan tänne taas viikon, tai tällä kertaa puolentoista! tauon jälkeen. Kait tämä tästä taas iloksikin muuttuu.
System Failure for the Masses 