Eilen sitä taas tuli, oikein vaikka kuinka hirveästi. Varmaan viistoista senttiä entisten päälle. Olin koko päivän himassa, katselin lumen tuloa ikkunasta. En käynyt ulkona ollenkaan kun ei ollut pakko, enkä siis varsinkaan ulkoiluttanut autoani. Eilen satanut lumi oli kosteanpuoleista, lämpötilan keikkuessa hivenen nollan yläpuolella. Mutta viime yönä pakastui. Tietty. Kuinkas muutenkaan.

Tänä aamuna sain sitten tuta tämän kotonaolon, lumentulon ja pakastumisen yhteisseuraamuksen. Olin laittanut auton lohkoon maanantai-iltana kauppareissulta palatessani, mutten ajatuksissani muistanut tarkistaa sen ajastusta. Tänä aamuna sain todeta lohkon olleen ajastettuna siten, että se oli juuri alkamaisillaan lämmittää autoani kun olin lähdössä, sen sijaan että parkkipaikalla olisi odottanut jo lämmennyt auto.

Ensimmäinen homma oli kaivaa lohkopiuhan pää auton nokan ja edessä olleen lumivallin yhtymäkohtaan syntyneen uuden kaksikymmensenttisen kinoksen alta. Eikä minkä tahansa höttölumikinoksen, vaan sellaisen alimmista kerroksistaan hauraanlaisesti jäätyneen kinoksen. Siis sellaisen, jota sai rikkoa käsillään ihan urakalla ennenkuin itse piuha osui käteen.

Seuraavaksi, kunhan auto hyrisi sievästi – niin, sain autooni uuden akun pari viikkoa sitten, kiitos ihanaisen miehen 🙂 joten käynnistysvaikeuksia ei ole enää näkynyt ei kuulunut – aloin harjata autoa. Voi herrajjesta sitä lumen määrää! Tiivistä raskasta lunta, alimmaisena pari senttiä paksu kerros sitä samaa lähes jäätä, jota kaavin johdon ympäriltä. Skraba ja harja viuhuivat vinhasti, mutta jaksoin putsata auton vain niin että just vältti ajaa.

Ei sillä että olisin ihan heti päässyt liikkeelle silti. Nimittäin lumiaurahan oli toki käynyt eilen pihassa, minun autoni nököttäessä kauniisti ruudussaan, joten siinäpä oli sitten autoni takana hondani matalahkoa maavaraa selkeästi korkeampi lumikinos, joten arvannut siitä suoraan alkaa peruutella vaikka viime talvena nuo lumiauraominaisuudet tulikin jo testattua. Ei muuta siis kuin lapion varteen, ensimmäistä kertaa melkein vuoteen. Onneksi naapurit olivat jättäneet taloyhtiön lumilapion sopivasti kinokseen parkkialueelle niin ei tarvinnut kauempaa etsiä.

Siinä sitten heiluin noin kuuden välttämättömän lapioillisen verran (se oli sellainen iso lapio) kahdeksan sentin kapeilla koroilla varustetut saappaat jalassani. Voisi sanoa, etteivät jalkineeni ole ihan käytännöllisimmät mahdolliset näihin lumisiin talviin, mutta hyvin minä niillä selviän lumen luonnistakin. Tällä kertaa ei edes ollut minihame päällä kuten viimeksi kun heiluin lumilapion kanssa korkkareissa, vaan ihan farkut.

Työmatkalla pienemmät tiet olivat yhtä perunapeltoa ja isommatkin jääpolannetta, ei mitään herkkua ajaa. Ja katolta alkoi lumi sulaa ja valua tuulilasille. Onneksi auto sai tänään sulaa ja kuivua rauhassa lämpimässä hallissa koko päivän, joten pääsin puhtaalla – siis lumesta puhtaalla, kuraa pinnassa on kyllä yllin kyllin muistona loskakeleistä – autolla kotiin, ja pihassa totesin ilokseni lumiaurankin käyneen pihassa uudelleen ja paikkani oli putsattu.

Ilo auratusta paikasta oli vähäsen ennenaikainen tosin. Ilta kului tanssikoululla, lapsilla oli tanssitunnit, ja kun palattiin, olivat ystävälliset autonaapurin jättäneet minulle ihan huikeasti tilaa paikalleni. Not. Lumivalli paikan päädyssä näytti vähemmän massiiviselta kuin ennen mutta silti piuha ei vaan yltänyt autosta tolppaan jos laitoin autoni keskelle minulle jätettyä tilaa. Vekslasin autoa, ja kaivoin lunta käsin kunnes sain auton kiinni tolppaan. Eikun siis johdon. Yltämään autosta tolppaan asti. Ja tarkistinpa sen ajastuksenkin.

Olisikohan huomenna helpompi lumipäivä?

Susi

***

Ja minä kun aina pidin itseäni pupuna… No, ehkä pupuista kasvaa isona susia 😉

Pitäisi ryhtyä töihin. Sähköpostit jo kävinkin läpi ja aivot yrittivät käynnistää työ-moodia, mutta vielä turhaan. Kolmas kahvikuppi menossa (selviydyin sentään kahvinkeitosta kunnialla!), jugurtti vielä kesken kun ei oikein tahdo upota sitten kuitenkaan, eikä aivoissa liiku oikein mikään. Miten voikin aamut olla näin vaikeita? Nukkua kai voisi vähän enemmän kuin vajaat seitsemän tuntia… Mutta kuka ehtii?

Tänään on tosikoisen viikon ensimmäinen kasin aamu, mikä tarkoitti vähän aikaisempaa herätystä kummallekin, kun minä olen ollut tälläkin viikolla kotitoimistolla, mikä on mahdollistanut melkein tunnin pitemmät yöunet. Eikä kyllä ollut herätys helppo lapsellekaan. Seisoi silmä kiinni suihkussa varmaan kymmenen minuuttia, minkä jälkeen lysähti pyyhe päällä sohvalle. Raahasin aamupalalle, ja heräsihän tuo vähitellen sen verran että selviytyi koulutielleen.

Esikoinen heräsi tosikoisen ollessa aamupalalla, minun juodessani ensimmäistä kahvikupillista hesarin uutisotsikoita selaillen. Piuhat sen verran pitkät, että tajusin tyttären nousseen vasta kun tämä oli jo kylppärissä ja huutelin hyvät huomenet sinne. Esikoinen tallusteli ulos kylppäristä ja lysähti vuorostaan sohvalle. Ollaan me aika aamu-uninen porukka… Virkkuina vain kissat – jotka kuitenkin ovat onneksi täällä enimmäkseen oppineet olemaan raapimatta ja kaapimatta makkareiden ovia aamuyöstä.

Kai tämä päivä tästä. Onneksi työ on kivaa, joten kunhan vaan saan aivosolut liikkeelle, se menee kuin itsestään. Ja odotettavissa lounastreffitkin, eli ei hullumpi päivä, kunhan vaan käynnistyy!

Mutta miten tuolla ulkona voikin olla vieläkin noin pimeää? Onko meillä kellot väärässä ajassa?

…leppoisa sunnuntai himassa, tyttöjen ja kissojen kanssa, vailla mitään pakkoja

…tyttöjen liekit kerrankin täsyin sovussa – tähän mennessä eivät ole tänään tainneet riidellä riidan riitaa!

…kissat kotona, niiden leikkien seurailu, raukeiden karvakavereiden rapsuttelu

…lukeminen rauhassa pitkästä aikaa tyttöjen leikkiessä

…tyytyväisyyden tunne siitä että on viikonlopun aikana saanut suursiivottua tyttöjen huoneen

…tyytyväisyyden tunne siitä että sai vihdoin hoidettua muutaman odottaneen ompeluhomman – tuli korjattua yksi hame ja parit tyttöjen pillifarkut (ne menee aina polvista puhki)

…hyvä ruoka ja jätskijälkkäri

…ottaa hetkestä kiinni ja nauttia olemisestaan, rauhassa, ilman kiirettä mihinkään 🙂