Minä lienen vähän vanhanaikainen tai jotain, mutten voi olla kysymättä vastaan “miksi? miksi meidän pitäisi kysyä miksi?”, kun Maija Aalto Hesarin kolumnissaan kysyy miksi me kysymme lapsen sukupuolta tai miksi me närkästymme siitä, jos sukupuolta ei eroteta ulkonäön perusteella. Miksi meidän pitäisi olla jotain sukupuolettomia neutreja? Ja mitä siitä oikeastaan seuraa, jos sellaisiksi ryhdytään?

Ruotsalaiset ovat tunnetusti tässä asiassa edelläkävijöitä. Ja toisaalta pidän ihan terveenä sitä, että poikia ja tyttöjä kannustetaan keskenään samanlaisiin leikkeihin, eikä ohjata vain tyttöjä kotileikkeihin tai vain pokia autoleikkeihin. As long as it comes natural to the child, eikä ketään pakoteta suuntaan tai toiseen. Mutta että hävitetään sukupuoli, kieltämällä sen olemassaolo suorastaan, sanomalla ettei ole tyttöjä tai poikia vaan ainoastaan lapsia? C’moon!

Siellä Ruotsissakin on nyt alettu herätä kysymään, joko homma on mennyt liian pitkälle. Joku minulle tästä linkistä satavarmana älähtää, että taas ne kristityt hälisee, ainako pitää yrittää estää kehitystä?! Unohdetaan kyseenalaistuksesta uutisoiva taho, jooko, ja mietitään aihetta hetki, ihan vaan.

Mieheys, naiseus. Meillä on erilainen biologia, erilaiset geenit, historiallisesti erilaiset roolit. Ottamatta kantaa homokeskusteluun, biologisena faktana kaksi saman sukupuolen edustajaa ei voi synnyttää lasta. Ihminen ei ole luonnostaan sukupuoleton, saati kaksineuvoinen. Pelkästään jo lajin säilymisen kannalta on oleellista, että meitä on kahta sukupuolta, ja että naaras tunnistaa uroksen ja toisinpäin, ja että naaras pitää urosta sopivana parittelukumppanina ja toisinpäin.

Henkilökohtaisesti näen, että miehen tulee olla Mies ja naisen Nainen. Sukupuoli-identiteetti on tärkeä osa ihmisen kokonaisidentiteettiä, ja jos se, siitä seuraa ongelmia. En tarkoita tällä stereotypioita, tarkoitan tällä sitä, että ihminen on sinut sukupuolensa kanssa. Sitä että naisen ei tarvitse kokea tarvetta yrittää olla mies menestyäkseen töissä, tai että miehen ei tarvitse kokea tarvetta todistaa miehisyyttään tavalla tai toisella voidakseen osallistua kotitöihin. If you get what I mean.

Jos minulta kysytään, tätä koko sukupuolikysymystä lähestytään nyky-yhteiskunnassa tasa-arvon nimissä aivan väärästä suunnasta. Sen sijaan että tuettaisiin naisten naiseutta ja miesten mieheyttä, sen sijaan että annettaisiin molemmille sukupuolille samat mahdollisuudet työelämässä ja kotona, ja opittaisiin ammentamaan meidän erilaisuudesta, hyödyntämään kummankin vahvuuksia, täydentämään toisiamme, yritetäänkin koko sukupuolisuus kieltää, puskea kummallekin samat vahvuudet, luoda joku sukupuoleton superihminen.

Seksuaalisuus on osa ihmisyyttä, ja kuten kirjoitin jo, sukupuolisuus, miehisyys, naiseus, kuuluu oleellisesti seksuaalisuuteen – seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Poistamalla kasvavilta lapsilta sukupuolitietoisuus, -identiteetti, luodaan vain hämmentyneitä aikuisia, jotka eivät tiedä mitä he ovat ja miksi. Naisia, jotka eivät osaa olla naisia, miehiä, jotka eivät osaa olla miehiä. Jos ei tunne itseään, on vaikea luoda järjellistä parisuhdetta.

Hyväähän näissä sukupuolineutraaleissa kasvatusajatuksissa alunperin kai on tarkoitettu. Koitetaan päästä irti stereotypioista. Minihameisiin ja 10cm piikkikorkoihin pukeutuvana IT-alalla työskentelvänä naisena, joka lukee mieluummin tekniikkauutisia kuin koskeekaan muotilehteen, I couldn’t agree more with this goal. Mutta, senkin uhalla että toistan itseäni, lähestymistapa on nurinkurinen. Miksi ei voida vain opettaa ymmärtämään, että tekniikasta tai autoista tykkääminen ei vähennä naiseutta tai ruuanlaitosta ja sisustamisesta tykkääminen ei vähennä mieheyttä?

Sillä miehiä ja naisia me ollaan, tavalla tai toisella, ja yksilöinä erilaisia. Naiselta ei pidä viedä lupaa olla täysillä nainen – ja olla kiinnostunut juuri niistä asioista kuin on – ja miesten osalta tietenkin samat sanat. Ei lapsia pidä tasapäistää, jotta joku feministinen (en ole muuten kovin monen miehen kuullut tästä paasaavan) illuusio samanlaisuudesta toteutuisi. Ei, me kun emme ole samanlaisia. Sukupuolisuutta ei pidä kieltää, siitä on syytä olla ylpeä! Vain silloin voi rohkeasti myös olla juuri sitä mitä on ja unohtaa stereotyyppiset roolitukset terveesti.

Aurinko paistoi upeasti. Tiet on jo sulat joskin vielä hiekkaiset, mutta esikoinen oli nähnyt harjauskoneita liikkeellä. Ajateltiin, että on mainio hetki korkata pyöräilykausi. Tsekata kumit ja pumpata ne täyteen viime kesänä hankitulla hienolla pumpulla, jonka ansiosta ei enää koskaan tarvitse roudata fillareita millekään huoltsikoille kumien täyttöön. Vedettiin siis ulkoilureleet niskaan ja lähdettiin pihalle.

Tai siis tytöt vetivät ulkovaatteet päällen ja minä vähän jälkijunassa. Tyyliin: missä mun takki? Ai, esikoisen päällä – oma vastaavansa sattui olemaan isänsä luona. Missä mun lenkkarit on? Ai, esikoisen jalassa – omansa ovat liian pienet. Vaatekaapistani ja kenkävarastostani on yhtäkkiä viime vuoden aikana tullut yleistä riistaa esikoiselle. Toisaalta, ei se minua kovin haittaa, lainatkoon vaan. Löysin minä nytkin vaihtoehtoista päälle- ja jalkaanpantavaa, sillä ei voi sanoa, että ko. varastoni olisi kovin pieni…

Tytöt haki pyöränsä kellarista, minä vain otin pumpun mukaani ja ryhdyin pumppaamaan. Oma pyöränihän varastettiin viime kesänä (mitä en ymmärrä laisinkaan: olin keväällä pannuttanut sillä pahasti, sen toinen jarru oli rikki, se oli muutenkin kyseisestä kaatumisesta kolhiintunut ja varmaan kellarin vanhimpia pyöriä, ja kahdella lukolla kiinni), enkä ole vielä saanut hommattua uuttaa tsygää.

Vähän tuntui ilma hyisenpuoleiselta siinä kumeja pumpatessani, mutta lähdettiin silti tekemään edes pieni lenkki, tytöt polkien ja minä vierellä kävellen. Otin kuvia tytöistä pyöräilemässä lumikasojen ohi. Noin puolen kilsan päässä himasta alkoi taivaalta tiputella lumihiutaleita. Hyinen tuuli oli jo pakastanut korvani – en ollut ymmärtänyt tarvitsevani pipoa, eikä hupusta ollut paljon suojaa. Päätettiin siis ihan vaan kurvata sieltä kävelytien päästä takaisin kotia kohti.

Tosikoinen tyylilleen uskollisena marisi siitä(kin, kuten oli marissut ensin uloslähtemisestä), valitti, että lenkki oli aivan liian lyhyt. Sanoin, että saahan hän jäädä pyöräilemään, mutta minä menen kotiin, ja siskonsa myös. Kun puolentoista kilsan lenkistämme oli jäljellä noin 200 metriä, totesi tyttö, että kyllä hänkin sittenkin tulee kotiin meidän kanssa. “Onhan nää munkin korvani aika jäässä,” tuo myönsi.

Esikoinen paineli tuon viimeiset parisataa metriä edeltä himaa kohti, tosikoinen meinasi mennä perässä, mutta pysähtyikin odottamaan minua. “Juokse nyt vähäsen!” komensi tyttö minun tuumiessani, että kotiin oli vielä aivan liian pitkä matka, saatan jäätyä patsaaksi matkalla. Pinkaisinkin siitä siis juoksuun. “Kumpi eka kotona!” ja painelin menemään. Tytär polki vierellä ja minä kiihdytin jaloistani irti kaiken mikä lähti. Tultiin kotipihaan rintarinnan.

Tulipahan vähän lämpimämpi minullekin. 

Laitettiin pyörät kellariin ja palattiin himaan. Missä se kevät oikein on? Esikoinen aikoo kaikesta huolimatta alkaa kulkea kouluun jo pyörällä, ja tosikoinen taas harmitteli jälleen, että vasta kolmannella luokalla (ensi syksynä) hänkin voi pyöräillä kouluun.

Muistan joskus silloin kaaauan sitten tosikoista odottaessani laskeskelleeni mielessäni vuosia eteenpäin, tyyliin “jonain päivänä kun juttelen ihmisten kanssa, voin sanoa, että minulla on.. 2 ja 5 -vuotiaat tyttäret / ekaluokkalainen ja neljäsluokkalainen” ja niin edelleen. Nyt ollaan tuosta jo ohi. Tosikoinen täyttää maanantaina yhdeksän. Aika uskomatonta. Tiedän, päivittelen lasteni ikää joka synttäreillä ja jokaisen uuden kouluvuoden alkaessa. Mutta eikös niin tee vähän yksi jos toinenkin äiti?

Joka vuosi tässä vaiheessa muistan senkin, miten silloin huhtikuun toinen päivä, 2003, taivaalta tulla tuprutti lunta, kun katselin ulos Kättärin ikkunasta muutaman tunnin ikäinen tuhisija kainalossani. Tänä vuonna kevät on melkolailla samassa jamassa kuin silloin yhdeksän vuotta sitten. Kevät ja kesä tulivat silloinkin, kaipa ne tulevat vielä tänäkin vuonna, niin epätoivoiselta kuin tuo ulkoilmatila nyt vaikuttaakin, vaikka tälle päivälle povatulta lumimyräkältä vältyttiinkin.

Prinsessajutut alkavat olla melkoisen ohi jo tokaluokkalaiseltani, vaikka ne satunnaisesti vielä esiin pompahtavatkin leffoina ja leikkeinä. Mutta ei prinsessakakkuja eikä prinsessalautasia, ei edes prinsessamekkoa näillä synttäreillä. Sen sijaan typy pukeutui puolihihaiseen trendipaitaan ja polvista risoihin farkkuihin ja sipaisi synttärilahjaksi saamiaan meikkejä kevyesti silmiinsä. Ja taiteiltiin yhdessä ihanien isojen tyttärieni kanssa kaksi kakkua Angry Birds -teemalla, milläs muullakaan – juttu, joka tuntuu yhdistävän isot ja pienet ja pojat ja tytöt.

Synttäreitä vietettiin eilen laajennetun uusperheen voimin ❤ oli vaaria vaimoineen, isoisoäitiä, serkkuja vanhempineen ja poikakavereineen, tätiä ja tietenkin minun miesystäväni tyttärineen. Johan sitä oli siinäkin minun pienehkössä olohuoneessani! Ainiin, ja tietenkin siskoni vielä syntymätön vauva ❤ Ehdottomasti läsnä myös!

Tänään meillä on leffailta. Myönnän, en itse ole 100-prosenttisesti läsnä, vaikka leffa onkin K11. Mutta istun tässä nojatuolissa, tyttöjen nököttäessä sohvalla katsomassa Pirates of the Caribbean – The Dead Man’s Chestiä, vilkuillen syrjäsilmällä ja osallistuen leffakommentointiin tarvittaessa. En ehkä erityisemmin itse välitä a) ko. leffasarjasta (tai edes koko genrestä) enkä b) edes Johnny Deppistä mitenkään erityisemmin, mutta kyllä tämä Barbie-leffat voittaa. Niitäkin toki tytöt vieläkin välillä katsoo, tai tosikoinen ainakin, mutta enää harvemmin.

Vuodet vierii, tyttäret kasvaa. Meidän kolmikko on nyt 9,10 ja 11. Syksyyn asti, jolloin kaksi vanhinta saa vuoden lisää ikäänsä. Minä en tunnusta vanhenevani – tiedän, sanon tämänkin joka kerta tätä samaista asiaa päivitellessäni 😀 Mutta myönnettävä se on, että ensimmäisen kerran elämässäni en halua täyttää oikeaa ikääni seuraavana synttärinä. 36 on kiva ikä, kun taas kesäkuussa häämöttävä 37 on jo pelottava mörkö, aivan liian lähellä neljääkymppiä! Olenkohan ikäkriisin partaalla?