Mustan silmän mysteeri

Aina joskus elämä näyttää rujomman puolensa. Tänä aamuna heräsin seiskalta siihen kun Timmy pyyteli päästä ulos. Mumisin tyynystäni miehelle: “Timmy needs to go out, could you take him, please?” sillä tiesin miehen olleen hereillä jo jonkin aikaa. Olin laittanut laput silmilleni saadakseni nukuttua läppärinsä loisteessa paremmin. “Honey?”

Ei vastausta. Mies oli hipsinyt alakertaan jossain välissä. Nousin vastahakoisesti sängystä, vedin verkkaria jalkaan ja hupparia niskaan ja tallustin koirien perässä alakertaan. Mies oli suihkussa. Mikäs siinä sitten, kuin että vedin tennarit jalkaan ja rotsin päälleni, koirille valjaat toiselle, toiselle pannan ja kliksautin flexit kiinni. Lähdettiin ulos.

Kävelin silmät puolitangossa koirien kanssa normaalin aamulenkin tuonne läheisen metsän reunaan ja takaisin, ja löysin miehen kuistilta tupakalta. Hymyilin leveästi, mutta miespä kurtistikin kulmansa ja sanoi kysyvästi: “You've got a black eye?” “What?” “Did someone hit you while you were out with the dogs, or yesterday with Timmy?” “No! I mean, what?”

Tulin koirien kanssa sisälle ja menin katsomaan itseäni peilistä. Toden totta. Oikea silmäni oli mustana, kuin joku olisi lyönyt minua nyrkillä silmään. Ainoa vaan, että kukaan ei ole lyönyt minua nyrkillä tai millään muullakaan silmään. Enkä ole törmännyt mihinkään. Mystistä. Ainoa keksimäni selitys on, että olen itse onnistunut huitasemaan itseäni nyrkillä silmään yöllä. Nukun pääsääntöisesti oikealla kyljelläni, selkä mieheen päin, joten hän ei ole voinut unissaankaan vahingossa huitaista.

Ruokin koirat, ja painuimme takaisin yläkertaan jatkamaan aamurentoilua. Minä nukahdin takaisin, herätäkseni kolmisen tuntia myöhemmin siihen, kun mies tuli makkariin cappucinon ja aamupalan kanssa. Mukavaa 🙂 Nousin puoli-istuvaan asentoon, otin iPadin syliini ja unohdin juoda cappucinoni. Hörpin sen jähtyneenä sitten vähän myöhemmin.

Siinä oikeasti herättyäni aloin uudelleen miettiä silmä-mysteeriäni. Pohdin, olisiko silmän alta vaan itsestään poksahtanut suoni. Pohdin voisiko verenvuodolla olla jotain tekemistä viimetalvisen leikkaukseni kanssa. Yritin ymmärtää, ja podin pienehköä hermostuneisuutta asiasta. Varasin ajan Diacoriin ja menin käymään suihkussa.

Suihkun jälkeen kaivoin esiin paperin, jossa on sen Töölön sairaalan osaston numero, missä viime talvena olin leikkauksen jälkeen ja soitin mielenrauhani vuoksi osastolle. Sairaanhoitaja rauhoitteli minua sanoen, ettei silmänalusverenvuodollani ole mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään tekemistä leikkauksen kanssa, niitä sattuu ja kyllä se siitä paranee.

Melkein meinasin perua Diacorin lääkärin, kun sitten kumarruin nostamaan jotain sohvapöydältä ja kylkeni selän puolelta sanoi auts. Noidannuoli, joka tuntui sitten vatsan puolella saakka; kuulemma kylkiluiden alla on sellaiset poikittaiset lihakset, että se on normaalia. Niin, päätin käydä Diacorissa, jos ei muuten niin hakemassa Burana-reseptin…

Sitä ennen kuitenkin käytiin vielä koirien kanssa ulkona, ja kun aikaa vielä oli ennen lähtöä, facebuukkailin sohvalla. 14:15 mies huuteli makkarista: ” So you're not going to the doctor? Wasn't the appointment at 14:30?” “Oh, shit! Yep, I'm going!” “Will you make it on time?” “I'll make it. It's a seven minute drive only.”

Sinkosin ulos ovesta ja autoon, ja huristelin kohti Kannelmäen Diacoria (en ollut ennen tätä päivää edes tiennyt, että siellä on Diacor) ärsyyntyen kanssa-autoilijoille, kuten aina ollessani vähän kiireessä liikenteessä. Ja sitten viimeistään parkkipaikalla meinasi palaa hermo, kun paikkaa ei tahtonut löytyä ja edelle ehti pari autoa, jotka veivät viimeiset.

Sain lopulta auton parkkiin, löysin Diacoriin (jestas, se Kaarihan on ihan oikea kauppakeskus!) ja olin jopa pari minuuttia etuajassa. Ehdin nipinnapin istahtaa odottamaan, kun lääkäri jo kutsui sisälle. Siinä kaikkea silmää ja selkää selvittäessäni iski oikein sellainen ADHD-pupukohtaus ja kädet vain kävivät, kun selvitin asiaani. Lääkäri lähetti verikokeisiin.

Verenkuva oli normaali, hemoglobiinikin noussut leikkauksen jälkeisistä lukemista takaisin normaaliin 140:een. Ei siis selitystä sieltäkään (onneksi) mustalle silmälleni. “Laita meikkivoidetta peittämään pahin,” huikkasi lääkärinainen lähtiäisikseni.

Palasin kotiin sen verran viisaampana. Lähdettiin vähän liikkeelle siitä yhdessä. Loppupäivään sisältyikin sitten paljon odottelua, jonka lomassa jossain vaiheessa totesin, etten ollut harjannut edes hampaitani saati hiuksiani koko päivänä. That kind of a day.

En muuten ole harjannut niitä vieläkään. Enköhän minä ennen nukkumaanmenoa sitten. Siihen on kuitenkin valitettavasti vielä vähän aikaa; tänä yönä en taida saada silmiäni ummistaa ja päätäni painaa tyynyyn (jaa no, on se nytkin tyynyä vasten, mutta silleen univalmiuteen) ennen kuin huomisen puolella.

Näitä päiviä. Näitä välillä on. Sellaisia, joina asiat kasaantuu ja sitten vaan mennään, eikä ehditä ja muisteta elämän perusasioita. Aamupalan jälkeen ei mitään oltu syötykään ennen kuin eväsleivät neljän maissa. Lopulta lapattiin ruokaa napaan kahdeksan maissa. Olikin jo nälkä.

“Horrible. It's not funny,” sanoi mies tuosta kuvastani (ei siis sillä etteikö näkisi silmäni ihan livenäkin, but anyway). “Actually it is funny. That's exactly what it is,” vastasin. Sillä onhan se nyt ihan hassua, että saan mustan silmän ilman syytä.

 

Syyskesän sunnuntaina

Illalla jylisi taas ukkonen. Mies, jolla on häkellyttävät unenlahjat, ei huomannut mitään. Tiedä sitten huomasiko Timmykään. Koko muu talo sitä kyllä kuunteli, Meggie tuttuun tapaan täristen ja läähättäen. Yritin herätellä miestä pitelemään koiraa, jotta pääsen hakemaan ThunderShirtin sille, mutta mies vain urahti jotain, joten päädyin etsimään ThunderShirtin koira sylissäni. Muuten se olisi livistänyt ties minne pöydän alle.

Aamu valkeni melkein aurinkoisena. Mies oli sen kuulemma nähnyt alakerrassa käydessään, mutta kun vähän ennen kymmentä könyttiin viemään koiria ulos ja laittamaan aamupalaa, oli aurinko pilviverhon takana taas. On ja off se paistoi ja piilotteli pitkin päivää. Otin mukaani aurinkolasit lähtiessäni Timmyn kanssa lenkille vain tuntia myöhemmin, ja toden totta, aurinko jopa paistoi välillä.

On muuttunut silti niin kylmäksi tämä sää, että siinä missä vielä pari viikkoa sitten kuljin shortseissa ja topissa, tänäänkin hetken mietin villasukkien pukemista jalkaan. En sitten koskaan päässyt niin pitkälle, että olisin ne hakenut – en ainakaan vielä – ja auringonpaisteen myötä päivä vähän lämpenikin.

Miehen kunnostellessa kalastusvälineitään – siimanvaihtoa sun muuta puuhaa, jossa satunnaisesti myös auttelin – luin viimein loppuun viimeiset neljä sivua Huovisen muistelmia ja wikipedioin, että Huovinen siis kuoli viitisen vuotta sitten. Kirjan lukeminen oli jäänyt jotenkin vähän kesken keskiviikon kampaajan jälkeen, kun on ollut niin paljon kaikkea puuhaa.

Palautin Huovisen hyllyyn ja yllätin itseni tutkimasta saman hyllyn kirjoja (OCD:ni vaatii pitämään kirjat aiheittain/kirjailijoittain järjestyksessä) ja nappaamasta käteeni Adolf Ehrnroothin muistelmat. Aloitin tuon kirjan, Ulla Appelsinin kirjoittaman muistelmateoksen Kenraalin vuosisata. Isältä saatua kirjastoa sekin. Häkellyttävästi sekin on jo tempaissut mukaansa.

Iltapäivällä koiranulkoilutuskuvioita pohtiessani päätin jättää vain Timmyn käyttämisen tyttöjen (täsmällisemmin esikoisen) huoleksi ja lähteä itse Meggien kanssa vähän pitemmälle lenkille. Timmyn jalka voi jo hyvin, muttei sitä vieläkään oikein voi viedä kovin pitkille lenkeille. Vähitellen kai niitäkin lenkkejä voisi alkaa pidentääkin.

Meggien kanssa kävellessä minun tuli kuuma – olin yliarvioinut kylmän tai aliarvioinut auringon. Pohdiskelin omaa elämääni näiden Huovisen ja Ehrnroothin muistelmien valossa. Sotien ja oman sukupolveni välissä on vain vanhempieni lapsuus ja nuoruus. Silti sodan itse kokeneet alkavat jo olla kuolleet pois. Harvinaisia ovat enää edes toisen maailmansodan nähneet, saatikka ensimmäisenkin. No, onhan Ehrnroothkin kuollut jo, 99vuotiaana 10 vuotta sitten.

Niin lähihistoriaa, ja kuitenkin niin kaukaista. Huovisen kirja valotti sitä maailmantilaa, johon minä synnyin, paljon koulun historiantunteja paremmin. Sitä ilmapiiriä, joka Suomessa siinä Kekkosen viimeisinä erikoisina vuosina vallitsi. Sitä miettii väkisinkin, mitä minä muistelmiini kirjoittaisin. Elämäni ajan Suomessa on ollut erinäisistä ikuisuus-uhista huolimatta turvallista asua ja elää.

Maailmalla tapahtuu, byrokratia ärsyttää, Venäjän toimet pelottaa, talous taantuu. Miten se kaikki näkyy omassa elämässä? Ei juuri mitenkään. Tai kaikki kaikki jotenkin yhteen nivoutuu, yhteikunnan päätöksillä on seurauksensa pienen ihmisen elämässä. Asumiskulujen nousu, elämiskulujen nousu. Muuten se mikä omassa elämässä tapahtuu, on vaan omaa elämää.

Aurinko lämmitti lenkillä niin että olin kotiin tultuani ihan hiessä ja vaihdoin kollarin toppiin ja farkut takaisin keveisiin verkkareihin. Tein kauan odottaneen varpaiden manikyyrin. Nyt on hassut vihreät varpaankynnet. Auringon lämmöstä intoutuneena laitoin aurinkolasit silmille ja astuin ulos terassille, suuntana aurinkotuoli, iPad kainalossani.

Jo ensimmäiset pari minuuttia kertoivat, ettei siinä enää voinut istua. Kesä on jo kääntynyt syksyyn, aurinko ei enää nouse yhtä korkealle kuin keskikesällä. Se ei enää jaksa kivuta noiden lähimetsikön koivujen yläpuolelle ollenkaan. Viileä tuuli ja vain puolittainen aurinko. Kylmähän siinä tuli ja siirryin sittenkin sisälle. Hetken perästä suljin takaovenkin, joka oli sentään tänään muutaman tunnin auki, pitkästä aikaa.

Syksy on potkaistu käyntiin nyt “virallisestikin”, kun työporukalla käytiin keilaamassa ja syömässä perjantaina, syksyn kick-off-häppeninkinä. Ostin viime viikolla meille kirkasvalolampun, jonka heti viritin herättämään meidät vartin yli seitsemältä (arkisin). Siihen on paljon miellyttävämpi herätä kuin kännykän kilinään. Toivottavasti se auttaa selviytymään talven yli vähän paremmin.

Syksyn sato kypsyy hyvää vauhtia.

 

 

Kosteankuuma tanssitunti

Ei ne olleet teinit ja esiteinit – 11-14-vuotiaat – saaneet tanssisaliin ollenkaan sellaista lämpöä kuin minkä lauma keski-ikäisiä (+/- parikyt vuotta) naisia (ja vähän miehiäkin) saa nousemaan. Ei, vaikka tosikoinen ainakin tuli salista ulos hikisenä ja posket punoittaen.

Sali oli meidän tunnin alkaessa silti vielä mukavan viileä. Siihen mennessä, kun oli alkulämpät lämpätty ja venyttelyt venytelty, sali muistutti hot jooga -huonetta. Ovinurkan tuuletin puhalsi vilvoittavasti, kun sen tietämille tanssin lattian poikki.

Syksyn tanssitunnit pyörähtivät käyntiin viime viikolla kilpaa koulujen kanssa. Vaikken olisi nilkkaani nyrjäyttänyt kesäkuussa, en silti olisi tanssinut kesäkaudella. Vaikka kuka sanoisi mitä, minusta harrastuksistakin pitää pitää kesäloma. Ja minulle se on koulujen kesäloman mittainen.

Vähän nilkkaani arkaillen menin viikko sitten ensimmäiselle tunnille. Nilkassa oli tukiside, joka kyllä on tarpeeksi jämäkkä estämään nilkan nuljahdus, mutta tarpeeksi joustava sallimaan pliét ja piquét. Meidän syksyn teema (pysyväisteemojen “sisäreiden kunniaan”, “jalka rakastaa lattiaa” ja “me uskomme pliéeseen” ohella) on kuulemma nilkan lihasten vahvistaminen piruettien ja relevéiden helpottamiseksi. Mikäs sen parempi nilkalleni.

Ensimmäinen tanssitunti meni nilkaltani ihan hyvin. Meni se muutenkin ihan hyvin. Alkulämpät mentiin rauhalliseen tahtiin, salin poikki ei tehty kummempia pyörähdyksiä eikä hyppyjä, sarjaa ehdittiin tanssia ehkä vartti. Nilkka ei valittanut tunnilla eikä tunnin jälkeen, ei ainakaan normaalia enempää.

Tänään oli vähän toinen ääni nilkassa. Salin poikki mentiin peruspirskasarjaa, jonka vasen puoli oikean jalan päällä pyörivine piruetteineen alkoi salakavalasti rassata nilkkaani. Hyppysarjaa yritin, mutta jouduin jättämään kesken. Sarjakin sisälsi paljon pyörimistä. Chêneistä vielä selvisin nilkankin osalta hyvin, mutta peruspriskoissa jouduin fuskaamaan.

Samaa tahtia salin lämpötilan ja kosteusprosentin nousun kanssa muuttui myös lattia tahmaisemmaksi päkiäsuojieni alla, tehden pyörimisen haasteellisemmaksi. Oikealla jalalla en pyörinytkään enää ollenkaan, mutta hämmästelin sitä, miten paljon toisen jalan huonovointisuus tekee koko kropan olon kömpelömmäksi ja jäyhemmäksi. Kai sitä väkisin koko vartalo vähän jännittyy sitä kipeää kohtaa suojelemaan.

Tunti oli silti yhtä mahtava kuin aina ennenkin – kun käy vain yhdellä viikossa, on sen tuoma euforia sitäkin suurempi – ja sen loppuhuipennus maanmainio. Tanssittiin sarjana valssia, ihanaiseen mellow-musiikkiin “Try to remember the kind of September”, vanhasta musiikkikomediasta The Fantasticks.

Hempeilyn jälkeen Marco vaihto biisin. Sama sarja, eri musiikki. Eikä kertonut meille etukäteen mikä, salaperäisesti vain sanoi, että vedetäänpä sama sitten vähän toisenlaiseen tunnelmaan. No, Anttilan keväthuumaushan se sieltä soi, ruotsiksi. Hauska lopetus tanssitunnille 🙂

Valo taittuu syksyyn

Aurinkoinen mutta viileä aamu. Huolimatta viime päivien sateista, tänään tunnen ensi kerran syksyn läheistymisen. Löytääkseni jotain hyvääkin kesän ja lämmön loppumisesta, kuulaat aurinkoiset syyspäivät, ruskan ollessa kukkeimmillaan, ovat kyllä aikamoisen kauniita 🙂

Näin kirjoittelin tänä aamuna Facebookiin. Niin kesäihminen kuin olenkin, vuodenaikojen vaihtelut ovat minusta mielenkiintoisia. Voisin elää ilman niitä, helposti, mutta koska elän Suomessa, missä neljä vuodenaikaa toistaan seuraa, en niiltä voi välttyä.

On mielenkiintoista tunnistaa vuodenajan vaihtumisen ensi merkit. Valon erilainen taittuminen. Ilman erilainen tuoksu. Luonnon erilainen tunnelma.

Raadollisesti voisi sanoa kevään ensi merkin olevan vuotava nenä. Keski-Euroopasta kantautuu siitepölyä meille maan vielä ollen jäässä täällä. Muttei puhuta siitä nyt kuitenkaan, vaikka kevät minullekin pahimpina vuosina tarkoittaa parin kuukauden yhtäjaksoista Histec-kuuria. Puhutaan luonnosta, tuoksuista, valosta.

Keväällä tuoksuu multa (ja paikoin haisee koirankakka, mutta nykyisin vähemmän kuin ennen ihmisten alettua kerätä kakat maasta), märkä maa lumien sulaessa. Aurinko alkaa lämmittää, valo on kirkas ja valkoinen. Mustarastaat, talitinttien laulu, ja viimein koivujen hiirenkorvat. Koivujen hiirenkorvien myötä omatkin soluni heräävät talvihorteestaan. Kevään tärkein päivä. Lupaus kesästä.

Kevään ja kesän väliin jää epävuodenaika aivan kuten kesän ja syksyn, ja syksyn ja talvenkin väliin. Kesäkuu on epävuodenaika. Se ei enää ole kevättä, muttei oikein vielä kesääkään. Kesä alkaa noin Juhannuksesta, useimmiten vasta heinäkuun alusta (silloin kuin yleensäkin alkaa, ainahan se ei minun mielestäni tule Suomeen ollenkaan). Kesä on, kun yölläkin on lämmin ja päivällä mennään yli 25 asteen. Kesä on, kun minäkään en palele.

Kesällä valo on päivällä lämmin, kellertävä. Ilmassa leijuu erilaisten kukkien ja puiden tuoksua. Kesäsadekaan ei palella. Kesäsateen jälkeinen tuoksu on huumaava.

Kesän taittuessa syksyyn, jossain tässä elokuun puolivälissä, tulee se ensimmäinen päivä, sellainen kuin tänään on. Elokuu voi olla sateinen ja kylmä, mutta kesän kääntyessä syksyyn, ilmaan tulee uusi tuoksu. Valo taittuu taas kuulaaksi. Auringon lämmittäessäkin ilma on vilpoinen. Sen jälkeen voi olla vielä montakin kesäisen lämmintä päivää tai syksyisen viileää sadepäivää, kunnes joskus syyskuussa ruska ja ensimmäinen aamuhuurre ilmoittavat syksyn saapuneen.

Tänään oli tuo ensimmäinen kuulaan tuntuinen aamu. Kesä on mennyt, tuuli on kääntynyt syksyä kohti. Luonto on vielä vihreä, mutta nenässä tuntuui syksyn tuoksu, ilmassa oli syksyn kirpeys, valo on syksyn kuulas, jopa vielä auringon lämmittäessä ilman loppukesän lämpimäksi. Silmien eteen ilmestyy mielikuvia farkuista, nahkatakista, kaulahuivista, saappaista. Kohta on niiden aika.

Marraskuu on syksyn ja talven välinen epävuodenaika. Pimeä, kylmä, märkä. Talven kylmät, saappaiden alla narskuva lumi, valkoinen valo hangilla. Ne kaikki ovat vielä edessäpäin. Marraskuu on vuoden ankein kuukausi. Silloin ei auta kuin lohduttautua niillä kynttilöillä ja punaviinilla.

Siihen on onneksi vielä matkaa. Väliin jää monta vielä kesäisen lämmintä loppukesän päivää ja monta kaunista syyspäivää, joina lähteä ulkoilemaan ruskaiseen metsään (kunhan Timmyn etutassu tuosta paranee; tänäänkin olisi kiva lähteä vaikka Luutasuolle, muttei tuota viime viikolla tassunsa satutannutta poitsua vielä voi viedä metsään) valokuvaamaan.

 

Sukellus lapsuuden ja nuoruuden kirjamaisemiin

Olenko minä kasvamassa johonkin kypsään aikuisikään salakavalasti, kun sain päähäni alkaa lukea Veikko Huovisen elämäkertaa “Muina miehinä”? Eikö nämä muistelmat (joita olen joskus parikymppisenä viimeksi yrittänyt lukea, mm. Eeva Kilpeläisen ja jonkun muunkin elämäkertaa, jotka lahjaksi silloin sain) kuulu sellaiseen kypsään keski-ikään ja vanhuuteen? Niin tai näin, tuon kirjan käteeni hyllystä nappasin, luettuani loppuun viimeisimmän eKirjani.

Veikko Huovinen on isäni ehdoton lempikirjailija. Faijalla oli tapana lukea minulle iltaisin vielä pitkälle kouluikään saakka, aikaan, jolloin osasin itsekin lukea, mutten vielä ollut kirjoihin hurahtanut. Niinä vuosina sain kuulla iltasatupätkissä mm. Seitsemän Veljeksen tarinan (nahkakantisesta vanhasta kuvitetusta kirjasta – olisiko ollut samainen Gallen-Kallelan kuvittama kuin mitä Huovinen muistelee lukeneensa lapsena?) ja Huovisen Hamsterit.

Hamsterit jäivät mieleeni kirjana, jonka aikuisena halusin lukea uudestaan. Huovisen huumori on hyvin samankaltaista kuin isäni ja minun. Olen perinyt faijalta hivenen kuivakan sarkasmiin kallistuvan huumorintajun, mutsini kieroutuneen sijaan. Joku vuosi takaperin annoin faijalle joululahjaksi jonkin elämäkerran – en kuollaksenikaan muista kenen – ja faija sitten vastavuoroisesti seuraavana synttärinäni antoi minulle tuon Huovisen elämäkertateoksen.

En ollenkaan tiedä, mikä minut nyt veti sitä lukemaan – mutsin kuolema ehkä? – mutta eilen illalla sen aloitin, ja täytyy sanoa, että olen viehättynyt. Pidän Huovisen tavasta kertoa. Ehkäpä joskus isäni kuoltua otan huostaani koko hänen Huovis-kokoelmansa (siskoa tuskin kiinnostaa, saa huutaa hep, jos olen väärässä 😉 ) ja vietän eläkepäiväni lukien Huovisen tuotannon läpi.

Olen vasta jossain sivun 50 tuntumassa. Mieleni maaginen raja. Jos kirja ei siihen mennessä tempaa mukaansa, jätän lukemisen. Niin on käynyt vain harvoin. Mainittakoon esimerkkeinä Anna Karenina ja Taru sormusten herrasta. Muina miehinä ei niihin kuulu. Näin alkumetreillä Huovinen on kertonut mm. lapsuutensa kirjamaailmasta. Poikien seikkailukirjoja ja mainittu Seitsemän Veljestä.

Muistelu lähetti minutkin muistelemaan. Ensimmäiseksi mieleeni pätkähti vasta vähän aikaa sitten facesta bongaamani “kirjankansi” kirjalle “Tiina saa rollaattorin“. Oi miten rakastinkaan Tiina-kirjoja! Tiinan ja Juhan kaino romanssi, villit seikkailut ja linnikeitto, jolle jouduin kaivamaan merkityksen jostain sanakirjasta tai muusta (mistä se tieto oikein etsittiin silloin ajalla ennen googlea ja wikipediaa? löytyikö muka linni tai linnikeitto jostain tietosanakirjasta?).

Minä en innostunut kirjoista ennen kuin kesällä kolmannen luokan jälkeen. Muistan vielä, kuinka edelliskesänä tokan jälkeen mutsi koitti lahjoa minut lukeman viisi kirjaa kesäloman aikana. Viisi kirjaa jos olisin lukenut, olisin saanut kai peräti 25 markkaa. Viisi per kirja. En lukenut ensimmäistäkään loppuun. Aloitin kirjan Pelastuspartio Bernard ja Bianca, mutta se itse asiassa on yksi niistä harvoista, joita en jaksanut ensimmäistä 50 sivua pitemmälle. En edes sitten kun luin kirjoja ihan liukuhihnalta.

Tuona kesänä kolmannen luokan jälkeen sen sijaan luin kirjoja vaikka kuinka paljon. Ja sen jälkeen koko ajan ja jatkuvasti. Innostuksen taisi aloittaa Astrid Lindgrenin Saariston lapset. Siitä sujuvasti siirryin Ronja ryövärintyttäreen, Mio poikani Mioon, Veljeni Leijonamieleen, Rasmus Pontus ja Höpöön, ja mitä niitä nyt oli. Kalle Lindqvistit – Kalle mestarietsivä jne. – olivat ihan huippuja ja lähtölaukaukseni lasten dekkareihin.

Isältäni periytyi minulle hyllymetreittäin nuorten kirjasarjan ja poikien seikkailusarjan kirjoja. Mutsilta periytyi täydellinen kokoelma Montgomeryä ja Alcottia – Pikkunaisia, Pientä runotyttöä ja Anna-sarja. Luin lähes kaiken, minkä vanhempani olivat hyllyyni laittaneet. Ja kannoin kirjastosta Tiina-kirjoja, Ponitalli-kirjoja, Ravitalli-kirjoja ja Kolmea etsivää, joitain mainitakseni.

Neiti Etsivä kuulosti korviini aivan liian neitimäiseltä, joten niihin en edes koskenut ennen kuin kahdentoista vanhana kaverin mökillä luin yhden kaverini Neiti Etsivä -kirjan. Kaiken oman mukaani ottamani olin lukenut jo loppuun (turha kai mainita, myös kaverini luki paljon – pelattiin korttia ja luettiin, siinä meidän mökkeily 🙂 ). Silloin hurahdin niihin. Hyvä niin, sillä muilta osin olinkin jo melkeinpä lukenut Muncan kirjaston tyhjäksi.

Tuolloin noin kahdentoista vanhana aloitin päiväkirjaani kirjalistan. Listan kaikesta lukemastani. Lista paisui (yllättäen 😉 ), ja teippailin sivuja päiväkirjan väliin, kunnes jossain 150 kirjan kohdalla väsähdin. Luin usein kirjan päivässä, parhaina kaksi. Läksytkin tein siinä jossain välissä. Ja kirjoitin päiväkirjaani. Muutama otos kirjalistalta, vielä mainitsemattomia kirjoja, joita en edes muista:

  • Vapaavirta: Ruukin lapset ja kummitus
  • Joutsen: Taivas, mikä sisar!
  • Järvinen: Neljän leijonan seura -sarja
  • Guillot: Villieläinten heimo, Valkoharja
  • Alm: Ponipoppoo -sarja
  • Hellberg: Vaeltava varjo
  • Doley: Sherlock Holmesin seikkailut
  • …ja paljon paljon muuta!

Mitä muuta? Seikkailujen -sarjaa luin paljon, sen sijaan Viisikoiden jatkuva syöminen ärsytti niin paljon, että lukeminen jäi yhteen kirjaan. Christopherin Tripodien aika teki sellaisen vaikutuksen, että olen sen lukenut uudestaan moneen kertaan, aikuisenakin. Baskervillen koira oli aika jännittävä, ja ensimmäinen kosketukseni Sherlock Holmesiin. Adamsin Ruohometsän kansa jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kirja on yhä hyllyssäni, kahdella kielellä. Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja oli hieno!

Emily Bronten Humisevan harjunkin näyn lukeneen noina ahmimisaikoinani, samoin muistan Salaisen puutarhan ja Pikku Prinsessan. Ja Setä Pitkäsäären, josta ihastuttava (joskaan ei niin pitkäsäärinen 😉 ) Fred Astaire teki aikoinaan tanssi-elokuvankin. Kirja lienee jossain tuolla varastossa muiden Nuorten kirjasarjan suosikkieni joukossa (omat lapset kun eivät koskaan niin vanhoihin kirjoihin ole viitsineet koskeakaan 😦 ), mutta tuo leffa on DVD-hyllyssäni 🙂

Kirjalistalta bongasin myös yhden Ollin pakinoista. Niitä innostuin lukemaan silloin kahdentoista vanhana myös. Yliesierikoisapulaisvaravaurioraivausvuorovarausratkaisupäällikkö. Osaan mustapartaisen miehen titteli-ritirampsun vieläkin ulkoa 😀 Neljäntoista vanhana yritin opettaa sitä parhaalle kaverilleni, mutten muista oppiko. Taisi jopa oppia, koska muistelen meidän sitten brassanneen sillä muille kavereille, jotka eivät pysyneet perässä ollenkaan. Tai jotain.

Luin siinä vuosien saatossa kaikenlaista myös landelta sekä isoäidin dekkarihyllystä että faijan hyllystä ja Dumas-kokoelmasta (oikeasti isoäitini isän kokoelma alun perin). Kesäklassikot Kommelluksia kartanossa ja S S Taulan Vilkas vuorokausi (piti tsekata nimi faijalta, kun en itse muistanut 😉 ), jossa oli teetä Colman’s sinappirasiassa; faijankin lempikirjoja, mistä syystä meillä on yhä landella keittiössä teetä sellaisessa peltisessä Colman’s Mustard -rasiassa.

Kolmentoista vanhana luin himassa mutsin kirjahyllystä Ian Flemingin James Bondeja, Peter O’Donnelin Modesty Blaiseja ja Agatha Christietä. Ja kun mutsin hyllystä loppui siinä vaiheessa mielenkiintoinen lukemisto, kannoin jälleen kirjoja kirjastosta.

Neljäntoista vanhana siirryin lukemaan hengellisiä nuortenkirjoja, kuten Eero Eqvistejä (oi, Oleanterin punainen kukka on yhä yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, ja yhä hyllyssäni!) ja paljon muita, joita en edes muista. Viidentoista-kuudentoista vanhana ne loppuivat kesken, ja siirryin Anni Polvan aikuisten hömppään, Mika Waltariin, Colleen McCullough’hun (Okalinnut ❤ Tim ❤ ), Leon Urisiin ja muuhun aikuisempaan lukemistoon.