Syyskesän sunnuntaina

Illalla jylisi taas ukkonen. Mies, jolla on häkellyttävät unenlahjat, ei huomannut mitään. Tiedä sitten huomasiko Timmykään. Koko muu talo sitä kyllä kuunteli, Meggie tuttuun tapaan täristen ja läähättäen. Yritin herätellä miestä pitelemään koiraa, jotta pääsen hakemaan ThunderShirtin sille, mutta mies vain urahti jotain, joten päädyin etsimään ThunderShirtin koira sylissäni. Muuten se olisi livistänyt ties minne pöydän alle.

Aamu valkeni melkein aurinkoisena. Mies oli sen kuulemma nähnyt alakerrassa käydessään, mutta kun vähän ennen kymmentä könyttiin viemään koiria ulos ja laittamaan aamupalaa, oli aurinko pilviverhon takana taas. On ja off se paistoi ja piilotteli pitkin päivää. Otin mukaani aurinkolasit lähtiessäni Timmyn kanssa lenkille vain tuntia myöhemmin, ja toden totta, aurinko jopa paistoi välillä.

On muuttunut silti niin kylmäksi tämä sää, että siinä missä vielä pari viikkoa sitten kuljin shortseissa ja topissa, tänäänkin hetken mietin villasukkien pukemista jalkaan. En sitten koskaan päässyt niin pitkälle, että olisin ne hakenut – en ainakaan vielä – ja auringonpaisteen myötä päivä vähän lämpenikin.

Miehen kunnostellessa kalastusvälineitään – siimanvaihtoa sun muuta puuhaa, jossa satunnaisesti myös auttelin – luin viimein loppuun viimeiset neljä sivua Huovisen muistelmia ja wikipedioin, että Huovinen siis kuoli viitisen vuotta sitten. Kirjan lukeminen oli jäänyt jotenkin vähän kesken keskiviikon kampaajan jälkeen, kun on ollut niin paljon kaikkea puuhaa.

Palautin Huovisen hyllyyn ja yllätin itseni tutkimasta saman hyllyn kirjoja (OCD:ni vaatii pitämään kirjat aiheittain/kirjailijoittain järjestyksessä) ja nappaamasta käteeni Adolf Ehrnroothin muistelmat. Aloitin tuon kirjan, Ulla Appelsinin kirjoittaman muistelmateoksen Kenraalin vuosisata. Isältä saatua kirjastoa sekin. Häkellyttävästi sekin on jo tempaissut mukaansa.

Iltapäivällä koiranulkoilutuskuvioita pohtiessani päätin jättää vain Timmyn käyttämisen tyttöjen (täsmällisemmin esikoisen) huoleksi ja lähteä itse Meggien kanssa vähän pitemmälle lenkille. Timmyn jalka voi jo hyvin, muttei sitä vieläkään oikein voi viedä kovin pitkille lenkeille. Vähitellen kai niitäkin lenkkejä voisi alkaa pidentääkin.

Meggien kanssa kävellessä minun tuli kuuma – olin yliarvioinut kylmän tai aliarvioinut auringon. Pohdiskelin omaa elämääni näiden Huovisen ja Ehrnroothin muistelmien valossa. Sotien ja oman sukupolveni välissä on vain vanhempieni lapsuus ja nuoruus. Silti sodan itse kokeneet alkavat jo olla kuolleet pois. Harvinaisia ovat enää edes toisen maailmansodan nähneet, saatikka ensimmäisenkin. No, onhan Ehrnroothkin kuollut jo, 99vuotiaana 10 vuotta sitten.

Niin lähihistoriaa, ja kuitenkin niin kaukaista. Huovisen kirja valotti sitä maailmantilaa, johon minä synnyin, paljon koulun historiantunteja paremmin. Sitä ilmapiiriä, joka Suomessa siinä Kekkosen viimeisinä erikoisina vuosina vallitsi. Sitä miettii väkisinkin, mitä minä muistelmiini kirjoittaisin. Elämäni ajan Suomessa on ollut erinäisistä ikuisuus-uhista huolimatta turvallista asua ja elää.

Maailmalla tapahtuu, byrokratia ärsyttää, Venäjän toimet pelottaa, talous taantuu. Miten se kaikki näkyy omassa elämässä? Ei juuri mitenkään. Tai kaikki kaikki jotenkin yhteen nivoutuu, yhteikunnan päätöksillä on seurauksensa pienen ihmisen elämässä. Asumiskulujen nousu, elämiskulujen nousu. Muuten se mikä omassa elämässä tapahtuu, on vaan omaa elämää.

Aurinko lämmitti lenkillä niin että olin kotiin tultuani ihan hiessä ja vaihdoin kollarin toppiin ja farkut takaisin keveisiin verkkareihin. Tein kauan odottaneen varpaiden manikyyrin. Nyt on hassut vihreät varpaankynnet. Auringon lämmöstä intoutuneena laitoin aurinkolasit silmille ja astuin ulos terassille, suuntana aurinkotuoli, iPad kainalossani.

Jo ensimmäiset pari minuuttia kertoivat, ettei siinä enää voinut istua. Kesä on jo kääntynyt syksyyn, aurinko ei enää nouse yhtä korkealle kuin keskikesällä. Se ei enää jaksa kivuta noiden lähimetsikön koivujen yläpuolelle ollenkaan. Viileä tuuli ja vain puolittainen aurinko. Kylmähän siinä tuli ja siirryin sittenkin sisälle. Hetken perästä suljin takaovenkin, joka oli sentään tänään muutaman tunnin auki, pitkästä aikaa.

Syksy on potkaistu käyntiin nyt “virallisestikin”, kun työporukalla käytiin keilaamassa ja syömässä perjantaina, syksyn kick-off-häppeninkinä. Ostin viime viikolla meille kirkasvalolampun, jonka heti viritin herättämään meidät vartin yli seitsemältä (arkisin). Siihen on paljon miellyttävämpi herätä kuin kännykän kilinään. Toivottavasti se auttaa selviytymään talven yli vähän paremmin.

Syksyn sato kypsyy hyvää vauhtia.

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.