Mustan silmän mysteeri

Aina joskus elämä näyttää rujomman puolensa. Tänä aamuna heräsin seiskalta siihen kun Timmy pyyteli päästä ulos. Mumisin tyynystäni miehelle: “Timmy needs to go out, could you take him, please?” sillä tiesin miehen olleen hereillä jo jonkin aikaa. Olin laittanut laput silmilleni saadakseni nukuttua läppärinsä loisteessa paremmin. “Honey?”

Ei vastausta. Mies oli hipsinyt alakertaan jossain välissä. Nousin vastahakoisesti sängystä, vedin verkkaria jalkaan ja hupparia niskaan ja tallustin koirien perässä alakertaan. Mies oli suihkussa. Mikäs siinä sitten, kuin että vedin tennarit jalkaan ja rotsin päälleni, koirille valjaat toiselle, toiselle pannan ja kliksautin flexit kiinni. Lähdettiin ulos.

Kävelin silmät puolitangossa koirien kanssa normaalin aamulenkin tuonne läheisen metsän reunaan ja takaisin, ja löysin miehen kuistilta tupakalta. Hymyilin leveästi, mutta miespä kurtistikin kulmansa ja sanoi kysyvästi: “You've got a black eye?” “What?” “Did someone hit you while you were out with the dogs, or yesterday with Timmy?” “No! I mean, what?”

Tulin koirien kanssa sisälle ja menin katsomaan itseäni peilistä. Toden totta. Oikea silmäni oli mustana, kuin joku olisi lyönyt minua nyrkillä silmään. Ainoa vaan, että kukaan ei ole lyönyt minua nyrkillä tai millään muullakaan silmään. Enkä ole törmännyt mihinkään. Mystistä. Ainoa keksimäni selitys on, että olen itse onnistunut huitasemaan itseäni nyrkillä silmään yöllä. Nukun pääsääntöisesti oikealla kyljelläni, selkä mieheen päin, joten hän ei ole voinut unissaankaan vahingossa huitaista.

Ruokin koirat, ja painuimme takaisin yläkertaan jatkamaan aamurentoilua. Minä nukahdin takaisin, herätäkseni kolmisen tuntia myöhemmin siihen, kun mies tuli makkariin cappucinon ja aamupalan kanssa. Mukavaa :) Nousin puoli-istuvaan asentoon, otin iPadin syliini ja unohdin juoda cappucinoni. Hörpin sen jähtyneenä sitten vähän myöhemmin.

Siinä oikeasti herättyäni aloin uudelleen miettiä silmä-mysteeriäni. Pohdin, olisiko silmän alta vaan itsestään poksahtanut suoni. Pohdin voisiko verenvuodolla olla jotain tekemistä viimetalvisen leikkaukseni kanssa. Yritin ymmärtää, ja podin pienehköä hermostuneisuutta asiasta. Varasin ajan Diacoriin ja menin käymään suihkussa.

Suihkun jälkeen kaivoin esiin paperin, jossa on sen Töölön sairaalan osaston numero, missä viime talvena olin leikkauksen jälkeen ja soitin mielenrauhani vuoksi osastolle. Sairaanhoitaja rauhoitteli minua sanoen, ettei silmänalusverenvuodollani ole mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään tekemistä leikkauksen kanssa, niitä sattuu ja kyllä se siitä paranee.

Melkein meinasin perua Diacorin lääkärin, kun sitten kumarruin nostamaan jotain sohvapöydältä ja kylkeni selän puolelta sanoi auts. Noidannuoli, joka tuntui sitten vatsan puolella saakka; kuulemma kylkiluiden alla on sellaiset poikittaiset lihakset, että se on normaalia. Niin, päätin käydä Diacorissa, jos ei muuten niin hakemassa Burana-reseptin…

Sitä ennen kuitenkin käytiin vielä koirien kanssa ulkona, ja kun aikaa vielä oli ennen lähtöä, facebuukkailin sohvalla. 14:15 mies huuteli makkarista: ” So you're not going to the doctor? Wasn't the appointment at 14:30?” “Oh, shit! Yep, I'm going!” “Will you make it on time?” “I'll make it. It's a seven minute drive only.”

Sinkosin ulos ovesta ja autoon, ja huristelin kohti Kannelmäen Diacoria (en ollut ennen tätä päivää edes tiennyt, että siellä on Diacor) ärsyyntyen kanssa-autoilijoille, kuten aina ollessani vähän kiireessä liikenteessä. Ja sitten viimeistään parkkipaikalla meinasi palaa hermo, kun paikkaa ei tahtonut löytyä ja edelle ehti pari autoa, jotka veivät viimeiset.

Sain lopulta auton parkkiin, löysin Diacoriin (jestas, se Kaarihan on ihan oikea kauppakeskus!) ja olin jopa pari minuuttia etuajassa. Ehdin nipinnapin istahtaa odottamaan, kun lääkäri jo kutsui sisälle. Siinä kaikkea silmää ja selkää selvittäessäni iski oikein sellainen ADHD-pupukohtaus ja kädet vain kävivät, kun selvitin asiaani. Lääkäri lähetti verikokeisiin.

Verenkuva oli normaali, hemoglobiinikin noussut leikkauksen jälkeisistä lukemista takaisin normaaliin 140:een. Ei siis selitystä sieltäkään (onneksi) mustalle silmälleni. “Laita meikkivoidetta peittämään pahin,” huikkasi lääkärinainen lähtiäisikseni.

Palasin kotiin sen verran viisaampana. Lähdettiin vähän liikkeelle siitä yhdessä. Loppupäivään sisältyikin sitten paljon odottelua, jonka lomassa jossain vaiheessa totesin, etten ollut harjannut edes hampaitani saati hiuksiani koko päivänä. That kind of a day.

En muuten ole harjannut niitä vieläkään. Enköhän minä ennen nukkumaanmenoa sitten. Siihen on kuitenkin valitettavasti vielä vähän aikaa; tänä yönä en taida saada silmiäni ummistaa ja päätäni painaa tyynyyn (jaa no, on se nytkin tyynyä vasten, mutta silleen univalmiuteen) ennen kuin huomisen puolella.

Näitä päiviä. Näitä välillä on. Sellaisia, joina asiat kasaantuu ja sitten vaan mennään, eikä ehditä ja muisteta elämän perusasioita. Aamupalan jälkeen ei mitään oltu syötykään ennen kuin eväsleivät neljän maissa. Lopulta lapattiin ruokaa napaan kahdeksan maissa. Olikin jo nälkä.

“Horrible. It's not funny,” sanoi mies tuosta kuvastani (ei siis sillä etteikö näkisi silmäni ihan livenäkin, but anyway). “Actually it is funny. That's exactly what it is,” vastasin. Sillä onhan se nyt ihan hassua, että saan mustan silmän ilman syytä.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.