Taas se aika vuodesta. Kelloja siirretään, päivät lyhenee, on pimeää ja kylmää. Kohta tulee lunta – paitsi jos sattuu viime talven kaltainen talvi ja lumi tulee vasta tammikuussa. Tuuli viuhaa niin, että paiskasi auki huonosti suljetun keittiön ikkunan. Purot ja lammikot on jäässä, golfkentän lammikotkin riitteessä, ja eilen sateli jotain lumentapaista, jäähippua tai jotain, mikä tosin ei kauan maassa pysynyt.

Viime viikolla jo annoin periksi kylmälle ja kaivoin untsini kesäteloilta. Tällä viikolla etsin käyttöön talvipopotkin. Timmylle saatiin villuri ja vuorattu sademantteli pari viikkoa sitten, ihan kreivin aikaan. Nyt niille on jo käyttöä. Tyttöjen kanssa on tehty jokasyksyinen takki-, pipo-, talvikenkä- ja lapasinventaario. Melkein ei tarvita uutta talvikampetta, mutta vain melkein. Yhdet lapaset jo esikoiselle ostin pieneksi jääneiden tilalle. Tosikoinen omansa jo hukkasi, joten peri sitten ne siskolta pieneksi jääneet.

Eilen kävin vaihdattamassa autoonkin talvirenkaat alle. Niitä kitkojen hyviä puolia, että ne voi huoletta vaihtaa vähän etunojassa syksyllä ja takanojassa keväällä. Kotoa lähtiessä ei ollut vielä liukasta, mutta tullessa oli. Aika hyvin ajoitettu renkaidenvaihto, kun maanantaina sitä ajankohtaa arvoin tapeltuani ensin itseni sisään Euromasterin verkkopalveluun. Salasanan reset ja silleen. Joka kerta, sillä vanha ei ikinä toimi.

Varusteet kunnossa ei pitäisi tuleman kylmä eikä liukas. Ilma on tänään ollut taas rutikuiva. Sen luulisi vähentävän kylmäntuntua, mutta jotenkin tämä syksyn kylmä tuntuu paljon talven kylmää kylmemmältä. Eilen iltasella untsissani hytistessäni pohdin, miten ihmeessä selviän taas talvesta, kun jo nyt palelen näin. Aina siitä jotenkin selviää.

Tuleva talvi masentaa silti jo valmiiksi. ilman kuivuuden myötä hiukseni ovat yhtä masentuneet kuin minäkin. Kirkasvalolamppu makkarin nurkassa jeesaa aamuja, mutta aivan kuten epäilinkin, ei edes jokapäivänen kirkasvaloannos poista auringon ja lämpimän kaipuuta sen enempää kuin tunnettani siitä, miten taas kehoni vaipuu talvihorrokseen. Voisinpa minä vaipua sinne sen kanssa.

Tänä aamuna en edes heränny tuohon valoon, sillä lähtöni oli aikainen. Siihen aikaan kun valo naksahti päälle, olin minä jo matkalla kohti Myllykukkoa, mistä kyytiini hyppäsi pari kollegaa ja matka jatkui Tampereelle. Olin herännyt puoli seiskalta, suhrannut meikit naamaani, laittanut cappucinon termosmukiin, joka tiskauksesta huolimatta haisi vielä vähän Finrexiniltä, jota olin ottanut mukissa mukaani Kotkan ajoon toissaviikolla. Niinpä cappucinoni sai vienon mustaherukkaisen sivumaun.

Siihen kellonlyömään, kun kirkasvalolamppu kotosalla naksahti päälle, soi kännykkäni autossa. Black Eyed Peas pauhasi auton sound systemistä, ja kännykkä näytti että kollega soittaa. Odotin ohikiitävän tovin, että auton bluetooth nappaisi puhelun, mutta häkellyksekseni se ei sitä tehnyt. Huidoin kännykän näytöltä linjan auki ja haroin toisella kädellä ratin napeista musiikkia pienemmälle. “Tulossa ollaan. 12 minuuttia.” Myöhästyin arvioistani kaksi minuuttia; pahuksen muut autoilijat, aina tiellä (pun intended) 😉

Eilen piipahdin iltapäivästä Porvoossa ja paluumatkalla poikkesin tankkaamaan auton Tampereen ajoa varten. Vihoviimeisintä on joutua tankkaamaan aamulla, kun muutenkin olen aina viime tipassa liikkeellä, epäaamuihminen kun olen. Melkein meinasin tarkistaa renkaista paineetkin, ajoin jo ilmanpainemittarin luo, kun mies soitti. Nousin autosta käydäkseni myymälässä odotellessani, että edelläni mittarille ehtinyt pappa saisi renkaansa hoidettua.

Siinä kun sammutin moottorin, oletin bluetoothinkin katkeavan ja nostin luurin korvalleni. Radion näytössä luki yhä TEL. Käskin miehen odottaa sekan, ja poistuin autosta ajatellen, että kyllä kai se nyt tässä puolen minuutin sisällä katkeaa. Mutten kuullutkaan kännykästä enää mitään. Otin bluetoothin pois päältä kännykästä ja yritin uudelleen. En vieläkään kuullut mitään. Katkaisin puhelun, ja koitin uudestaan. Siinä vaiheessa tajusin pitäneeni kännykkää kuurolla korvallani. Luulisi, että olisin jo oppinut…

Silti perulta siis oli kännykkäni bluetooth poissa päältä ja aivoni joutuivat ylitöihin heti aamusta.

Tampereen keikka ei ollut päivää pitempi, tai ei oikeastaan kestänyt edes ihan kokonaista päivää. Vähän viiden jälkeen, auringon jo laskiessa golfkentän taa, lähdin koirien kanssa pitkästä aikaa pitemmälle lenkille – jotenkin se into kulkea pitkin noita peltojen pientareita hiipuu sitä mukaa kun ilma kylmenee. Nytkin siellä puhalsi tuo hyinen tuuli, jota en kotipihassa ollut huomannutkaan. Onneksi olin varustautunut talvitaminein. Piposta ja lapasista tuuli puhalsi läpi, mutta lenkin loppuvaiheilla ei sekään enää haitannut, kun reippaasti oltiin kävelty liki tunti.

En odota tätäkään talvea minkäänlaisella entusiasmilla. Mieluummin pakenisin peiton alle nukkumaan, herättäkää sitten kun on taas kevät. Vaan eipä se auta, itku markkinoilla.

Kävimme mieheni kanssa jälleen saman keskustelun. “Why don't you take the train? I'd take the train if I were you.” “Well, because…” Oli tiistai-ilta, oloni oli flunssainen ja aamulla odotti ajomatka Kotkaan päiväksi. Ja koska matka ei ole kovinkaan pitkä, ja moottoritiekin on valmis, en todellakaan ollut jäämässä sinne yöksi vaan ajelin keskiviikkona työpäivän jälkeen kotiin ja torstaina sitten sama jumppa.

En pidä junasta. Viimeksi sitä paitsi iPadini lasi meni rikki junassa. Junilla on aikataulut. Ja asemat. Ja kolinat ja… En osaa selittää miksi mieluummin lennän kuin menen junalla (paitsi että lento on nopeammin perillä, ja istun mieluummin lentokentällä kuin junassa, vaikken pidä lentokentistäkään). Osaan selittää, miksi pidän enemmän omasta autostani.

Oma auto, oma vapaus. Oma kupla, jonka sisällä ei tarvitse kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Voin soittaa musiikkia juuri niin kovalla kuin haluan ja antaa ajatusten juosta yhtä matkaa ohikiitävien kilometrien kanssa. Etenkin moottoritieajaminen on silkkaa terapiaa. Maantieajosta en niin välitä. Enkä minäkään yksinäni tuntikausia tykkää autossa istua. Se on aika boooring sitten pitemmän päälle.

Aamun ajomatka on aina iltapäivää mukavampi, kunhan aamulähtö on kohtuullinen (eikä tapahdu ennen seitsemää). En ole aamuihminen, mutta autossani minun ei tarvitsekaan olla. Istun autooni, annan autopilotin hoitaa ajamisen ja ajatukseni virtaavat melkein kuin loikoisin vielä sängyssäni valveilla valmiina kohta nousemaan. Aamukahvi mukissa, hyvällä tsägällä mukana myös miehen tekemä aamupalaleipä odottamassa syömistään.

Iltapäivällä olo on väsynyt päivän töistä, ajaminen tuntuu tylsemmältä. Ajatukset eivät jaksa juosta enää, olo tuntuu tahmalta. Haluan vain kotiin lepäämään. Silti silloinkin mieluummin nautin oman autoni rauhasta kuin junan hälystä ja mietin, millä asemalla hyppäisin junasta pois ja ottaisinko taksin vai venyttäisinkö matkaa sompailemalla kotiin julkisilla.

Keskiviikkona aamu oli kaunis. Repeilevä pilviharso peitti taivaan, taaten oranssina ja vaaleanpunaisena hehkuvan taivaanrannan auringon kiivetessä horisonttiin. Ajoin kohti itää, kohti auringonnousua. Ihastelin taivaanrannan purppuraa ja sitten olikin kohta valoisaa ja aurinko kiivennyt metsänrajan yläpuolelle hohtavana suurena tulimollukkana.

Iltapäivällä kotimatkalla satoi. Ja torstaina oli harmaata aamusta iltaan. Sadesää on kurja ajosää, ja pidentää matka-aikaa, kun ei voi ihan vallan paahtaa motarilla. Eilen sentään oli enimmäkseen kuivaa, vaikka yöllä olikin vielä satanut.

Ainoa, mikä harmitti, oli flunssa. Ajaessa aivastaminen on pelottavaa ja niistäminenkin hankalaa. Päänsärkykään ei juuri tee oloa mukavammaksi, eikä silmien kirvely. Niin, ja harmitti hiukan sekin, ettei näillä reissuilla ollut ollenkaan aikaa jäädä Kotkaan kuljeksimaan. Se on varsin kaunis pieni kaupunki, melko korkealla sijalla niiden kaupunkien listalla, joissa voisin kuvitella asuvani. Tammisaaren pitäessä kärkipaikkaa. Huomaa näitä yhdistävä meri 😉

Tältä viikolta on ajot ajettu. Ensi viikolle ei reissuja ole luvassa, mutta sitä seuraavalla taitaa taas saada ainakin yhtenä päivänä lähteä tien päälle.

Keskimmäisen kolmannestatoista syntymäpäivästä on jo melkein kuukausi, mutta syndet jäivät silloin juhlimatta. Toissaviikolla, tyttöjen ollessa meillä edellisen kerran, tyttö kyseli, josko voisi ne synttäribileet järkätä kavereilleen. Sovittiin ajankohta. Ajankohta oli eilen.

Omat teinit (mukaan lukien nuorimmainen, joka ei nyt ihan vielä ole teini) tulivat tuttuun tapaan perjantaina koulun jälkeen meille kotiin. Tuo perjantai-ilta on aina täynnä hustlea ja bustlea, jokaisen jutellessa viikon kuulumisia ja sitä ja tätä ja kaivatessa omaa osaansa huomiosta.

Eilen kahden maissa tänne tuli kolme keskimmäisen kaveria. Kaksi heistä oli meillekin vanhoja tuttuja, yksi uusi. Katselin näitä kahta, joita olen nähnyt nyt muutaman vuoden ajan aina silloin tällöin. Miten häkellyttävää se aina on, kun pienistä tytöistä kasvaa teinejä, isoja tyttöjä. Omistamme kaksi on jo siellä, tosikoinen 11v vielä pieni tyttö.

Vaikkei niitä tyttöjä sen enempää ollut, kolme vierasta ja kolme omaa, talo täyttyi kikatuksesta, youtube-videoista ja hälinästä. Meillä on vielä tuolla kellarissa se TV-huone. Vietiin tytöille sipsit ja herkut ja limsat sinne, siellä voi mekastaa mielensä kyllyydestä. Ja kyllähän ne mekastivatkin 🙂

Synttärivieraista yksi lähti kotiinsa kuuden maissa, kaksi muuta jäi yökylään, yötä myöti bilettämään. Minä lähdin siinä viiden maissa koirien kanssa pitkälle kävelylle syksyiseen luontoon. Mies jäi teinivahdiksi 😉 Johan siinä oli yhden pleikan ääniasetukset meneet jotenkin mystisesti myttyyn, niin ettei ulos tullut ääntä enää ollenkaan. Sitä tovi troubleshootattiin, ja lopulta käskettiin niiden käyttää Apple TV:tä.

Minä nautiskelin hiljaisesta rauhaisasta kävelystä tuolla Haltialan peltojen lomassa – mutta note to self: ens kerralla goretexit jalkaan tuollaiselle lenkille; oli meinaan tennarit vähän märät lenkin jälkeen. Koirat kirmailivat ja nuuskivat, ja jossain siellä pellon laidalla Meggien onnistui haastaa Timmy pieneen playfightiin, ja nanosekunnissa oli flexihihnat solmussa. Ollessani yksin koirien kanssa en arvaa päästää niitä vapaaksi pelloillakaan.

Kotiin palattuani ruokin teinilauman, joka palasi vatsat spaghetti bolognesea pullollaan telkkarihuoneeseen jatkamaan bieltystään sillä välin kun mies kokkasi meille ranskalaisen lammaspadan, joka nautiskeltiin kaikessa rauhassa kynttilän valossa punaviinin kanssa. Paitsi että esikoinen istui pöydän päässä tabittämässä ja heiluttamassa pöytää.

Me vietiin koirat vielä viimeiselle ulkoilulle joskus yhdeksän maissa ja oltiin sen jälkeen ihan valmiita crashaamaan, joten käytiin sanomassa tytöille hyvät yöt ja mentiin koirien kanssa nukkumaan. Esikoinenkin oli siirtynyt tanssimaan alakertaan, mutta tuli joskus kymmenen pintaan vielä huikkaamaan menevänsä nukkumaan.

Teinit telkkarihuoneessa (esiteini muassaan) kuulemma bilettivät kahteen asti yöllä. Aamulla kymmenen aikaan menin heitä sieltä herättämään ja löysin neljä heistä sievästi siskonpedistä lattialta ja yhden nukkumasta kippuralla nojatuolissa. Näytti siltä, että oli ollut hyvät bileet 😉

Aamupalaksi teinilauma sai amerikkalaisia pannareita ja sitten vieraat lähtivätkin. Me lähdettiin miehen kanssa käymään Ikeassa ja HongKongissa katsastamassa remppakamoja ja vielä uudella(vanhalla) talollamme tekemässä parit mittaukset.

Meillä on muutto vaihteeksi edessä. Johan me pari vuotta tässä ehdittiin asuakin. Nyt muutetaan alta pois, kun talon omistajat laittavat talon myyntiin. Uusi koti on vanha rintamamiestalo tuossa parin kilometrin päässä. Siellä ei ole telkkarihuonetta ja remppaakin se vähänpaljon vaatii, mutta siellä on iso piha, pari omenapuuta, oma rauha, metsänreuna ja puulämmitteinen sauna.

Kotiin palattuamme keskimmäinen laittoi itselleen toastin ja soitti kännykästään Peanut butter jelly time. Se johdatti minut kysymään, miksi? Mistä? Mistä nuo oudot videot oikein sikiää? Mistä noi teinit oikein löytää noita outouksia? Luokan pojilta, vastasi keskimmäinen. “Sitä vaan unohtuu Youtubeen, kun on katsonut jotain ihan järkevää ja sitten huomaa katsovansa jotain ihan ihmeellisiä videoita,” selitti esikoinen.

Niin kai sitten. Minä vaan en koskaan eksy sellaisiin videoihin. En tosin olekaan teini. En, vaikka vieläkin välillä harhaudun kuvittelemaan jonkun satunnaisen teinin kohdatessani, että melkeinhän olen yhtä nuori kuin hänkin. Sitten muistan, että eikun mun tyttärethän ne on samaa ikäluokkaa. Hups.