Vanhaksi en kyllä tunnustaudu suin surmin, vaikka tuleekin aina välillä väännettyä jotain juusta siitä miten vanha sitä on. Tai miten vanha ei enää jaksa. Siltä nimittäin tuntuu taas, kun yhden yön valvomisen jälkeen koko viikonloppu menee palautumiseen. Mutta tiettävästi mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvinaisempaa on että kykenee nukkumaan puolille päivin. Tai 15 tuntia putkeen. Ja molemmat tein viime yönä. Joten ehkä vaan olen muuten vaan väsynyt?

Luulen vähän että olen tällä hetkellä kroonisesti väsynyt. En edes yritä syyttää siitä syksyä, pimeetä, työkiirettä, stressiä joka ei aina edes ole minun ja stressaan silti unissanikin. Tiedän syypään väsymykseeni kyllä, edelliset eivät sitä helpota, mutta eivät sitä sinänsä aiheutakaan. Aika varmaan helpottaa. Pari lomaa ja vähemmän kiireistä tovia varmaan helpottaa. Henkinen väsymys ei mene nukkumalla ohi mutta nukuttaa aivan vietävästi.

Olin perjantaina piiitkästä aikaa viihteellä ihan silleen aikuisten oikeesti. Jos ei lasketa niitä paria lähes putkeen valvottua vuorokautta syyskuulta, se oli kuitenkin rauhaisaa mökissä istumista ja paljussa lillumista. Viimeksi kun piti lähteä baariin omien tupareiden jälkeen, oli sängyn vetovoima ja tyynyn soidinkutsu niin voimakkaat, että jäinkin kotiin halailemaan tyynyäni ihan suosiolla. Ja sitä rataa monet kerrat sitä ennenkin. Kun on pitänyt valita baarin ja oman pedin välillä, peti on vetänyt pitemmän korren.

Paitsi nyt viime perjantaina, jolloin kutsutusti kuokin paritkin get-together-bileet joiden kohderyhmäporukkaan melkein kuuluin muutenkin mutten ihan. Tietäen energiajuomien vaikutuksen itseeni – syyskuun valvomisista voi kiittää niitä ainakin osittain – vetäisin alkuillasta huiviin yhden RedBullin, jonka ansiosta virtaa riittikin sitten aina sinne aamuun asti.

Tanssimatta jäi tosin tälläkin kertaa, meni enempi seurustelu-istuskelun puolelle, mutten valita ollenkaan. Jostain syystä ei tanssimaan edes tehnyt mieli tällä kertaa, vaikkei siitä ole montakaan viikkoa, kun juuri tanssijalkaa olisi niin vipattanut, muttei ollut lauantai-illaksi seuraa tanssilattialle. Oli hyvää seuraa ympärillä koko yön, joten mikäs siinä oli jutellessa yötä aamuun asti.

Lauantaina ei kuitenkaan nukuttanut muutamaa tuntia enempää, noin aamupäivän puolella ehkä neljän tunnin unien jälkeen nousin syömään jotain, torkuin vielä hetken ja kömmin sohvalle syömään kebabia ja katsomaan Pride&Prejudice-maratonia dvd:ltä. Puolessa välissä neljän maissa lähdin käymään ruokakaupassa jotta tänään voi toivottaa tyttäret taas tervetulleiksi äidin kotiin kun jääkaapissakin on muutakin kuin valo. Ja jatkoin illalla maratonin loppuun.

Melkein meinasin katsoa siihen vielä Coctailinkin, joka tuli neloselta sopivasti siihen perään, mutta ekalla mainostauolla totesin silmäluomien painavan sen verran, että painuin petiin. Onhan tuokin leffa minulla tietty dvd:näkin! Nuoruuteni suuri suosikki Tom Cruise ♥

Tänään heräsin jossain vaiheessa aamua raivostuttavien yläkertalaisteni meteliin jälleen kerran, laitoin korvatulpat korviini ja jatkoin uniani. Avasin silmäni ekan kerran 12:50 mentyäni nukkumaan noin 15 tuntia aiemmin. Häkellyin hetkeksi kännykän kellon näyttäessä tuntia vähemmän kuin tuo herätyskelloni kunnes muistin että niin, viime yönähän siirryttiin talviaikaan. Sain sen ansiosta puoliksi nukuttuun päivääni tunnin lisää.

Vaikka onkin ihan hyvä välillä nukkua takaisin sitä minkä jatkuvasti pitkin arkiviikkojen valvottuja iltoja – ja perjantain riennossa tällä kertaa – menettää, ei päivä kyllä oikein tahdo lähteä käyntiin kun siitä on nukkunut puolet. Onneksi tämäkään ei ole ihan tapa vaan normaalisti olen pystyssä viikonloppuisinkin puoli kymmeneen mennessä. Pidetään siitä kiinni. Tämä viikonloppu meni vähän ite eestään.

“Äiti on ihhan tymä” luki paperissa, jonka tosikoinen toi minulle raivostuttuaan minulle hetkeä aiemmin siitä, että pleikalla pelaaminen piti lopettaa “just kun olin kokeilemassa yhtä juttua et pääsis eteenpäin!”. Pelihän on aina parhaimmillaan, koskaan ei ole oikeasti hyvä hetki lopettaa. Ja välillä näistä on seurannut jonkin aikavälin pleikkakieltoja sun muuta – ja nytkin se oli vähällä, mutta rangaistukset haihtuivat tällä kertaa tuulee tuon kirjallisen suuttumuksen ilmaisun myötä.

Lappu oli kerrassaan hellyyttävä ♥ En voinut sille mitään, mutta tuo pienen vihainen viesti sai minut väkisin hymyilemään ja rutistamaan pikkuiseni (nojoo siis ekaluokkalaiseni, mutta kun se on minun vauvani 🙂 ) syliin – mikä sai tyttärenkin hymyilemään ja kiukun haihtumaan. Typy oli kesken lapun kirjoittamisen käynyt suu mutrulla ja otsa kurtussa kysymässä minulta, miten pikku-h kirjoitetaan ja tämän tiedon myötä jatkanut elämänsä ensimmäisen kirjoitus-urakan loppuun.

Jostain syystä kumpikaan tyttäristäni ei ole ollut kiinnostunut lukemisesta ennen kouluun menoa, eikä ole oppinut lukemaan ja kirjoittamaan silleen sormia napsauttamalla niinkun muistan itse oppineeni. Mutsi ompeli minulle jotain housuja joista muistaakseni kaikesta huolimatta tuli “susi” eikä siksi ehtinyt opettaa minua lukemaan juuri silloin kun olisin halunnut, joten tavasin tuttuja sängyn vieressä polvillani aikani ja hops, osasin lukea. Tytöillä on ollut lukutaito ihan yhtä hilkulla molemmilla jo eskarissa, mutta kiinnostus ei ole riittänyt oppimaan itse vaan on tarvittu ekan luokan pakotus siihen.

Näihin samoihin aikoihin syksyllä oppi esikoinen aikoinaan lukemaan, nyt on tosikoisella lukutaito oikeastaan vain sujuvoittamista vaille. Samoin kuin tuo kirjoittaminen. Sujuu kovalla vaivalla ja vaatii riittävän motivaattorin – kuten vihastuksen äidille – että viitsii kirjoittaa. Lukemisen harjoittaminen tuntuu olevan mielekkäämpää, typykkä lukee kaiken minkä näkee, alkaen facebook-päivityksistä uutisvirrassani…

Kirjoittaja-ihmisenä minua tuossa lapussa ilahdutti kirjoittamisen itsensä lisäksi ihan se mistä koko kirjoittaminen lähti liikkeelle. Esikoisella on ollut tapana kanavoida kiukkuaan kirjoittamiseen, niin päiväkirjaan kuin kirjeisiin äidille, aina siitä saakka kun oppi kirjoittamaan. Minusta oli hienoa, että tosikoinen joka yleensä on tuollaisessa tilanteessa saanut holtittoman raivarin ja huutanut minulle kurkkusuorana obsenitieseja, saikin purettua kiukkunsa paljon kehittävämmin ponnistelemalla paperille ensimmäisen pienen tekstinsä. Toivottavasti tekee sitä jatkossakin. Ihan vaikka jo naapureiden takia 😉

Tuo paperilappunen kehittyi vielä vähäsen tuon ensimmäisen pläjäyksen jälkeen, kun tosikoinen korjasi kirjoitusvirheensä esikoisen “ystävällisesti” huomautettua niisä, minkä johdosta tekstikin sai jatkoa: “ja [sisko] myös on tyhmä”. Mutta menipähän kirjoittamaan siskon nimen kahdella vokaalilla vaikka se kirjoitetaan yhdellä, koska se lausutaan kahdella ja siitäkös sitten esikoinen vetäisi herneenpalon nenään ja vuodatti oman loukkaantumisensa paperille.

Siinä vaiheessa oli jo tosikoisella raivari lähellä, kun hänen kirjoituksiaan arvosteltiin, vaikka hän kirjoitti mielestään nimen aivan oikein – ja foneettisesti kyllä aivan oikein kirjoittikin mistä pisteet tytölle. Selitä nyt siinä sitten että ei kun tällä kertaa se pitkä äänne kirjoitetaankin lyhyenä. Ja kun “tyhmät” alkoi lentää sitten jo suusta ja toisesta, paloi käämi jo minultakin.

Minkä seurauksena lappu täydentyi entisestään: “ja minä olen myös tyhmä” ja perään tuli liuta sydämiä sun muuta. Ole siinä sitten lapselle vielä vihainen.

Torstai on toivoa täynnä. Ainakin siinä oli ihan hyviäkin hetkiä maananataisten häppeninkien seassa. Nimittäin aamulla ensimmäiseksi sain oman Desireni takaisin ♥ Olin lentää pyllylleni tiistaina kun luin meilin, jossa oli ilmoitettu työnantajalleni, että kännykkäni oli noudettavissa Löytötavaratoimistosta. Maailma ei olekaan läpeensä paha! En sittenkään antanut pikku-tytölle turhaa toivoa ihmisten hyvyydestä auttamalla tätä kantamaan ison kasan kirjastokirjoja muovipussin hajottua tuossa joku päivä!

Toisaalta, on kovin todennäköistä että sen on joko löytänyt joku siivooja jonka työmoraali on vaan riittävä että palautti kännykän, tai sitten se joka sen vei, tutki sitä aikansa vain todetakseen että se on lukittu niin hyvin ettei siitä ole iloa. Tai sitten sen löysi narkkari, joka ei saanutkaan lukittua kännykkää vaihdettua fixiin, joten selkeänä hetkenä palautti sen jonnekin. Hmm. Narkkari ei ehkä olisi vaivautunut. Unohdetaan se.

Niin taikka näin, työnantajani sai kännykkäni löytötavaroista tiistaina ja minä sain sen takaisin tänä aamuna 🙂 Tavallaan triviaalia, kännykkä on vain kännykkä, mutta olin jotenkin kiintynyt siihen. Sitä paitsi, se oli tuunattu ja konffattu juuri minulle ja minun tarpeisiini. Oli ihanaa saada se takaisin sellaisena! Niin, kun siis en ollut ymmärtänyt tehdä sille wipea ennen liittymän sulkemista.  En ole tottunut kadottelemaan puhelimia.

Ihan vähän tätä oman kännyn takaisin saamisen riemua himmensi se, etten muistanutkaan pin-koodia kun vaihdoin sim-kortin puhelimesta toiseen. Olin nimittäin vaihtanut uuteen sim-korttiin kokonaan uuden pin-koodin sen tilalle, joka oli ollut käytössäni jo vuosia. Miten fiksu teko se olikaan! Oman pienen rumbansa aiheutti sitten puk-koodin saaminen firman liittymään, mutta lounaan jälkeen sain Desireni taas käyttöön. Oooh ♥

Työpäivän jälkeen ajoin tuskatuneena ruuhkassa kotia kohti kait niiden samojen autojen kanssa, jotka olivat yhtaikaa kanssani tukkineet kehä-ykkösen toiseen suuntaan aamuruuhkassa. Loputon meri punaisia perä- ja jarruvaloja edessä ja kirkkaita ajovaloja takana, vesitihkua tuulilasissa ja kytkinjalka liki krampissa. Omalla kännykällä oli kuitenkin iisi hoidella siinä samalla joku sähköposti ja facebook statuspäivityskin, tietty. Sillä lainakännyllä se ei jotenkin ollut yhtä iisiä, erilaiset tsydeemit.

Ja tottahan sitä sai taas soitella tyttärillekin. Toinen oli isänsä kotona ja toinen minun kotona, joten ei menneet ohjeistukset edes yhdellä soitolla vaan sai ihan molemmille soitella erikseen. Noukkasin likat lennosta kyytiin, haettiin Hesestä vähän purtavaa autoon – minäkin söin ihan kerroshampparin, koskahan viimeks? En edes muista. Ja ajettiin takaisin melkein samaan suuntaan mistä juuri olin tullut. Onneksi vastavirtaan. Huokaisin jo Mechelininkadulla että päästiinpä vikkelään – kunnes tavoitettiin se Stadin toisen reunan ulosajoruuhka Länärin päädyssä…

Selvitettiin tiemme Salmisaareen kiipeilyhalliin ja ensimmäinen kriisi uhkasi tulla valjaista – minulla kun on lapsille vain yhdet lasten valjaat ja vaikka ovat kutakuinkin samanlaiset kuin vuokravaljaat, olisi esikoinen vältsisti halunnut tänään ne omat, vaikka hänelle sopii paremmin ne aikuisten kun on jo sen verran iso, kun taas piskuinen tosikoinen tarvii ennemmin ne pienemmät… Se toinen kriisi tuli sitten lähtiessä kun tosikoinen nosti metakan joka yltyi raivariksi siitä että kerettiin kiipeillä vain reilu tunti.

Kivaa se kiipeily oli niin kauan kuin sitä kesti. Ihan totta, että olihan se tunti aika lyhyt, ehdittiin kukin kiivetä vain 3-4 reittiä kun jo oli aika lähteä pois. Seura oli kuitenkin kivaa ja olihan se nyt kivaa kiivetä edes se vähä! Paitsi siis tosikoisesta, jolle se oli vain pettymys kun ei saanut kiivetä enemmän. Jonkinasteista luonne-eroa itseeni verrattuna havaittavissa – tosikoinen on selvästi kaikki tai ei mitään -tyyppiä, kun taas minulla riittää makupalatkin jos ei kaikki ole vaihtoehto.

Tosikoinen siis murjotti kotimatkan. Tosin tuo on aina vähän hiljaisempi siellä takapenkillä yksinään, kun esikoinen istuu vieressäni etupenkillä ja juttelee. Menomatkalla kyseli minulta miksi ennenvanhaan ajateltiin ettei tyttöjen niin tarvinnut oppia asioita ja käydä kouluja. Koitin siinä jotain sitten selittää arvo- ja yhteiskuntamuutoksista (länsimaissa) ja muista ja tytär kuunteli mietteliäänä. Totesipa sitten, pikkusiskon säestämänä: “Mut jos ei tarvis osata ja tietää mitään, tuntuis elämä jotenkin ihan turhalta. Niinkun et yhtä hyvin vois olla olematta!” Atta girl 🙂 Cogito, ergo sum.

Hälytyskellojen olisi pitänyt jo soida maanantaina, kun maanantai ei ollenkaan ollut maanantai vaan tuntui ihan normaalilta arkipäivältä. Aamulla töihin, töissä ihan jees päivä, sieltä suoraan tanssitunnille ja siitä sitten himaan ajoissa. Ei paniikkeja, ei kahveja sylissä, ei mega-ruuhkia joiden takia olisi myöhästynyt tanssitunnilta, ei mitään. Peruspäivä.

Ei sellainen voi tietää kuin sitä että maanantain jälkeen tulee tiinantai, maanantain kahta kamalampi pikkusisko. Jos maanantai käyttäytyy siivosti, tiinantai iskee nurkan takaa kanveesiin. Sekin päivä alkoi ihan iisisti, lähdin himasta duuniin dösällä, iPod korvilla. Tai siis ne kuulokenapit. Kuuntelin koko matkan vuoron perään U2:ta ja Guns’n’Rosesia, sillä Shuffle päätti niin. Ihan hyviä molemmat, mutta se rupesi lopulta jo ärsyttämään, ettei laite suvainnut soittaa mitään muuta.

Työpäivä sujui mallikkaasti, mitä nyt tekniikka teki temppujaan kuten aina. Tiimikaveri tappeli sen kanssa siinä vieressäni ankarasti, minä lähinnä tuskailin kun ei pikselit asettuneet kohdilleen css-määrityksilläni vaikka olisi pitänyt. Ihan normisettiä siis kuitenkin. Tai no, taisin minä sitä päivää pitää tiinantaina jo ihan näistäkin syistä, mutta se oli vielä silti vasta myrskyn eturintamaa. All hell broke loose vasta sitten illalla.

Kaikki alkoi kai siitä kun lähdin töistä askel keveänä kampaajaa kohti. Odotusarvo korkealla, pikselitaistojen jälkeen tuntui ihanasti houkuttelevalta jo pelkästään se ajatus että pääsee kampaajan käsittelyyn. Vaikka olinkin varannut vain leikkauksen vaikka hiukset tarvitsivat uutta väriäkin. Silti! Olin jo metroasemalla, iso take-away-teemuki kädessäni (olen hämmentävästi addiktoitunut nyt siihen vähennettyäni kahvin juonnin minimiin eli pariin kuppiin aamulla), kun huomasin jättäneeni kännykän töihin!

Katsoin kelloa ja tein pikaiset laskelmat päässäni, ja lähdin tekemään päivän liikuntasuoritusta: korkokenkäjuoksu töihin ja takaisin, noin 10minuuttia suuntaansa. Sain kännykkäni, tulin kampaajalle viitisen minuuttia myöhässä, sain lyhyet hiukset ja lopulta uuden värinkin, sillä eihän ihana kampaaja-ystäväni olisi edes kehdannut päästää minua sieltä ulos puolivärisenä! Niinpä sain pääni kuosiin ja lähdin kotia kohti mieli keveänä.

Jälkiviisautena täytyy sanoa, että olisi vaan pitänyt jättää se kännykkä sinne töihin, sielläpähän olisi ollut turvassa, sen sijaan että se sitten hukkui kotimatkallani bussiin. Tietenkin käyttelin sitä dösässä meilien lukemiseen ja facebookkailuun. Enkä laittanut takaisin taskuun vaan pidin käsissäni. Ja kun sitten vedin sormikkaita takaisin sormiin se vissiin liukui lattialle ja sinne jäi. Kunnes joku ikävä ihminen sen noukki ja piti ja luuli kai saavansa rahaa siitä, mutta ei se mitään lukitulla kännykällä tee! Olis toimittanut sen kuskille vaan!

Minä huomasin kännykkäni puuttuvan vasta vähän myöhemmin illalla. Ja sen varsinaiset seuraukset sitten värittivätkin seuraavia paria päivää ihan iloisesti. Tai pikemmin kaikkea muuta kuin iloisesti, taistelin lähinnä paniikkihäiriökohtausta vastaan kunnes kaikki oli sen osalta selvitetty. Soittelin HSL:lle, löytötavaratoimistoon (jossa on kummallinen puhelinjärjestelmä) ja Veolialle, missä ystävällinen asiakaspalvelija-tyttö kävi ihan itse tutkimassa auton, johon kännyni oletettavasti oli pudonnut. Nada. Ei löytynyt.

Lieveilmiönä kännyn katoamisesta ei tietenkään toiminut mokkulanikaan, jonka varassa nettiyhteyteni sinä päivänä töissä oli(si ollut, muttei siis ollut, mutta onneksi tiimikaveri lainasi puhelintaan minulle nettiyhteyttä varten, tosin siitä taas seurasi se että unohdin usb-kaapelini töihin…). Kiitos ripeiden pomojeni, sain uuden sim-kortin ja varakännyn duunista vielä keskiviikkoiltana, jottei tarvinnut käyttää akuankka-puhelinta ja liittymää, jonka numeroa ei kukaan tiedä.

Torstaina vasta pääsin kuitenkin konffailemaan varaluuria niin että sain sen taas synkronoimaan sähköpostit, kalenterin ja kontaktitiedot Outlookista, niin ja facebookin mobiiliversion käyttöön. Pitkällisten tuskailujen jälkeen elämä palasi kännykkään – siis eihän tuollaiset asiat voi mennä kerralla putkeen, tietenkään! Ja kadonneen osalta kuviot alkoivat olla hoidetut. Henkäisin ja huokaisin ja ajelin työpäivän jälkeen ystäväni luo Järvenpäähän viettämään mukavan illan.

Illan, jonka päätteeksi ystävän poika huokaisi: “tunti sitten vielä rullaluistelin ja kohta voi jo hiihtää!”. Hivenen yltiöoptimistista se oli Jäkessäkin, mutta juu, maassa oli muutama sentti hyvin märkää lunta ja sain ihan harjata autoni puhtaaksi ennenkuin lähdin ajamaan sieltä kotiin kesärenkailla, pimeässä ja räntäsateessa. Onneksi tiet muuttuivat lähinnä märiksi parin pikkutie-kilometrin jälkeen ja pääsin kotiin ihan onnellisesti.

Perjantai oli onneksi ihan perusperjantai, enkä edes ryöminyt tällä kertaa työpaikan lattialla pöytien alla kuten edellisenä perjantaina. Kotona napsautin saunan lämpiämään, avasin punkkupullon ja lysähdin rentoutumaan. Saunaa, breezeriä, viiniä, Gene Kellyä musikaaleissa. Ihana rauhallinen ilta!

Lauantaina luulin ettei ole mitään tekemistä ja valikoin jo hyllystä Scarlett Pimperneliä katsottavaksi, mutten kerennyt laittaa sitä pyörimään, kun ystävä kyseli seuraksi Kauneus-messuille. Kauneus, terveys, muoti ja häät&rakkaus (jonka näyttelyaluetta ei tod. etsitty sieltä!) -messuille kun tarkkoja ollaan. Mikäpä siinä, lähdin sinne katsomaan Scandinavian Hunkseja ja kenkiä.

Hunksit nähtiin ja kaveri hommasi niiltä nimmaritkin – onhan ne ihan silmä-karkkia 🙂 Kenkiäkin katsottiin, mutten yksiäkään ostanut – hurraa! No okei, se johtui siitä ettei siellä oikein ollut juuri sitä mitä olisin halunnut, ei siitä ettenkö olisi ollut valmis saappaita ostamaan… Mutta kyllä ehdottomasti se messujen kohokohta oli tankotanssi!

Kuljettiin Pole4Fit-tankotanssikoulun esittelyalueen vierestä ja kieltämättä kiinnosti. Se näyttää niin mageella tavalla yhdistävän kiipeilyä ja jonkinsortin akrobatiaa ja no, kai tanssiakin 😛 Joten kokeilin siinä ja nyt, kun tilaisuus tarjottiin. Se oli siistii! Ja se sujui, no, ensikokeiluksi kuulemma loistavasti 🙂 Pitää vissiin mennä kokeilemaan sitä ihan oikeasti sinne tanssikouluunkin.

Johan vuosia sitten sanoin, että kun it-ala alkaa tympiä, ryhdyn tankotanssijaksi 😉 Nyt ollaan askel lähempänä sitä 😛

Onkohan niitä sitten kuitenkaan noin monta? Minähän siis tunnetusti olen niin kesäihminen kuin voi olla. Viime kesän helteet olisivat minun puolestani saaneet jatkua aina vaan, minua ei kuuma haittaa, päinvastoin! Mitä vähemmissä vaatteissa pärjää, sen parempi 😉 Mieluiten biksukelit ympäri vuoden…

Kevät on silti lempivuodenaikani, näin Suomessa asuen, sillä se on toivoa täynnä. Talvi väistyy, päivät pitenee, aurinko armas alkaa lämmittää, puihin tulee lehdet. On uuden elämän aika luonnossa. Enkä minä ole vielä voinut pettyä siihen, ettei kesä ollut(kaan) lämmin ja ihana. Keväällä voi vielä odottaa lämmintä ja ihanaa kesää.

Ja jos ja kun se on lämmin, kuten vaikka viime kesä, tulee syksy pahiksen lailla ja vie sen pois. Tulee sateet ja kylmät. Joutuu pakkaamaan päälleen lisää vaatetta jotta tarkenee. Joutuu etsimään skraban autoon ja virittelemään lohkotolpan. Kesästä tulee enää muisto huomion kiinnittyessä pimeneviin iltoihin ja tulevaan talveen. Siinä missä keväällä voi toivoa lämmintä kesää, syksyllä saa pelätä pahuksen kylmää talvea niinkuin viime talvi oli. Ja miettiä, miten selviää yli sen pimeän ajan, jonka haluaisi vain karhun lailla nukkua yli.

Rehellisesti, jos pysähdyn miettimään syksyä, on siinä kuitenkin sellaisiakin puolia joista pidän, joista suorastaan nautin. Ja niitä on jopa aika monta.

On kuulaita syysaamuja, joina aurinko paistaa kirkkaana ja tuntuu melkeinpä mukavalta kävellä kaulahuivi kaulassa käsineet kädessä pitkin syksyistä luontoa (tai vaikka aurinkoista Espaa) maailman kylpiessä syksyn vähän kesää kylmemmässä valossa.

On puiden upea ruska. Hehkuva väriloisto, joka Lapissa varmasti on vielä upeampi – ei, en ole siellä koskaan ollut ruska-aikaan – mutta on hieno tällä meidänkin leveysasteella. Etenkin vaahterat tekevät syksystä todella kauniin 🙂

On syksyn sato. Puolukat (olkoonkin etten niistä niin paljon pidä, mutta ne on intensiivisessä punaisuudessaan kauniita), pihlajanoksat jotka roikkuvat raskaina marjataakan kanssa ovat jostain syystä yksi niistä jutuista, jotka syksyssä on minusta kaunista (ja mutsi teki muuten joskus pihlajanmarjoista hyvää hyytelöä), sienet joita en tosin poimi itse mutta kuvaan mielelläni ja rakastan syödä (viimeksi tänään sain herkullista sieni kastiketta, kiitos isän vaimon), omenat vaikken ole mikään suuri omenafani muuten, kirpakat kotimaiset omenat ovat vaan hyviä! ja omenapuut satoineen kauniita.

On kynttilät pimenevinä iltoina. Nyt kun lapset eivät enää ole pieniä eikä ole eläimiä uskallan taas polttaa niitä (tiedän ettei nuo kaikkia estä muutenkaan, mutta olen ehkä vähän ylivarovainen tässä kohdin). Rakastan kynttilöiden tuiketta sisällä, kun ulkona on pimeää.

On takkatuli kirpeinä syysiltoina. Tai no, oli takkatuli. Ei ole enää 😦 Sen ääressä oli ihana istua, nauttia vähän punaviiniä ja vaikkapa tapaksia. Tai vain lukea.

On punaviini. Vahvoja makuja syksyyn. Kesään kuuluu Fresita (joka maistuu toki ympäri vuoden, mutta kuuluu kesään ja aurinkoisiin iltoihin), syksyllä taas aukeaa punaviinipullo tapasten ja juustojen ja muiden voimakkaiden makujen kanssa.

On villasukat ja kaulahuivit ja lapaset, joihin on mukava pukeutua viileinä syyspäivinä. Ja neuleet (no joo, ei minulla ole kuin yksi josta pidän…) ja toppaliivit. Ja on saappaat! Kesän jälkeen saa vetää taas pitkät korkeakorkoiset saappaat jalkaan, mieluiten jos vielä ostaa syksyyn ihan uudet. Oma hohtonsa on siinäkin kun pukeutuu syksyyn.

Jep, onhan noita hyviä ja kauniita syksyssä hyvinkin tuo yhdeksän+kymmenen. Etenkin kun se on yhtä aurinkoinen kuin tämä syksy on ollut. Vaikkakin aivan liian usein on aurinko taas tehnyt työviikon yhtaikaa meidän kanssa ja livenny pilviverhon taa huilimaan viikonlopuksi. Mutta ei se tänäänkään haitannut, oli hieno päivä olla landella luonnonhelmassa, vaikkei aurinko näyttäytynytkään.