Sattumia

Torstai on toivoa täynnä. Ainakin siinä oli ihan hyviäkin hetkiä maananataisten häppeninkien seassa. Nimittäin aamulla ensimmäiseksi sain oman Desireni takaisin ♥ Olin lentää pyllylleni tiistaina kun luin meilin, jossa oli ilmoitettu työnantajalleni, että kännykkäni oli noudettavissa Löytötavaratoimistosta. Maailma ei olekaan läpeensä paha! En sittenkään antanut pikku-tytölle turhaa toivoa ihmisten hyvyydestä auttamalla tätä kantamaan ison kasan kirjastokirjoja muovipussin hajottua tuossa joku päivä!

Toisaalta, on kovin todennäköistä että sen on joko löytänyt joku siivooja jonka työmoraali on vaan riittävä että palautti kännykän, tai sitten se joka sen vei, tutki sitä aikansa vain todetakseen että se on lukittu niin hyvin ettei siitä ole iloa. Tai sitten sen löysi narkkari, joka ei saanutkaan lukittua kännykkää vaihdettua fixiin, joten selkeänä hetkenä palautti sen jonnekin. Hmm. Narkkari ei ehkä olisi vaivautunut. Unohdetaan se.

Niin taikka näin, työnantajani sai kännykkäni löytötavaroista tiistaina ja minä sain sen takaisin tänä aamuna :) Tavallaan triviaalia, kännykkä on vain kännykkä, mutta olin jotenkin kiintynyt siihen. Sitä paitsi, se oli tuunattu ja konffattu juuri minulle ja minun tarpeisiini. Oli ihanaa saada se takaisin sellaisena! Niin, kun siis en ollut ymmärtänyt tehdä sille wipea ennen liittymän sulkemista.  En ole tottunut kadottelemaan puhelimia.

Ihan vähän tätä oman kännyn takaisin saamisen riemua himmensi se, etten muistanutkaan pin-koodia kun vaihdoin sim-kortin puhelimesta toiseen. Olin nimittäin vaihtanut uuteen sim-korttiin kokonaan uuden pin-koodin sen tilalle, joka oli ollut käytössäni jo vuosia. Miten fiksu teko se olikaan! Oman pienen rumbansa aiheutti sitten puk-koodin saaminen firman liittymään, mutta lounaan jälkeen sain Desireni taas käyttöön. Oooh ♥

Työpäivän jälkeen ajoin tuskatuneena ruuhkassa kotia kohti kait niiden samojen autojen kanssa, jotka olivat yhtaikaa kanssani tukkineet kehä-ykkösen toiseen suuntaan aamuruuhkassa. Loputon meri punaisia perä- ja jarruvaloja edessä ja kirkkaita ajovaloja takana, vesitihkua tuulilasissa ja kytkinjalka liki krampissa. Omalla kännykällä oli kuitenkin iisi hoidella siinä samalla joku sähköposti ja facebook statuspäivityskin, tietty. Sillä lainakännyllä se ei jotenkin ollut yhtä iisiä, erilaiset tsydeemit.

Ja tottahan sitä sai taas soitella tyttärillekin. Toinen oli isänsä kotona ja toinen minun kotona, joten ei menneet ohjeistukset edes yhdellä soitolla vaan sai ihan molemmille soitella erikseen. Noukkasin likat lennosta kyytiin, haettiin Hesestä vähän purtavaa autoon – minäkin söin ihan kerroshampparin, koskahan viimeks? En edes muista. Ja ajettiin takaisin melkein samaan suuntaan mistä juuri olin tullut. Onneksi vastavirtaan. Huokaisin jo Mechelininkadulla että päästiinpä vikkelään – kunnes tavoitettiin se Stadin toisen reunan ulosajoruuhka Länärin päädyssä…

Selvitettiin tiemme Salmisaareen kiipeilyhalliin ja ensimmäinen kriisi uhkasi tulla valjaista – minulla kun on lapsille vain yhdet lasten valjaat ja vaikka ovat kutakuinkin samanlaiset kuin vuokravaljaat, olisi esikoinen vältsisti halunnut tänään ne omat, vaikka hänelle sopii paremmin ne aikuisten kun on jo sen verran iso, kun taas piskuinen tosikoinen tarvii ennemmin ne pienemmät… Se toinen kriisi tuli sitten lähtiessä kun tosikoinen nosti metakan joka yltyi raivariksi siitä että kerettiin kiipeillä vain reilu tunti.

Kivaa se kiipeily oli niin kauan kuin sitä kesti. Ihan totta, että olihan se tunti aika lyhyt, ehdittiin kukin kiivetä vain 3-4 reittiä kun jo oli aika lähteä pois. Seura oli kuitenkin kivaa ja olihan se nyt kivaa kiivetä edes se vähä! Paitsi siis tosikoisesta, jolle se oli vain pettymys kun ei saanut kiivetä enemmän. Jonkinasteista luonne-eroa itseeni verrattuna havaittavissa – tosikoinen on selvästi kaikki tai ei mitään -tyyppiä, kun taas minulla riittää makupalatkin jos ei kaikki ole vaihtoehto.

Tosikoinen siis murjotti kotimatkan. Tosin tuo on aina vähän hiljaisempi siellä takapenkillä yksinään, kun esikoinen istuu vieressäni etupenkillä ja juttelee. Menomatkalla kyseli minulta miksi ennenvanhaan ajateltiin ettei tyttöjen niin tarvinnut oppia asioita ja käydä kouluja. Koitin siinä jotain sitten selittää arvo- ja yhteiskuntamuutoksista (länsimaissa) ja muista ja tytär kuunteli mietteliäänä. Totesipa sitten, pikkusiskon säestämänä: “Mut jos ei tarvis osata ja tietää mitään, tuntuis elämä jotenkin ihan turhalta. Niinkun et yhtä hyvin vois olla olematta!” Atta girl :) Cogito, ergo sum.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.