Vuodenvaihde lähestyy. Tuo hetki jona aina vielä kerran käännän katseeni kuluneeseen vuoteen ja pysähdyn pohtimaan, mitä se elämääni toikaan. Tänä vuonna tuo vuoden tilinpäätös onkin melkoinen. Kuluneen vuoden aikana elämässäni on mennyt uusiksi kaikki paitsi lapset. Ja sisko ja vanhemmat ja niin eespäin, tietty. Ei siis liene ihme, että muutenkin tyypillisesti emotionaalinen joulunaika on tänä vuonna melko, no, herkkää aikaa.

Viime vuonna juuri joulun alla tehtiin ex-miehen kanssa se eropäätös. Joulun ajan kannoin päätöstä vielä sisälläni hiljaa, kertomatta siitä vielä muille kuin aivan lähimmille ystäville. Lapset saivat kuulla siitä joulunpyhien jälkeen. Nyt on käsillä ensimmäinen joulu oikeasti eron jälkeen. Aika hyvin me kaikki tsempataan, lapsetkin, vaikka tiedän ettei tämä joulu ole ihan helppo meille kellekään.

Paistoin itselleni pienen kinkun ja nyt en tiedäkään, mitä sillä teen. Jouluaaton ateria saadaan isäni luona, kaipaako sitä kinkkua sen jälkeen? Minä kaipasin siitä lähinnä sitä ensimmäistä siivua. No, saahan siitä aina lapsille jotain ruokaa jos ei tule muuten syötyä. Tuntuu että syönkin nykyään kotona niin vähän mitään, että omat viikot pärjäilen sillä mitä lapsiviikoilta jää kaappiin. Voikkarin työpäivän jälkeen, ja siinä se.

Tuotiin tänään tyttöjen kanssa tänne pieni kuusi. Se on jotain, mitä vaan halusin jouluksi kotiini. Tyttäret ja kuusen. Alettiin koristella sitä, kun huomasin, ettei minulla olekaan tähteä sen latvaan. Tätä tämä on, viime keväänä jaettiin tavarat, silloin tuntui ettei oikein mitään kaivannut mukaan, mutta aina silloin sun tällöin yhä huomaa jotain minkä on jättänyt exän hoteisiin, mitä sittenkin kaipaisi. Kuten kuusen tähden tai Mamban joululevyn, jonka sitten sainkin itselleni, minun cd:ni kun se on. Onneksi on hyvät välit exän kanssa.

Niin, kuusen latvaan laitettiin tyttöjen kanssa sitten enkeli, sillä en suin surmin enää halunnut lähteä kauppoihin tähteä ostamaan. Se on siinä ihan kiva, vähän erilainen. Se on meidän kuusi. Oikeastaan siinä on aika paljon enkeleitä. Ja olkikoristeita, puisia koristeita, tyttöjen tekemiä koristeita. Olin aika kranttu noiden kuusenkoristeiden suhteen, yhtään tiimaripalloa ei minun kotiini eksynyt. Pari muuta palloa joukossa on kyllä.

Tänään olen tehnyt vielä vähän töitä, haikeillut vähän ihan vaan koska tämä joulu tekee haikeaksi, valmistellut tyttöjen kanssa joulua ja hymyillyt pienen kyynelverhon läpi heille kun paketoivat isälleen lahjoja. Ei, en kadu eroa, mutta kyllä perheen hajoaminen sattuu silti, erityisesti jouluna, ja erityisesti lasten vuoksi. Ja tyttöjen mentyä nukkumaan olen kuunnellut joululauluja ja paketoinut tyttöjen lahjoja.

Niin tai näin, tämä joulu on silti paljon edellistä parempi. Ja sitä-edellistä. Oikeastaan haikeudesta huolimatta aika hyvä joulu. Ainakin minulle. Toivottavasti tämä on sitä lapsillekin, kaikesta huolimatta.

Facebookkiin tyydyin aamulla kirjoittamaan vain kaikenkattavasti ja mitäänsanomattomasti “nnngh”. Hyvinkasvatettuna koitin noudattaa periaatetta “jos ei ole mitään rakentavaa sanottavaa, on parempi olla sanomatta mitään”, sillä totesin että tänä aamuna minulla oli tasan kaksi vaihtoehto: valittaa tai olla hiljaa. Naamakirjassa päätin siis olla hiljaa, tai päästää vain eläimellisen äännähdyksen, tänne voinen vähän valittaakin.

Sisäinen kelloni näyttää edistävän noin puoli tuntia. Olen nyt joka aamu jo varmaan viikon ajan herännyt noin puoli tuntia ennen kellon soittoa – vaikkei kello edes ole joka aamu ollut samaan aikaan soimassa.

Suihkun ja meikin ja hiusten laittamisen jälkeen katsoin itseäni vielä peilistä ennen töihin lähtöä ja totesin näyttäväni juuri niin väsyneeltä ja nuutuneelta kuin miksi itseni tunsinkin. Pitikö viikonlopun rentouttaa ja piristää?

Viikonloppu oli kiitettävän vilkas. Lauantaina oli lasten koulun joulujuhla jonka esikoinen juonsi luokkakaverinsa kanssa – reipas typykkä ❤ – ja jossa tosikoinen tanssi tonttutanssin luokkakavereiden kanssa 🙂 Juhlan jälkeen lapset lähti vaarin kanssa landelle ja vaarille yöksi ja minä sain joululahjat shopattua. Sunnuntaina oli Stepupin joulushow, aivan ihana upea show kaikkiaan! Tai siis niitä oli kolme, tosikoinen tanssi vikassa. Kyllä se sitten tanssii hyvin ❤

Illalla puoli kahdentoista aikaan soitti ex-mies. Perjantaina puoli ysin aikaan oli esikoisen ope laittanut wilmaan viestiä, että maanantaina on luistelua. Mikä aika se on mitään ilmoittaa? Kuka lukee wilmaa viikonloppuna? Mikäs siinä, kävin sitten varastossa puolen yön aikaan hakemassa tyttären luistimet, jotka kiikutin tänä aamuna työmatkan varrella lapselle isälleen.

Helsingin kaikkien aikojen (tiedossa oleva) lumiennätys 70cm on yön aikana rikkoutunut. Siltä tää on kyl tuntunutkin. Parin päivän aikana harjannut auton päältä taas yhteensä varmasti yli 20cm lunta ja välillä se oli sentään parkissa katoksenkin alla. Saisko sitä vaan antaa kaiken hautautua tohon lumeen ja hautautua itse peiton alle kotiin kunnes lumet on sulaneet?

Joulu. Mitähän siitä sanoisi. Normaalisti se tuo jo pelkillä pyhillään muutaman ylimääräisen vapaapäivän, mutta tänä vuonna yhden vaivaisen päivän. Plus Loppiainen toisen. Aikaisempina vuosina olen myös usein pitänyt muutaman ylimääräisen vapaapäivän joulun aikaan, mutta tänä vuonna en, koska säästelen ne kaikki talviloman Kanarian-matkaan. Liekö sitten siksi vai monesta muusta potentiaalista syystä tai ehkä kaikkien yhteisvaikutuksesta ei tunnu ollenkaan jouluiselta. Tulee ja menee ja sen pituinen se.

Tämän päivän teemana My Chemical Romance on Spotify ja tietenkin SharePoint, kuinkas muutenkaan 🙂

Pakkasta on jatkunut nyt, mitä sitä nyt on jatkunut? melkein marraskuun alusta asti? Ei enää muistakaan, mutta pitkään. Ainakin kuukauden. Talvivarusteluun on jotenkin jo tottunut tavallaan, vaikkei se siitä sen hauskempaa teekään. Tai no, onhan siinä oma viehätyksensä vetää kunnon talvipopot jalkaan ja untsi päälle vaikka vain kauppareissulle, tai skimbavermeet (joilla en tosin taida koskaan olla ollut rinteessä vaan ostin ne joskus vain ulkoilumielessä) niskaan tallin joulujuhlaan.

Keskiviikkona lähdin töistä itse asiassa kyllä ihan lämpimästä, oli kohtuullisen lämmin sisällä ja autonikin oli jo kolmatta päivää saanut nauttia lämpimästä hallista ja näin ollen minä lämpimästä autosta töistä lähtiessäni. Mutta ulkona oli pakkasta kymmenkunta astetta ellei enemmän, joten vähän hirvitti ajatus jättää auto tuohon pihaan taas pariksi päiväksi seisomaan. Mutta jollen halunnut ajaa Kajaaniin – enkä halunnut – vaihtoehdot olivat vähän niinkun vähissä.

Keskiviikkoiltana nousin siis koneeseen ja astuin siitä ulos Kajaanissa, missä ensimmäinen huomioni oli, että maailma on jonkin futuristisen scifi-leffan tapaan jäätynyt sillä välin kun minä olin lentokoneessa! Tai ehkä se oli vain Kajaani, joka oli absoluuttisen kuura-kuorrutettu koko paikka. Laajalla skaalalla ja ydintään myöten. Minäkin meinasin jäätyä taksitolpan seuraksi kunnes tajusin, että eihän minun ulkona sitä pirssiä tarvinnut venata.

Minä en matkustele työn takia tai lomillakaan mitenkään ihan hirveästi, mutta muutaman kerran vuodessa jonnekin kuitenkin. Ja nyt täytyy sanoa, että Kajaani oli ehdottomasti ensimmäinen paikka, jossa ei ollut takseja tolpalla odottamassa Stadin-koneen laskeutumista, vaan ihan joutui soittamaan paikalliseen taksikeskukseen, jonka numero sen sijaan oli (toisin kuin yleensä missään) oikein hyvin esillä siellä täällä. Ja taksille annettiin sitten tilaajan nimi eikä tilaajalle numeroa, jota ei kuitenkaan voi muistaa. Kätsää.

Matkalla hotellille ihastelin jokirannan maisemia, jotka oli valaistu oranssein isoin valoin. Todella upeeta, kaikki mahdollinen paksun kuuran peitossa ja komeasti valaistuna! Tuo tekee kaupungista talvikaupungin. Helsinkihän sitä ei ole. Helsingissä talvi on pakkasellakin nuoskaa ja silkka pimeä kaaos. Siis ei kaamos edes, vaan pimeä, ja lumesta kaaos.  Tuumasin että jokiranta pitää käydä kuvaamassa, ja niinpähän eilen työpäivän jälkeen sitten kävinkin. Kreivin aikaan ehdin hollille kameran kanssa, tänään oli jo kuura lentänyt tuulen mukana, öö, jonnekin.

Kajaanissa ei ollut lunta nyt kuin murto-osa siitä mitä täällä, ihan päälaellaan tämä lumitilanne. Siellä ei kuulemma suksetkaan mene kaupaksi tänä talvena, kun taas minä olen jo pudonnut laskuista sen suhteen kuinka moni kaveri on jo feissarissa ilmoittanut ostaneensa nyt sukset “ja pitäisi hiihtääkin? millonkahan viimeksi?!” Tänään lähtiessäni siellä tippuili taivaalta kristallihitusia, itse asiassa ihan samanlaisia kuin nyt täälläkin. Mutta pakkasta siellä oli tuplat.

Palasin sieltä Kajaanista kotiin tänään sellaisella Finncomin sillipurkilla. Mennessä kone oli ihan kunnon kokoinen Finskin kone, joka oli ihan täysi, kun edellinen lento oli peruttu. Olin olettanut vanhan kokemuksen perusteella saavani meno-lennolla jonkun sämpylänjämän ja jääväni ilman sitten paluuulennolla, mutta menikin sitten ihan toiste päin. Finski ei tarjonnut muuta kuin kahvia ja sitä sen sellaista, kun taas Finncom tarjoili sämpylät ja glögit ja Mariannet.

Vähän jänskäsin kotiin tullessani, miten mahtaa sen armaan Hondani akun laita olla. Käväisin ylhäällä moikkaamassa tyttöjä ja siskoani ja kuulemassa “shhh!!” kun kehtasin puhua Autot-elokuvan päälle, ja piipahdin autoa starttailemaan. Ja riemastuin kun se jopa lähti käyntiin! Heitin vielä illan ratoksi sillä sellaisen parinkymmenen minuutin lenkin, niin jospa se siitä käynnistyisi huomennakin… Onneksi se saa taas ens alkuviikon seistä päivät lämpimässä.

Kyllä minä odotan jo pääsyä lämpimään… Pari kuukautta pakkasta ja lunta vielä. Mutta sitten melkein kaksi viikkoa mutsin tykönä Kanarialla. Haaveet vie jo sinne…

Tänään ei nyt ehkä ollut ihan ideaali sää huviajelulle, eikä rehellisesti sanoen ihan ideaali olokaan huviajelulle eilisten pippaloiden jälkeen, mutta otin silti kameran messiin, istuin auton rattiin ja lähdin ajelemaan. Siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että koko viikon olen taas käyttänyt Hondaa vain lyhyehköihin työmatkapyrähdyksiin ja halusin saada nyt sen akun kunnolla latinkiin, ettei taas joku aamu jätä käynnistymättä.

Oli sille ajelulle tosin toinenkin syy. Suunnittelin tuossa pitkin viikkoa, että lauantaina kävelen tuohon Helsingin Pitäjän Kirkonkylään kuvaamaan viimein sen Pyhän Laurin kirkon, kuten on jo pitkään pitänyt, mutta tänään ei nyt oikein sen paremmin sääolo kuin oma olokaan tukenut tätä kävelyajatusta, ja sitä paitsi se auto tarvitsi liikuntaa ehkä kipeämmin kuin minä.

Honda käynnistyikin vähän jähmeästi vaikka oli ollut tolpassa, joten uumoiluni osuivat oikeaan, kunnon akun lataus oli tarpeen. Ensimmäinen etappini, tuo kirkko, oli kuitenkin siis tuossa vain muutaman kilometrin päässä, oikeasti kävelymatkan päässä, mutta varmistaakseni päivänvalon kuvauksilleni, pysähdyin siihen ekana, jatkaakseni siitä sitten vähän pidemmän lenkin. Näpit vähän jäässä (hanskoissakin) kuljeksin tovin ympäri kirkkomaata kuvaten niin kirkkoa kuin hautausmaata ja vähän ympäristöäkin, ja hahmottelin mielessäni tulevaa ajolenkkiä.

Siinä vaiheessa kun palasin autolle, olivat sormeni jo niin kohmeessa, että hädintuskin pysyivät autonavaimet kädessä. Minä siis oikeasti tarvitsisin talvella aina käteeni jotkut nahkakintaat selvitäkseni! Mutta kun ne on hiukka kömpelöt kameran kanssa… Lunta oli kävelyni aikana tuiskuttanut auton päälle taas niin että jouduin sutimaan vähän ikkunoita puhtaiksi että näin peruuttaa pois parkkipaikalta – heti kun auto oli ystävällisesti käynnistynyt, vähän se taas köhi.

Ajelin tuiskun keskellä luistinrata-liukkaita teitä kehälle, lahdenväylälle, Keravan ja Tuusulan läpi Nurtsille. Hirveästi oli autoja teiden sivussa! Vähänkin liikaa nopeutta vaikkapa rampilta tullessa ja jo oli auto hangessa. Ei siis minun autoni, osaan minä ottaa ratissa iisistikin kun keli sitä vaatii, mutta monen muun auto kyllä.

Kieli keskellä suuta sai ajella tiellä kuin tiellä, ja näkyvyys oli hiljaisemmilla nopeuksilla melkoisen heikko kun lunta pöllysi ympärillä, suli tuulilasiin eikä sitä oikein saanut aina pyyhittyä, kun pyyhkimet jäätyivät matkalla. Ja pikkuteillä oli niin pahuksen valkoista ettei märkien ikkunoiden takaa aina meinannut erottaa, mistä tie kulki ja penkka alkoi, etenkään risteyksissä.

Nurmijärvellä tein pit-stopin Myllykukkoon, Kotipizzaan nauttimaan yhden Berlusconi Kotzonen oman kunnon kohotukseksi. Pizza vazzassa ajelin hämeenlinnanväylän toiselle puolelle vielä kuvailemaan vähän puolijäistä Myllykoskea. Joku oli kuljeksinut pitkin kosken jäitä, avanteiden seassa, en olis kyllä minä arvannut jalallani niille jäille astua. Mutta komean näköistä se oli, se puolijäätynyt koski!

Kamalan kauan en sielläkään viitynyt, sen verran että sain nipun kivjoa luontokuvia hankimaisemista, ja sitten autolle ja tuiskun ja lumipöllytysten läpi himaan.

 

Tuossa pöydällä nököttää abouts kolme kertaa kännykkäni kokoinen Samsung Galaxy Tab imemässä itseensä WLIIAn viidettä kautta. Kosketusnäytöllinen kiva vempele, jolla voisi soittaakin, jos iskisi sim-kortin sisään, mutta ennen kaikkea minulle (taas uusi 😛 ) laite, jolla pääsen näpsästi nettiin, wlanin kautta, ja jolla voi vaikka jossain reissussa katsoa vaikkapa sitä WLIIAa tai lukea eBookia. Tosin ainoat eBookit laitteessa juuri nyt on työaiheisia. Asennetta 😉

Eihän näitä koneita tässä minun taloudessani vielä tarpeeksi ollutkaan… Keskenäni täällä ja tietokoneita on kolme. Tämä normaalikokoinen punainen läppäri (jota lapset käyttää omiin surffailuihinsa ja pelailuihinsa), työläppäri (joka vapaa-ajalla koittaa pysyä repussa) ja pinkki mini-läppäri (jolle on oma outo paikkansa talouteni kone-ekosysteemissä). Tuo pleikka-kolmonenkin on nettiin kytketty wlanin kautta, joten kai silläkin voisi surffata? Sitä ei ole tullut testattua.

Lisäksi nettiin täällä pääsee kännykälläni. Ja se on monesti nopeampaa ja vaivattomampaa kuin availla näitä pc:itä. Tämä normi-läppärini tosin on ihan vikkelä vehje, mutta silti. Olen huomannut aika usein tekeväni naamakirja- ja meilitsekkauksia tai nopeita google-hakuja kännykällä koneen sijaan, etenkin jos lapset ovat tällä normi-koneellani. Se mini-pinkki on melko hidas nousemaan, etenkin kun se on niin paljon kiinni, että hakee ziljoona päivitystä aina ensi töikseen.

Tästäpä se rako tuolle Galaxy Tabille syntyikin siis. Halusin jotain kännykkämäistä vikkelyydessään ja näppäryydessään lähinnä nopsakkaa nettikäyttöä varten. Jotain missä on isompi kosketusnäyttö kuin kändessä, mutta joka on kuitenkin vielä kätsyn pieni. Rehellisesti sanoen iPad ajatuksena ei houkuttanut iTunes-kytkyineen ja muutenkaan omppuna, Galaxy Tabissa taas on sama Android kuin kännyssäni. Ja aivan, se oli helppo ottaa käyttöön 🙂

On se kiva 🙂 Olen tässä pitkin iltaa asennellut sinne Market Placesta softaa – on feset ja tweetdeckit ja wordpressikin niin että voin vaikka kirjoitella blogiakin sillä. Vaikkei se näppis nyt ehkä ole mielekkäin mahdollinen sitten kuitenkaan pitempään kirjoittamiseen. Mutta olenhan minä kännylläkin niitä tekstejä naputellut välillä… Google Mapsikin laitteesta löytyy, joten reissussa se toimii vähän isompiruutuisena navigaattorinakin mukavasti, kännyn sijaan 🙂

Sen verran tässä illalla tuli taukoa Tabilla leikkimiseen, että kävin välillä vähän toisissakin uusissa sfääreissä, tangolla keikkumassa Pole4Fitissä Poletech-tunnilla. Pyörimässä tangon ympäri eri tavoin ja “seisomassa” ja istumasa tangolla oikein ja väärin päin. Se oli tavallaan kivaa, mutta sitä nyt pitää vähän vielä makustella. En ole ollenkaan varma, että siitä tulee minulle uutta lajia, vaikka odotukset sen suhteen olikin melko korkealla.

Teknisesti se ei ole minulle liian haasteellista, päin vastoin, ainakaan tuo perustekniikka ei edes kunnolla haastanut ja tunti tuntui suorastaan liian hidastempoiselta, joten pomppasin puolessa välissä tuntia ei-ekakertalaisten kelkkaan ja lopputunti tuntui siten jo vähän mielekkäämmältä. Joskin vähän yksitoikkoiselta. Ja ihoon oikeasti sattui. Ja se tangolla seisominen jalkapöydän luihin asti.

Kyllä. Sitä pitää vähän sulatella. Ehkä voisi käydä jonkun toisen perustekniikkatunnilla tsekkaamassa kuinka paljon oli opettajasta kiinni. Ja ehkä voisi käydä sitten Poletech-kakkosessa tsekkaamassa muuttuuko touhu yhtään vähemmän yksitoikkoiseksi kun mennään eteenpäin. Mutta en tiedä. Voi myös olla, että annan koko lajin olla. Ja keskityn selviytymään ensi vuoden puolella taas ihanille omemmille tanssitunneille. Nythän puolet syksystä melkein hujahti niin etten tunneille päässyt 😦