Uitettu vilukissa

Piti keksiä jotain kivaa lapsille hiihtolomalla, joten pakkasin likat ja laukut autoon ja ajoin Tampereelle Holiday Club kylpylään. Jänskä mesta, entiseen kutomoon, vai mikähän joku sellanen tää on ollut, rakennettu. Kylpylä ei ole loppujen lopuksi kovin kummoinen, pieni ja liukumäetön, mutta kelpasi lapsille. Hienompia olisi tietty ollut vähän lähempänä vaikka Flamingossa tai Aulangollakin. Mutta Flamingossa ja Aulangolla ei ole delfiinejä. Niitä on tarkoitus huomenna mennä Särkkään katsomaan.

Lapsillehan pelkkä hotelliyö on elämys, kun eivät ole vuosiin hotellissa olleet. Joskus varmaan nelisen vuotta sitten Eurooppa-tourneella. Kanarian majoitus ei ole hotelli, vaikka se onkin ollut huoneistohotelli joskus. Meillä on täällä kiva iso huone, jossa on jokaiselle vähintään metrinen sänky. Esikoinen asettui heti taloksi, puri laukustaan kirjat ja pehmot sänkynsä nurkkiin. Tosikoinen alkoi ensimmäiseksi pähkäillä, laittaako kylpylään bikinit vai simmarit. Ja sitten kumpikin kävi parvekkeella katselemassa maisemia Naistenlahdelle.
"Mennääks me jo sinne kylpylään? Eiks me tänne sitä varten tultu?" tuumi esikoinen kun oltiin oltu huoneessa ehkä peräti kymmenen minuuttia. Juu, kyl, mennään. Hotellista on kymmenkunta metriä ulkona kävelyä kylpylän puolelle, joten piti pohtia, missä vaatetuksessa siitä viitsii kävellä. Minä ja tosikoinen päädyttiin laittamaan simmarit huoneessa ja hipsimään kylpytakissa kylpylään, esikoinen teki saman vasta paluumatkalla, mennessä karsasti ajatusta liiaksi.
Kylpylässä väänsin likat puoliväkisin saunaan ennen altaille menoa. Altailla uitiin jonkin aikaa ainoassa isossa altaassa, sitten mentiin porealtaaseen. Peuhasin minä tyttöjen kanssa isossa altaassa pariin otteeseen hyvän tovin, mutta enimmäkseen viihdyin lämpimissä pore- ja mineraalialtaissa, joista jälkimmäinen kylpylän lämpimin allas. Tosikoista ei ihan uimataitoiseksi voi kutsua, mutta uida osaa kyllä. Esikoinen sen sijaan on kunnolla uimataitoinen, ja kun lupasi huolehtia siskosta, uskalsin päästää heidät kaksistaan siihen isoimpaan altaaseen.
Tytöt uivat ja peuhasivat terapiapisteissä ja pitkin allasta pötkylöiden kanssa sillä välin kun minä lilluin mineraalialtaassa ja kävin välillä lämmittelemässä saunassakin. Välillä istuttiin allasbaariin popsimaan vähän ranskalaisia ja kokista ja jätskiä. Ja minä "nautiskelin" esanssisen punaisesta slushista valmistetun allas-margaritan, unh. Viihdyttiin altailla reilut pari tuntia, tytöt täysin siemauksin nauttien, minä suurimman osan aikaa yrittäen olla palelematta. Minkäs sille voin, että olen toivoton vilukissa ja uitettuna kahta pahempi!
Vaikka aikaa siellä oli vietetty jo yli kaksi tuntia, ei tyttöjen saaminen altaasta ylös ollut mikään ihan helppo taski. Kun yhden sai ylös, oli toinen jossain, "mä uin vielä tonne". Ja kun se toinen sieltä nousi, oli jo toinen puolestaan "mä uin tonne vielä kans". Ja kun molemmat oli viimein altaasta ylhäällä, "mä käyn vielä kylmäaltaassa" ja "niin mäki" ja "pitää vielä käydä tuolla lämpimässä" ja niin ne vielä kävivät kylmäaltaassa ja lämpimässä altaassa sen jälkeen sulamassa. Ja sitten viimein suihkuihin ja höyrysaunaan.
Nyt typyt katsovat toiselta koneeltani Beverly Hillsin hienostohauvaa ja minä ihmettelen elämääni. Ja kirjoitan blogiani tietty.

Eräänä kauniina aamuna

Tätä pahuksen talvea on kestänyt jo liki kolme kuukautta. Mikä tarkoittaa sitä, että liki kolme kuukautta on auton saanut kaivaa esiin lumipeitteen alta lähes joka kerta kun sillä on liikahtanut johonkin, lohkojohto kiinni tai ei lohkoa. On se kumma, että siitä huolimatta sitä yhä vaan ajoittaa lähtönsä ovesta ulos sen mukaan että muka pääsisi suoraan starttaamaan pihasta autollaan. Tuo lumimäärä ei vaan mahdu kalloon, eikä se että sitä pitää sataa joka hitsin välissä lisää.

Niinpä tänäänkin lähdin ovesta kuvitellen, että istahdan vain lämpimään autoon ja vien sen huoltoon. Mutta tuossa talon kulmalla karu totuus iski jälleen kerran. Lohkosta huolimatta auton päällä oli jälleen se kymmenen senttiä lunta. Ja totta kai tuulilasi vähän jäässä kun eilen kotimatkalla lumihiutaleet ehtivät sulaa lasille ja tietenkin ne sitten jo illalla siihen jäätyivät kiinni. Samoin kuin pyyhkimet. Eikä se sisätilapuhallin näissä pakkaslukemissa sitä jäädä jaksa kunnolla siitä sulattaa.
Kerrankin minulla oli kuitenkin adekvaatti vaatetus päällä auton putsaamiseen, sillä olin varustautunut sen mukaan, että kotiin pitää sitten kävellä se pari kilsaa. Huiskin lumet auton päältä – kuten silloinkin kun varustukseni on väehmmän sopiva, mutta nyt en jäätynyt sitä tehdessäni – ja skrabasin tuulilasista pahimmat. Peruutin pihasta jäisen peruutustutkan huutaessa yhtäjaksoisesti ja hurautin auton kohti korjaamoa. Melkein vein jonkun naapurin poostilaatikon mukanani, kun teiden lumiset reunat vähän niinkun katosivat auringon paistaessa suoraan silmiin, mutta pian jo kurvasin korjaamon pihaan.

Hondan jarrut ei oikein ole tykänneet tästä talvesta yhtään enempää kuin Hondan kuskikaan. Ensin jarrupalaan joutui kivi, joka aikansa vinkui siellä, kunnes kai sitten irtosi. Vinkuna väistyi pahemman metelin tieltä – jarrut alkoivat yhtäkkiä kahista ja kohista ja kumista ihan mahdottomasti. Ihan kuin siellä olisi karheaa hiekkapaperia jarrupalojen tilalla. Ihan hyvin ne toimii, mutta ei ne ihan ok ole. Tänään sain siis kolmannen loma-aamun kunniaksi nousta viemään auton tuohon parin kilsan päähän huoltoon kahdeksaksi. Saa nähdä saanko auton tänään takaisin korjattuna vai vain diagnosoituna… Huomenna ollaan menossa sillä Tampereelle tyttöjen kanssa, oli niin tai näin.
Jätettyäni auton korjaamon pihaan lähdin kävelemään sitä parin kilsan matkaa himaan, 17 asteen pakkasessa, auringon paistaessa vähän taivaanrannan yläpuolella kirkkaalta taivaalta, saaden hangen kimaltamaan kauniisti. Olin ottanut kameran mukaani ja pysähtyilin aina välillä ottamaan kuvia lumisista maisemista, taas kerran. Voisi luulla että tuon lumen kuvaamiseen olisi jo kyllästynyt. No, ei paljon puutu, rehellisesti sanoen.
 
 
 
Eipä ollut monta ihmistä lisäkseni liikkeellä tuolla niin aamutuimaan. Puolen tusinaa koiranulkoiluttajaa, pari työmiestä ja pari muuta. Yksi kiukkuinen musta lattiamoppi räkytti puolta pienemmälle koiralle minkä äänijänteiltä lähti. Eikä riidan vastapuoli jäänyt moppia pahemmaksi, se täytyy myöntää. Pari työmiestä tuijotteli ja mittaili katseillaan jotain autonsa vieressä. Joku skrabasi pihalla autoaan puhtaaksi niin että naapurusto raikui. Ja näkyipä yhdellä pihalla joku reipas lumikolan varressa heilumassakin.
Tulipa vastaan myös setä, joka käpötti vastaan kävelykeppi toisessa kädessä ja koiransa talutushihna toisessa, ja hämmensi sanomalla huomenta, kun kohdattiin. Sedän täytyy olla kotoisin Karjalasta tai jotain, ei ihmiset täällä päin puhu muille keskellä katua! Paitsi jos niiden koirat alkaa jutella ensin. Mutta minulla ei ollut koiraa hihnassa. Kun ei ole koiraa ja sillä hyvä.
Kotinurkilla tuli vielä vastaan vasta töihin lähdössä ollut (ex)mieheni, joka melkein ajoi exänsä päälle mutkassa, mutta sentään väisti 😉 Himassa oli vastassa aamureissuni aikana heränneet tyttäret, jotka heti kinusivat saada katsoa postin eilen tuomaa leffaa Up – kohti korkeuksia. Mukavuudenhaluinen äiti antoi luvan ja meni laittamaan itselleen kupin kahvia ja vadelmasmoothien. Ja istui koneelle purkamaan kuvia kamerasta ja kirjoittamaan tarinaa aamusta. Mitähän sitä tänään tekisi, kun ei ole autoa?

Seikkailut lumen keskellä, osa N

"Mä en kyl enää lähe äidin kans hiihtämään, " oli tosikoisen tyly tuomio suksien vierestä taksin takapenkiltä, matkalla Perkkaalta takaisin Munkkivuoreen. Ei sillä, itselläni oli täsmälleen sellainen fiilis, että ikinä en enää lähde hiihtämään piste. Hiihtoladut ja minä ei selvästikän sovita yhteen. Eksyn niille näemmä tasan aina. Myös silloin kun luulen tuntevani maastot. Niin, parinkymmenen vuoden takaa.

Lapset menivät tänään isoäidilleni yöksi, mutta ennen kuin jätin heidät sinne, ajattelin heittää heidän kanssaan sellaisen kolmen kilsan hiihtolenkin isoäidin "takapihalla" Talissa. Alku ihan hyvä, mentiin pitkin Talin golf-kenttää, ihan tuttu juttu. Kysäisin yhdeltä vastaantulijalta, kiertääkö kyseinen latu lenkin vai pitääkö jossain kohti kääntyä takaisin. Juu, kiertää, vähän reilu kolme kilometriä, vastasi mies minulle. Mutta unohti kertoa, että se kiertolatu erkanee suoraan menevästä ladusta. Joten me tytöt hiihdettiin vaan suoraan.
Jossain vaiheessa mietin, että aika pitkälle on jo tultu, mutta sitten latu näytti kääntyvän takaisin kohti Talia. Kääntyi se vielä poispäinkin, mutta sitten taas takaisin. Mutkitteli sinne kukkulalle, joka näkyy Turun motarilta ja näytti sieltäkin taas laskevan kohti Talia, joten tuumin, että kohtahan sitä ollaan taas isoäidin luona. Ja niin tosiaan, siellähän ne Talin talot jo näkyivätkin. Eivät vaan yhtään näyttäneet Talilta 😮 Ei hitsi, mikä Majurinkatu? Sehän on Perkkaalla!
Varmemman vakuudeksi kaivoin tällä kertaa sen kännykkäni, Google Mapsin ja käynnistin GPS:n. Juu-u, Perkkaallapa hyvinkin. Ja lyhin tien suksin samaa tietä kuin oltiin tultu, parin tunnin hiihtomatka. Olisin toki sen itse hiihtänyt (tosin varpaat ja sormet olivat jo jäässä), mutta säälin lapsia – ja sitä paitsi minulla oli kellonajallinen meno, aika oli kortilla. En löytänyt kännystä lähitaksin numeroa, joten soitin numerotiedusteluun (jo toisen kerran tänään, ekan kerran tarvitsin autohuollon numeron), yhdistivät Espoon Ulaan ja saatiin taksi.
Eihän minulla tietenkään mitään lompakkoa mukana ollut, mutta kiltti taksisetä vei meidät Munkkivuoreen ja purki sukset autosta sillä välin kun minä juoksin hakemaan lompsaani isoäidiltä. Ja tytöt latoivat sukset Hondaani sillä välin kun höyläsin pari kymppiä pankkikortillani taksimaksua. Hiihtäminenkö ilmainen laji, kunhan vaan on välineet? No, pääasia että päästiin taas isoäidin luo ja ruokapöytään. Kylläpä ape maistuikin hiihtolenkin jälkeen!
Jätin tytöt isoäidin tykö vaahtokylpemään ja lähdin itse matkoihini. Oli suunnitelma, tosin vähän kysymysmerkillä, mutta odotellessani tietoa ystävältäni ajattelin jo valmiiksi laittaa autoni parkkiin. Parkkeeraus jäi kuitenkin vähän kesken kun ystävä soitti ja suunnitelmat muuttuivat. Ei siinä mitään, ainoa mikä jäi harmittamaan, oli etten päässyt näyttämään lumessa parkkeeraamistaitojani loppuun saakka niille parille viiskymppiselle herralle, jotka mielenkiinnolla seurasivat parkkeeraamistani lumimössöiseen ylämäkeen.
Kurvasinkin siis tyylikkäästi parkkipaikasta ulos ja ajelin himaan sen verran että heitin suksilastin varastoon, ja lähdin ajamaan kohti kyläpaikkaa vähän tuntemattomammalla terrainilla. Olin printannut itselleni kartan aamulla Google Mapsista (sillä en luota kännyni navigointiin), mutta kohdistanut sen väärin, sillä olin luullut lähestyväni paikkaa eri suunnasta. Joten en paikantanutkaan itseäni siltä kartalta vaan jouduin sittenkin turvautumaan kändeen. Joka sinnikkäästi vaan kertoi minun olevan yhä Perkkaalla. Kunnes kertoi, ettei löytänyt satelliitteja lumisateen tai lähinnä sen pilvipeitteen läpi.
Ei siinä mitään, ajoin parkkipaikalle hetkeksi ja syötin kännyyn lähimmän kadunnimen ja kohteeni ja sain ajo-ohjeet kännyyn ihan ilman GPS:ää. Niinhän sitä ennenkin olen käyttänyt. Melkein perillä soittelin ystävälle, mikä hänen sijaintinsa oli, yhdessä kun oltiin menossa kyläilemään, ja hän kertoi seisahtuneensa ST1:n pihaan ihmettelemään sijaintiaan ja päämäärää – eipä hänelläkään kände suostunut oikein pysymään yhteydessä satelliitteihin. Yritin löytää hänet, jotta olisi voitu mennä yhtä matkaa, mutten meinannut millään löytää ST1:stä tai sitä katsastusasemaa joka kuulemma oli lähellä.
Ei siinäkään mitään, soitin 02:seen jo kolmannen kerran saman päivän aikana ja aloin tuntea olevani keskellä jotain fonectan mainosta kysyessäni autokatsastuksen sijaintia ja reittiohjetta sinne, ts. karttalinkkiä kännykkään. Se melkein helpottikin löytämistä, muttei ihan, sillä ajoin väärään suuntaan oikeaa tietä, enkä ajaessa ehtinyt ihmetellä karttaa kummoisesti. Käännyin kuitenkin ympäri, ystävänkin navigaattori toimi taas, minunkin oli tarkoitus siis suunnistaa vaan samaa tietä takaisin määränpäähän. Kunnes bongasin sen ST1:n. Lumisade oli sotkenut lopulta minutkin, enkä paikantanutkaan maamerkkejä. Satelliiteista puhumattkaan 😉
Löysin ystäväni ja parin uukkarin jälkeen löydettiin perille kyläänkin. Ja muutama tunti myöhemmin sieltä myös pois. Täytyy sanoa, että jos on vaikea suunnistaa vieraissa paikoissa normaalistikin, tuplasti vaikeampaa se on kun maailma on tasaisen valkoinen, ja triplasti vaikeampaa, kun sitä lunta tupruttaa ympärillä lisää. En ole eläissäni eksynyt niin monta kertaa kuin tänä talvena! Tai no, enhän minä eksynyt ole, en vain aina ole tiennyt missä olen 😉 Siinä on vissi ero 😀 Ja aina olen päässyt lopulta perille. Vaikka sitten Fonectan ja taksin avulla jos ei GoogleMaps ole riittänyt.

Plok! sanoi pallo

Kaikkea pitää kokeilla jos mahdollisuus tarjotaan. Ja tänään sain mahdollisuuden kokeilla vähän golf-pallojen lyömistä talviharjoitteluhallissa. Koskaan en ennen ollut koskenutkaan oikeisiin golf-mailoihin. Koko touhu jännitti aika paljon – perfektionistin on sangen vaikea kokeilla mitään uutta muiden läsnäollessa, kun heti pitäisi osata, epäonnistuminen on kamalaa vaikka ekaa kertaa tekisin ja entä jos ei se alakaan sujua ollenkaan?! Sehän on mitä suunnattomin tuska ja häpeä!

Silti, kaikkea pitää kokeilla, joten kun ystävä pyysi mukaan palloa lyömään, lähdin. Kevyen jännityksen tuntein tartuin hallilla ystävän ojentamaan putteriin ensin ja vaikka tiesin toki, mitä putterilla tehdään, pyysin ensin näyttämään mallia. Ihan vaan jotten tee mitään tyhmästi 😉 Ja kun ystävä jätti minut kaksin mailan kanssa, poistuen itse löymään palloja lyöntipaikalta, mittailin hetken mailaa, sitten palloa, sitten reikää ja pallon etäisyyttä siihen, ja aloin puttailla. Pallon toisensa perään sisään. Minä ja pallot ollaan aina oltu kavereita.
Puttaamisessa oli jotain tutun tuntuista. Onhan sitä tullut pelattua kuitenkin minigolfia jonkinkin verran, reikäänhän se pallo siinäkin pitää saada ja välineenä on maila. Ja kamalan paljon puttausta kovempaa lyöntiä ei minigolfissa voi harrastaa, eikä kai niillä mailoilla kovin pitkälle sitä palloa saakaan. Ei ainakaan niin pitkälle kuin niillä erinäköisillä raudoilla sun muilla oikeilla golf-mailoilla. Ehkä vielä joskus opin mitä ne kaikki oikein ovat ja mihin mikin on tarkoitettu.
Rauta seiskan ystävä poimi minulle bägistään, kun ilmoitti, että oli minun vuoroni lyödä palloa ihan tosissani. Näytti oikean otteen mailasta ja miten sillä olisi sitä palloa tarkoitus lyödä. Asetuin lyöntipaikalle, asetin pallon johonkin siihen eteeni, tutkailin mailaa, tutkailin palloa, tutkailin mailan suhdetta palloon ja minun suhdettani mailaan. Heilautin vähän mailaa, kuivaharjoituksena. Heilautin toisen kerran. Asetin mailan takaisin pallon taakse, mittailin ja ihmettelin. Tuumailin omaa asentoani ja mailan liikerataa. Heilautin mailaa ja se tömssähti palloon, joka ploksahti vähän matkan päähän.
Asetin uuden pallon ja toistin samat mittailut ja tuumailut. Maila tuntui oudolta, jatkeena liian pitkältä hallittavaksi. Asento tuntui kummalliselta. Mutta jatkoin tutkimuksiani, ystäväni vilkuillessa – tai avoimesti katsellessa, en tiedä, keskityin mailaan ja palloon ja omiin liikeratoihini – puttausalueelta. Aivot prosessoivat silmien ja kropan liikkeiden tuottamaa dataa, jotenkin matemaattisesti, vaikkei mitään numeerisia arvoja tajuntaani asti virrannutkaan. Lopulta heilautin mailaa uudestaan ja pallo lensi vähän ensimmäistä yritystä paremmin.
Uutta palloa kehiin, uudestaan ja uudestaan. Lyönti lyönniltä homma tuntui vähemmän oudolta ja kropan liikkeet luonnollisemmilta. Pallo toisensa perään sanoi plok! ja viuhahti johonkin kohti harjoitushallin peräseinää. Toiset löynnit osui paremmin ja pallo sanoi plok! mailan osuessa siihen ja sinkosi kivasti kauas. Toiset löynnit eivät menneet ihan niin hyvin. Mutta puolen tusinaa lyöntiä meni niinkin kivasti, että pallo löysi tiensä hallin peräseinään saakka.
Keskivartalo tiukkana, polvet vähän koukussa, liike lähtee kropasta ei raajoista. Eihän se pallon lyöminen tanssia ole, mutta kyllä vaan siihen pätee ihan samat säännöt kropan hallinnasta. Pallo lentää lantioliikkeellä, ei käsivarsien voimalla, vaikka tokihan se käsilihaksissakin tuntui. Ja tuntuu, tosin yllättävän vähän vielä (tein kenties jotain siis oikein?), huomisesta ei kukaan tiedä vielä, missä tuntuu ja kuinka paljon.
Marcon tanssiopit sovellettuna golf-pallon lyömiseen toimi. Ainakin ajoittain 😉 Kun keskittyi. Pallo lensi muutaman kerran sentään nätisti sinne takaseinään asti, nelisenkymmentä metriä. Ihan kivasti, ottaen huomioon, etten ollut koskaan ennen edes koskenut golf-mailaan. Mutta pallot ja minä ollaan aina oltu kavereita, olen suht helposti ollut suht hyvä pallopelissä kuin pallopelissä, olkoon se sitten pesistä, fudista, lentistä, bilistä, pingistä, sulista, korista… Pallot on kivoja.
Golf-pallon lyöminen oli kivaa 🙂 Ei se tähän jää.
Hogasin muuten juuri, että minähän leikin golf-palloilla ja tiillä (ja mailoilla?) puoli lapsuuttani sillä isoisänihän golfasi ja ainakin palloja ja tiitä löytyi minun leikkeihini asti, ja jollain niitä muistan huiskineeni isovanhempieni pihamaalla. Ehken kuitenkaan niillä oikeilla mailoilla 😉

Shades of pale

Tein aamulla miellyttävän havainnon: katuvalot sammuivat puoli kahdeksan aikaan, päivä alkoi jo valjeta 🙂 Valoisaa kohti mennään, päivä pitenee, mieli virkistyy. Eräänlaisena kaamosahdistujana jos nyt en ihan -masentujana, otan nämä havainnot aina yhtä suurella ilolla vastaan. Pimeän aikaan kaikki tuntuu mustalta ja ahdistun ja masennun pienimmästäkin, olen jatkuvasti väsynyt. Mutta kevään tullen herään eloon, elämä näyttää valoisalta muutenkin kuin vain ikkunan tuolla puolen.

Aamun valkeneminen on tällaisena über-lumisena pakkashelmikuun päivänä kirjaimellista valkenemista. Maailma muuttuu pimeästä hämärän kautta kalpean valkoiseksi. Jos aurinko pääsee pilvipeitteen läpi yhtään lähettämään säteitään, saattaa taivaanrannassa näkyä haalean vaaleanpunaista hohdetta, kuten tänä aamuna. Taivas oli pilviharsossaan valkoinen, mutta itäisellä taivaanrannalla huurteisten puiden takana hailakka pinkki. Omalla tavallaan niin kaunis, että toivoin jälleen, että oli ollut kamera ja mahdollisuus pysähtyä kuvaamaan. Ei sillä että kamera sävyjä olisi kuitenkaan oikein tallentanut…
Jollain tapaa tuo kalpea valkoisuus on vähän aavemaista. Kun maa on valkoinen, puut on valkoiset ja taivas on valkoinen. Väritön maailma, jossa näkyy vain kalpean eri sävyjä kaikkialla. Jossain kohti mukana vähän harmaata, toisessa kohdin vähän vaaleanpunaista, jostain paistaa hintsusti läpi vähän sinistä. Kuin akvarellimaalaus, jonka värit on peitetty kerroksella kalkkimaalia. Alta näkyy aavistus maalauksen oikeista väreistä, muutoin kaikki on vain valkoista, hahmoja muodostavia siellä täällä näkyviä mustia ääriviivoja lukuunottamatta.
Valkoinen ja kalpean eri sävyt ovat kuitenkin sentään valoa toisin kuin musta ja sen eri sävyt. Ja jos pilvipeite sattuun joskus rakoilemaan, näyttäytyy aurinkokin ihanasti jo vähän lämmittävänä, ainakin jos sitä katsoo ikkunan läpi 😉 Vähän se sulattaa katoilta lunta, muodostaen huikeita ja huikean vaarallisia jääpuikkoja kattojen reunoille. 
Kyllä se kevät vielä tulee ja kalpeus väistyy taas niin ihmisten poskilta kuin ympäröivästä maailmastakin! Valo tekee ihmiselle kummia, ja aurinko vielä kummempia 🙂