Linnunradan liftarin käsikirjassa, tai siis siinä kirjassa, jossa kerrotaan linnunradan liftarin käsikirjasta, kerrotaan planeettatehtaasta. Tehtaasta, jossa valmistetaan – tai oikeammin valmistettiin tuhansia vuosia sitten – planeettoja toiveiden mukaan. Kullalla päällystettyjä planeettoja, aurinkorantaplaneettoja, planeettoja, joissa sai kahlata kaloissa jne. Tehtaasta saattoi jokainen (riittävän rikas) tilata itselleen unelmiensa planeetan.

 

Samalla periaatteellahan voisi joku perustaa helvettitehtaan. Sellaisen, mistä se visukinttu helvetinomistaja voisi tilata uusia, kustomoituja helvettejä maksimoidakseen jokaisen onnettoman helvettiinjoutujan kokemuksen. Otetaan vain jokaisen pahimmat tuskanaiheuttajat ja rakennetaan niistä paikka, jossa ikuisuutensa joutuu viettämään, jos ei taivaaseen pääse.

 

Jos minua varten rakennettaisin helvetti (mihin uskoakseni en silti ole suinkaan joutumassa), se olisi se paikka jälkeen when hell freezes over. Kaipa se liian kuumakin olisi kamalaa, mutta henkilökohtaisesti koen liian kylmän paljon pahempana asiana – ainakin näin ihmisen rajallisesta käsityskyvystä katsottuna. Pätsi on niin vaikea kuvitella.

 

Minun helvettini voisi siis olla jäätä, lunta ja pakkasta. Ja ainaista auton raapimista jäästä keskellä lumihankea. Joka kerta kun olisin saanut auton puhtaaksi, se olisi uudestaan jään ja lumen peitossa ja saisin aloittaa alusta. Kuin Sisyfos kivensä kanssa. Uudestaan ja uudestaan. Lahkeet kastuen. Sormet jäätyen. Ikuinen vihuri puhaltaen. Palellen kuoliaaksi – melkein, muttei ihan. Ei kai helvetissä enää uudestaan voisi kuolla? Pääsisi liian helpolla. Ja tämän päälle ikuinen pms.

 

Jep, olen kai minä ennenkin kertonut, ettei talvi ole minun teekuppini. Juuri näin paljon vihaan sen sivuvaikutuksia. Lunta ja kylmää ei tarvitsisi ollenkaan olla muualla kuin ulkoilupaikoilla. Luistinradoilla ja hiihtoladuilla ja ehkä läntti takapihalla lumiukkoa varten. Paikoissa, joihin minun ei tarvitsisi mennä, jos en nimenomaan tahtoisi. Paikoissa, joissa se ei haittaisi elämääni. Etenkään pms-päivinä.

 

[Hyvä on, hyvä on, pms talking here. Tiedänhän minä, että se, mistä helvetissä oikeasti on kyse, on paljon pahempaa kuin auton skrabaaminen pms-aamuna. Tai edes se pätsi.]

Eilispäivä alkoi klo 4:45 kellon soittoon. Suihkuun ja vaatteet päälle ja meikit naamaan, jota vasten heti ulko-ovesta astuttuani iski silmitön lumipuhuri. Se luvattu lumimyräkkä oli jo yöllä saapunut meidän yllemme ja lunta oli maassa jo melkein kymmenen senttiä tuohon aikaan. Vastasataneeseen lumeen oli minua noutamaan saapunut taksi jättänyt ensimmäiset renkaanjäljet, jotka varmaan olivat jo hyvin peittyneet siihen mennessä, kun muu talon väki oletettavasti noin pari tuntia jälkeeni sonnustautui lämpimistä kodeistaan ulos myrskyyn.

 

Siinä taksin tasaisesti auratessa renkaanjälkiä lumiseen tiehen pohdin, mikä mahtaa olla lentoliikenteen tila moisessa säässä. Kuinkahan pahasti koneet myöhästelevät. Kenties oli lentoni niin aikaisessa tai sitten ei myräkän vaikutukset vielä olleet ehtineet lentoihin vaikuttaa, mutta lentoni Kokkolaan lähti hämmästyttävästi prikulleen ajallaan, nousu oli myräkästä huolimatta tasainen, samoin koko lento. Ja koneessa sai jopa sämpylän ja kahvin, kun se ei ollut mikään bluuwan 😉 Matkalla koneen kapteeni ketoi, että sää Kokkolassa oli pilvetön, erehtyen siinä asiassa kyllä pahasti. Pilvipeite siellä oli, mutta myrsky nousi vasta iltapäivällä.

 

Seuraavan taksin otin siellä Kokkolassa. Tosin ensin lueskelin tunnin verran lentokentän piskuisessa kahviossa, sillä lento oli aivan liian aikainen. Kokkolaan mennessä vaan ei ole valinnanvaraa. Tilasin siis taksin, kun ajattelin, että on sopiva hetki siirtyä asiakkaan luo, mutta pääkaupunkilaisen hämmästykseksellä jouduin odottamaan taksia hyvinkin parikymmentä minuuttia. En siis ollut asiakkaan luona suinkaan niin ajoissa kuin olin toivonut, vaikken toki aivan myöhässäkään.

 

Matkalla asiakkaalle ymmärsin kilometri kilometriltä paremmin, miksi olin saanut sitä taksia odottaa. Lentoaseman ja Kokkolan keskustan välissä oli vain liki suora tie, jonka varrella oli peltoa, peltoa ja peltoa. Ja Kruunupyyn liikenneympyrä. Taksi oli siis mitä ilmeisimmin saanut tulla ihan sieltä Kokkolasta asti minua noutamaan, ei ihme että kesti! Taksi vei minut ihan reipasta vauhtia, hiljentäen vain kameravalvonta-alueella, mutta käyttäen hämmentävän runsaasti vilkkua aina tarpeen vaatiessa. Pohjanmaalla ei ilmeisestikään tiedetä, että ammattitaksin tunnistaa siitä, että vilkku vilahtaa vain kerran 😉

 

Päivä vilahti ohi asiakkaalla ja taas löysin itseni taksista, matkalla takaisin sille piskuiselle lentokentälle, jonka kahviossa jälleen istuin kirjaa lukemassa, koneen lähtöä odottamassa. Lumimyrsky oli yltänyt Kokkolaan saakka iltapäivän aikana ja pikkuinen potkurikone, jonka piti tuoda meidät takaisin Helsinkiin näytti melkoisen surkealta siinä puhurissa ja lumituiskussa. Ja kävelymatkalla terminaalista koneeseen melkein sai jääkuorrutuksen.

  

 

Vähän siellä koneessa katselin, jotta pyörivätkös ne propellit ihan varmasti. Aika pomppuinen oli nousu ja melkein koko lento. Välillä tuntui, että tuuli vastaan niin että koko koneen eteneminen hidastui. Lennettiin täydessä valkoisuudessa, vaikkakin kaiketi jotenkin pilvien yläpuolella. Jossain siellä horisontissa näkyi pieni oranssi raita kertomassa siitä, että aurinkokin siellä jossain laskee. Ihan hailakkaa sinistä taivasta saattoi nähdä, jos oikein pinnisti ja kurkki suoraan ylöspäin koneen ikkunasta. Ja lennolla tarjottiin sämpylä ja juotavaa – päivän kolmas valkoinen sämpylä (enkä edes muista, milloin olen edellisen kerran syönyt yhtään täysvalkoista sämpylää…), lumen ja kokovalkoisen maailman kunniaksi 😉

 

Laskeuduttiin viimein turvallisesti Hesa-Vantaalle, vaikka oli kyllä vinkeä laskeutuminen, kun vasta aivan viime hetkillä alkoi näkyä valoja ja maata, siihen asti vain laskeuduttiin alaspäin valkoisessa usvassa. Mitään muuta ei näkynyt kuin kalvakkaa valkoisuutta kaikkialla. Eerie. Lentokentällä oli varmaan parikymmentä senttiä lunta kaikkialla ja siinä valkoisessa pimeydessä ne valaistut aina yhtä hämmentävät <- Y -> ja L23 -> jne. kyltit näyttivät vielä roiskaistummilta kuin yleensä.

 

Vielä päivän viimeinen taksikyyti kotiin. Että satuinkin sitten taas yhden pumppaaja-kuskin kyytiin, joka kaiken lisäksi vuodatti minulle koko 25minuutin ajon ajan avio-ongelmiaan! Siis ei mitenkään silleen, että olisi odottanut minulta jotain vastaan, vaan ihan vaan kertoili pala palalta ongelmista, jotka olivat yhtäkkiä parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen heitä kohdanneet. Kuinka hän kokee tulleensa vähän vedätetyksi tai jotain. Just what I needed, pitkän ja raskaan matkapäivän jälkeen! Vietin siis matkan ynähdellen "niinpä" ja "näin on" ja "varmasti" ja toivoen, että oltaisiin jo perillä.

 

Illalla sammuin sänkyyn kuin saunalyhty, melkein ennen tyttöjä, yhdeksän maissa. Aamu valkeni aurinkoisena ja kimaltelevana, kun kaikkialla oli talven ihmemaa, vaikka on melkein huhtikuu.

Kyllähän se lähestyvä kevät on kuitenkin tänäänkin kyntensä näyttänyt. Helsingissä oli jo aivan vesikeli ja tippuu ne räystäät täällä landellakin, vaikkei lumi ihan samassa määrin täällä vielä olekaan sohjoontunut kuin stadissa.

 

Tänäänkin on tiputellut taivaalta välillä jotain lumennäköistä, välillä on aurinko paistanut. Tuullut on tänäänkin. Mutta myrsky siirtyi minun sisälleni, kun raahauduin ihan turhaan toimistolle saakka ja parista muusta syystä ja sitten vielä erehdyin työntämään pääni soppaan tietämättä siitä mitään taas etukäteen ja… I’ve got to stop doing it! Siis lupautumaan asioihin ennen kuin tiedän niistä mitään. Tulen joka kerta vain pahalle tuulelle, kun löydän itseni tilanteesta, jossa olen JO luvannut jotain ja totean, ettei homma olekaan pelkkä pala kakkua. Minulla on liian suuri tarve auttaa ihmisiä, etenkin töissä, kun on sinänsä kyse yhteisestä hiilestä.

Pääsiäinen tuli ja sitten se meni. Tuplapitkä viikonloppu, miksi sekin silti tuntui liian lyhyeltä? Taitaa olla niin, että kesäloma olisi jo kovasti paikallaan, mutta vielä pitää melkein kolme kuukautta jaksaa puurtaa ennen kuin sen aika koittaa. Onneksi nyt on vain nelipäiväinen viikko ja niitäkin on pari muutakin luvassa vielä ennen sitä kesistä.

 

Viikko sitten lauantaina, silloin kun niin nautiskelin elämästäni ja kävin kunnon lenkilläkin, oli asteen verran pakkasta. Sunnuntaiaamuna heräsin uudessa flunssassa. Jo siinä lenkin loppumetreillä silloin tunsin, että keuhkot ärtyivät taas. Sitä flunssaa on sitten jatkunutkin siitä asti, ja jatkuu yhä. Lekuriin en ole vielä(kään) tämän kanssa mennyt, katsotaan torstaina, tänään ei jaksa ja huomenna pitäisi lentää Kokkolaan päiväksi. Pääsiäisen vietin siis flunssaisena ja väsyneenä, yrittäen tropata tätä höyryhengityksellä pari kertaa päivässä – mm. juuri nyt.

Kait tämä tästä on jo menossa… Luulisin 😉

 

Pitkäperjantain tunsin tehneeni keittiöpalvelua koko päivän. Aloitin leipomalla hedelmä-rahkapiirakan (tosi hyvää!), tiskaamalla ja laittamalla ruuan sille armeijalle, joka oli meillä raksalla talkoissa. Jatkoin tiskaamalla ja vähän myöhemmin laittamalla tuhdit iltapalaleivät talkoolaisille, iltapalan lapsille ja taas tiskaamalla. Tiedän, normaalia perheenäidin elämää, mutta minä en olekaan normaali perheenäiti 😉 Olen keittiölaiska, teen vain sen, mikä on pakko. Ja tämä tiskikoneettomuus pakottaa tekemään enemmän kuin ennen.

 

Lauantaina vain ruokin lapset ennen kuin lähtivät landelle vaarin kanssa ja laitoin ihanaa lammasta, jota sisko tuli syömään minun ja mieheni kanssa ja myöhemmin illalla tiskasin. Riittävästi siinäkin minulle 😉 Sunnuntaina pääsinkin valmiiseen pöytään anoppilaan ja eilen en ollut kotona. Tiskit odottavat tätä iltaa, mutta ei niitä onneksi kamalasti ole (vielä).

 

Lapset saivat taas suklaamunia enemmän kuin tarpeeksi. Minä taisin syödä yhden puolikkaan sellaisesta, jossa ei ollut lelua sisällä. Joskus vielä teininä muistan vedelleeni kavereiden kanssa kindereitä vaikka kuinka, ihan vaan koska piti kerätä niitä norsuja ja kilpikonnia ja mitä niissä milloinkin oli niitä kivoja hahmoja (vs. rakennettava krääsä). Nythän kindereitä saa kaupasta aina, mutta minä tylsä äiti olen kieltäytynyt ostamasta niitä muulloin kuin pääsiäisenä (tai oikeastaan en osta niitä pääsiäisenäkään, koska lapset saa pääsiäismunia muutenkin niin paljon).

 

Lauantaina landelta kotiuduttuaan muksut maalasivat kolme keitettyä kananmunaa itse, siinä se meidän jäljellä ollut munavaranto olikin. Hämmästyttävää kyllä, eivät edes tapelleet siitä, kumpi sai maalata kaksi, kun munia oli tuo epätasainen luku. Tosikoinen sen odd-egg-outin maalasi, koska esikoinen teki tarkempaa työtä oman yhden munansa kanssa, joten tosikoisella oli ensin eka muna valmis.

Sunnuntaiaamuna sitten syötiin nuo pääsiäismunat aamupalalla.

 

Eilen en ollut kotona siitä syystä, että flunssastani huolimatta olin kuoron pääsiäiskonsertissa Kotkassa laulamassa. Lauluääni kulkee kummasti, vaikka puheääni onkin maassa. Sen muodostaa niin eri tavalla. Oli ihanaa laulaa ja ihan hyvä konsertti, vaikka meitä oli aika vähän ja ehkä jotenkin joku pieni puhti poissa. Ehkä siksi, että niin moni vakilaulaja puuttui riveistä. Ehkä siksi, että oli niin kiire aikataulu, että valmistautuminen ei ollut ihan perfetto. Ehkä siksi, etten minäkään suinkaan ollut ainoa flunssainen siellä.

[Musica Fidei harjoittelee ennen konserttia]

 

Eihän se nyt tietenkään sinänsä tavatonta ole, että maaliskuussa on lunta ja pakkasta ja suorastaan helmikuiselta vaikuttavia päiviä. Mutta jotenkin sitä tuntuu, että saisi jo riittää. Olisi se talvi voinut olla silloin kun oli talven aika, pakkoko se on nyt tässä kevään korvilla rykäistä päälle? Kieltämättä silti eilinen auringonkimallus lumella oli hienon näköistä ja pelkästään jo se, että aurinko paistoi – ja paistaa tänäänkin – nostaa mielialaa kummasti 🙂 Elämä tuntuu heti paremmalta ja vähemmän vaikealta, kun aurinko näyttäytyy.

Tänäänkin silti tyydyn pääasiassa ihailemaan tuota aurinkoa ja sen kimaltelua vain tästä ikkunastani – ja jossain vaiheessa tiedän joutuvani sulkemaan vähän verhojakin että näen jotain näytöltäni 😦 Ellen ota konetta sängylle… Työpäivähän tässä taas on alkamassa.

Kolibri on pieni lintu, mutta monella tapaa hyvin erityinen. Se on mm. ainoa lintu, joka kykenee lentämään takaperin ja oikeastaan mihin suuntaan vain, jopa ylösalaisin. Sillä on uskomaton kyky "leijua" paikallaan imiessään mehiläisen tavoin mettä kukasta. Mehiläisen tavoin se myös kuljettaa siitepölyä muassaan, hedelmöittäen kasveja, joista se imee mettä. Kolibrit ovat erakkolintuja, jotka pienestä koostaan huolimatta ovat vahvoja ja määrätietoisia puolustaen reviiriään paljon itseään isompiakin lintuja vastaan.

 

Kolibri on kaunis kuin mikä. Tai onhan niitä erilaisia ja erinäköisiä. Ihan pieniä ja pikkuisen isompia. Kolibreista pienin ja samalla maailman linnuista pienin, kimalaiskolibri, painaa vain 1,8grammaa ja on 5,7cm kokoinen. Suurinkin kolibri, jättikolibri, painaa vain 20grammaa ja on 21,5cm kokoinen. Kolibreja on värikkäitä ja vähemmän värikkäitä. Toiset ovat vihertävän harmaita, toisissa on lähes sateenkaarimaisesti kauniita värejä.

 

(Kolibrikoriste mutsin kanarianpartsilla)

 

Kolibri on ollut jo pitkään minun – kuten varsin monen muunkin 😉 – suosikkilintu. Eihän niitä täällä Suomessa ole, enkä ole koskaan sellaista luonnossa nähnyt missään muuallakaan, mutta sen pienuuden ja vahvuuden yhdistelmässä ja upeissa väreissä ja lentotaidossa on jotain kiehtovaa ja hienoa. Samoin kuin minuun vetoaa niiden yhteys värikkäisiin kukkiin, mikä saa kolbrin vaikuttamaan vielä värikkäämmältä kuin se oikeastaan itse aina onkaan.

 

Kolibrissa on minulle jotain henkilökohtaista symboliikkaa. Jotain tulevaa, jotain nykyistä. Kuten pupuissa ja liljoissa. Ne merkitsevät minulle enemmän kuin vain pupuja ja liljoja. Ne liittyvät elämäntilanteisiin, kasvuuni ja sisimpääni. Siksi pupu pääsi olkavarteeni kuutisen vuotta sitten. Siksi lilja pääsi nilkkaani nyt. Siksi kolibri pääsee lapaluuhuni kunhan aika on oikea. Ei vielä. Mutta jonain päivänä. Kun aika on oikea.

 

Voi olla että minussa on jotain vikaa 😉 Nilkkani lilja ei ole ehtinyt vielä parantuakaan, kun jo suunnittelen uutta tatuointia. Oikeastaan peräti kahta. Kolibria oikeaan lapaluuhun ja jotain vielä määrittämätöntä, luultavasti kukkaa, alaselkään selkärangan vasemmalle puolelle. Voi olla, ettei toinen tai kumpikaan toteudu pitkään aikaan, tai ehkei koskaan, tai sitten ehkä hyvinkin pian. En tiedä 😀 

 

Mies tosin taitaa tarvita vähän aikaa tottua ajatukseen, että tatskoja tulisi vieläkin lisää. Pupusta puhuttiin kuukausia ja vastustus oli ankara, kunnes lopulta vain totesin, että vartalo on minun, joten päätös on minun, ja otin tatskan. Kyllähän mies siihen tottui ja kun otin puheeksi toisen tatuoinnin, vähän enempi puun takaa tyyliin "aion muuten ottaa toisen…", kysyi vain, millaisen ja totesi, että sehän on ihan kivan näköinen. Mutta kun eilen otin puheeksi kolmannen mahdollisuuden, nousi taas sieltä "no eikö nyt kaksi jo riitä?!".

 

Anoppi tänään totesi liljastani, että no tuohan ei ole pahassa paikassa, että sitten kun kaduttaa… Mitenniin kaduttaa? Mistä hän päättelee, etten olisi ajatellut asiaa kunnolla ja loppuun asti! Nämä on tarkkaan mietittyjä, nämä tatuointini. Ne ovat osa minua. Enemmän kuin vain siksi että ne ovat ihossani. Ne ovat ihoni alla, niiden merkitys on syvällä minussa.

 

Tämä on minun kolibrini:

Jääköön siis nyt mieleeni hautumaan ja odottamaan oikeaa hetkeä – sikäli kuin se joskus tulee.

Korkattiin sitten pääsiäinen tänään syömällä mämmiä iltapalaksi. Tytötkin rohkaistuivat sitä maistelemaan. Muutaman lusikallisen ajan maku oli heistäkin ihan jees, mutta sitten tökkäsi, kuten arvata saattoi. En minäkään sitä kovin monta lusikallista saa alas, vaikka mausta sinänsä pidänkin. Kerta vuoteen pääsiäisenä sitä kuitenkin vaan on saatava.

 

Muut pääsiäisherkut rajoittuvat meillä tänä vuonna lampaan sisäfileisiin (ja nekin epäortodoksisesti lauantaina), jotka haudutan uunissa kermassa sipulien kanssa – lampaan paistia en muista milloin olisin viimeksi pääsiäisenä syönyt – ja ehkä se huomiseksi jälkkäriksi aikomani persikkarahkapiirakka menee pääsiäisherkusta. Niin ja saahan nuo muksut varmaan pääsiäismunia lauantaina, kun menevät landelle vaarin ja isoisoäidin kanssa.

 

Muutama pääsiäiskoriste meillä sentään on, mutta nekin kaikki sellaisia, jotka tosikoinen on tehnyt hoidossa. Onneksi on päiväkoti 😉 Nostan hattua niille kaikille hoitajille, jotka tuota meidänkin vekaraa siellä jaksavat paimentaa ja keksiä vielä kaikkia kivoja askartelujakin. Meillähän ei vuosiin pääsiäiskoristeita oikein ollutkaan, mutta lasten myötä niitäkin alkoi vähän edes kertyä. Nyt ne on kuitenkin kaikki autotallissa joulukoristeiden seurana – enhän minä pakatessa muistanut niitä sieltä ottaa tänne mukaan.

 

Usein olen vanhoja perheen perinteitä noudattaen laittanut pääsiäiseksi pashan, toisinaan sen kanssa jopa perinteisen reseptin mukaisen kulitsan, kunnes totesin, että se nyt on oikeastaan pullaa siinä missä vähän helpommallakin tehty pulla, joten sen koommin en ole jaksanut vaivautua 😉 Tänä pääsiäisenä en jaksa pashaakaan laittaa, eiköhän me ilmankin pärjätä. Anoppi varmaan on sellaisenkin tehnyt, joten sitä saanee sunnuntaina siellä.

 

Huomisen päivän olen vakaasti aikonut vain levätä, mieluiten vähän jopa nukkua. Sen verran on pakko jaksaa, että tiskit keittiössä odottavat (vaikka vastahan minä tiistaina mielestäni tiskasin…) ja ruuan lupasin laittaa miehelle ja talkoolaisille, joita huomenna meidän talolla ahertaakin monta. Ja sen jälkeen olisi kai uusiksi se keittiön siivous. Mutta muuten lepään, jos vain lapset antavat, sillä olenpahan taas siinä flunssassa, joka muistaakseni tuli yhtenä kirosanana eilenkin mainittua. Tänään jouduin koko päivän puhumaan ja nyt on ääni menossa ja maanantaina olisi kuoron konsertti. Toivottavasti ääni paranee siiheksi – mutta paikalle menen parani tai ei…

 

Kuulostaa hyvin arkiselta tämä meidän pääsiäinen, vaikka sen pitäisi periaatteessa olla ihan iso juhla sanomansa vuoksi meillekin, jotka kristityiksi tunnustaudutaan. Totuun lienee kuitenkin, että vaikka asian muistaa, en ole osannut varmaan koskaan sillä tavoin viettää pääsiäistä ja viimeisetkin rippeet siitä jäivät sille tielle, kun pääsiäisen aina vietti Lapissa partion laskettelureissulla. Joten enempi se on vain mukavasti vähän pitempi viikonloppu, miniloma, näin kesälomaa odotellessa. Vielä ehkä enempi nyt, kun mies on valtaosan tästäkin raksalla.

 

Hyvää pääsiäistä joka tapauksessa kaikille, kuka sen mitenkin sen mieltää ja sitä viettää!