Heräsin ja maa oli lumen peitossa, mistä seurasi

Esikoinen joutui jälleen odottamaan koulukyytiään aika pitkään

Keuhkoni ovat taas kipeinä, yskittää ja kurkkua kutitttaa ja on räkäinen olo, mistä seurasi

En voinut tänään mennä tanssitunnille ja ensi viikollakaan en pääse sille yhdelle tunnille, joka ensi viikolla olisi

Töissä taas meni ensimmäinen puolistoista tuntia siihen, että kone päivitti ensin Windowsia ja sitten buuttasi ja sitten päivitti Symantecia ja… minkä häkellyttävänä seurauksena

Jouduin communicator-pimentoon, eli en enää pikaviesti firman sisäisesti ennen kuin ongelma selviää…

Lupauduin tekemään homman, jonka ajattelin menevän noin tunnissa, mutta joka pala palalta osoittautuikin vähän isomman puoleiseksi – ja lisämausteena vähän muita koukeroita matkassa

Piti olla mukavat lounastreffit vanhan ystävän kanssa, mutta söinkin yksin – kalenterimerkintä väärin ja avot… Mutta saatiin sentään sovittua uusi deitti 🙂

edellisten kolmen kirosanan ja sen kohta kerrottavan hyvän seurauksena olen yhä töissä, minkä seurauksena 

en todennäköisesti ehdi tänään enää ruokakauppaan, mikä kostautuu sitten huomenna tai lauantaina hyvin ruuhkaisena kauppareissuna

 

Kävin tänään Duck’s Tattoossa laitattamassa uuden tatuoinnin

oikeaan nilkkaani, aivan nilkkaluun yläpuolelle. Se on sellaiset neljä cm korkea ja nätti 🙂 Eikä sattunut senkään vertaa kuin muistin, mutta kyllä se tylppä jatkuva kipu (vaikkei varmaan kymmentä minuuttia kauemmin kestänyt) lopuksi alkoi vähän pyörryttääkin. Niin kävi viimeksikin, pupun kanssa. Mutta nyt on lilja nilkassa 🙂 Jee 🙂

 

[Ja sitten vielä tässä kirjoittamiseni lomassa työkaveri kävi fixaamassa communicointi-ongelmanikin, olen taas mukana hiekkalaatikolla 🙂 yksi kirosana vähemmän 😉 ]

Useimmiten matkaani tanssitunnille siivittää Radio Rock. Eilen kuitenkin radio oli ihan hiljaa, kuten minäkin suurimman osan matkaa, kuunnellessani silmiäni pyöritellen ja hymynkare suupielissäni takapenkin taukoamatonta räpätystä. Puolet ajasta olin aivan pihalla siitä, mitä siellä tapahtui ja mistä siellä puhuttiin. Puheenaiheet vaihtelivat yhtä nopeasti kuin Tudorsien kohtaukset.

 

"Nyt on niiin iso mutka, että pitää oikein jarruttaa!" aloitti tosikoinen ensimmäisessä 90 asteen mutkassa sitten pihasta kurvauksen. ? Enkös minä mutkissa aina…? Esikoinenkin siihen jotain absurdia vielä kommentoi, mutten muista millään mitä. Sen jälkeen takapenkki oli matkan ensimmäisen ja viimeisen kerran hiljaa peräti noin kolmen kilometrin ajan esikoisen pelatessa takapenkiltä löytynyttä fudispeliä ja tosikoisen ilmeisestikin pohtiessa syntyjä syviä. Sillä hiljaisuuden rikkoi tosikoisen kysymys: "Äiti, miksi serkkujen isi ja äiti eros?"

 

Avasin jo suuni muotoillakseni hienon ja lapsen ymmärrettävän vastauksen, mutta esikoinen hihkaisi siihen kohti: "Hei arvaa kuin monta pokaalii mä sain!" Äiti pääsi pälkähästä 😉 "Mä sain niitä kolme!!" Pikkusiskohan ei halunnut huonommaksi jäädä, joten lesosi vastaan, vaikkei yhtään tajunnut mistä oli kysymys: "Mä oonki saanu niitä kymmenen! Tai 24!" "No etkä varmaan oo!" "Oo-oon! Ainakin 14." "No et, kun se pallo menee aina nopeempaa, ku saa pokaalin." Riita poikki ja peli pikkusiskolle ja kunhan ensin selvittivät, mistä ne pokaalit edes näkee, kuului hyvin pettynyt ääni: "Höö-ööh, mä sain vaa yhen…" "Älä välitä hei, en mäkää yleensä saa kuin yhen tai kaks," kuului lohdutus. Ihanaa solidaarisuutta vaihteeksi 🙂

 

"Tää on tosi pomppunen tie," kommentoi esikoinen, kun päästiin siitä motarille. "Joo, talven kuluttama tämäkin," vastasin, mutta ei minua taidettu kuulla, sillä takapenkiltä kuului jo tosikoisen hillitöntä hihitystä. "Eikun sun pitää tanssii muotitanssii! Näin, kato, mä  näytän," ohjeisti esikoisen ääni. "Okka!" ja lisää hihitystä, "mut nyt on sun vuoro ja mä kutitan sua!" Ja seuraavaksi hihitti esikoinen. "Kaulasta kutiaa aika helposti, hihihihii." "Nii kutiaa!"

 

"Yäk! Bakteereja!" syleksi esikoinen. "No mitäs ite söit mun sormia!" naureskeli tosikoinen. "Blyääh…" "Nää pääsee siitä läpi!" tosikoinen rallatteli sitten. "Mut mullapa onkin suojakupla kaikkialla!" "Mut nää pääsee siitäki läpi." "Ei ne voi päästä siitä, kun ei sitä oo oikeesti olemassakaan!" kuului esikoisen logiikka ja saman tien vaihtui leikki: "hei, aletaaks sitä, et polvet ei saa liikkuu?" "Okka! Mut housuista ei sit oteta," suostui tosikoinen. "No otetaanhan! Ku housuista sen just näkee!" "No okei sit…"

 

"Hei, miks me kierretään tästä, miksei me käännytty jo tosta?" hämmästeli esikoinen risteyksessä. Iskä on kai vieny toista reittiä viime aikoina. "No kun tuohon rakennetaan tunnelia. Ja kattokaas kohta, kun näkyy puoliks purettu silta," avasin minäkin suuni pitkästä aikaa. Esikoinen tiiraili tunnelia ja sitten siltaa ja sitten totesi, että oikealle kääntyisi tie Ilmalaan ja sitten "mähän arvasin, et jossain kohti tota bussia lukee ‘liikenne’!"

 

"Hahaa! Sun polvet liikku! Hävisit!" pääsi silloin jo tosikoinen kuittaamaan. "Mut mä en ollukkaa enää mukana," kuului puolustus. "No enhän mäkää!" Jep 😉

 

"Kohta näette suuuuuren nähtävyyden!" julisti esikoinen, "Hartwalll Areeenan! Sinne mahtuu kaikki ihmiset." "Hardly," mumisin samalla kun mieleeni muistui jälleen se, miten tosikoinen pari vuotta sitten kutsui areenaa Jokerien uimahalliksi sen jälkeen kun isi oli jollain tanssituntimatkalla ensin valistanut tyttäriään, että se on Jokerien KOTIhalli. Tosikoisen ääni palautti minut takaisin nykyhetkeen: "No eikä varmana mahdu, ku ihmisii on tosi paljon!" Parin kilometrin mittaisin debatin jälkeen päädyttiin siihen, että sinne mahtuisi kaikki helsinkiläiset, jos halli suurennettaisiin puolen Helsingin kokoiseksi. "Koska tiesiksä sen, äiti, et Helsinki on paljo isompi ku sen kaikki ihmiset."

 

Luultavasti väittely ei olisi päättynyt vielä tuohonkaan, jollei tosikoinen olisi juuri sillä hetkellä bongannut Lintsin Rinkeliä. "Hei, tuolla on se pyörä, mut siinä ei kait oo niitä vaunuja. Eikuu…" "Koreja?" auttoi isosisko. "Nii…" "Lintsille rakennetaan uutta laitetta," selvitti silloin esikoinen. "Jaa joo, voi olla, niin ne usein talvella tekee, kun se on kiinni," vastasin jo vähän hajamielisesti. "Mut äiti, arvaa mitä ne ei kyl SAA! Ne EI SAA purkaa Linnunrataa!" "Ei kait ne, kun se on se vesitorni… mut jos siellä on hometta, se voi kyl olla kesällä kii…" heittelin from the top of my head. "Mut jos ne vaik korjaa sitä nyt talvella, nii ettei siellä kesällä oo sitä mätää!" sanoi esikoinen toiveikkaana. 

 

"Mut hiihtolomalla Lintsi oli auki, mun kaveri oli sillon siellä," puuttui taas puheeseen tosikoinen. "Oliks sun kaverilla hiihtoloma?!" ihmetteli esikoinen, jonka mielestä se on vain koululaisten etuoikeus. "Sen äiti on ope, sillä on koulun lomat," yksinkertaistin asian. "Heh, no jos se haluaa oppii lukemaan ennen koulua, ni se varmaan oppii helposti, kun sen äiti voi opettaa," pohti esikoinen siihen. Ihana luottamus opettajaan ei horjunut vaikka kuinka koitin selittää, että kyllä ihan yhtä lailla minä olisin voinut opettaa esikoista lukemaan ennen koulua, jos hän vaan olisi halunnut ("Mutkun mä en halunnu"), tai opettaa nyt tosikoista, jos tämä haluaisi. "Mut se oppis helpommin, kun sen äiti on opettaja." Okei sit…

 

"Tonne ei saa ajaa," tulkitsi sillä hetkellä tosikoinen liikennemerkkiä aivan oikein. Ei sinne ei, eipä olisi oltu menossakaan. Sen sijaan mäkeä alas suoraan valoihin, jolloin mumisin äitini kuolemattomat: "Just ehdittiin punasille…" "Täs on aika raskasta seistä valoissa," totesi esikoinen. "Kuinni?" ihmettelin, sillä minusta se ei ollut ollenkaan raskasta. "No kun täs joutuu pitämään koko aika jarruu pohjassa tiukemmin kuin jos olis tasasta." "Aha," äännähdin ja nykäisin käsijarrun päälle, "voihan vaikka käyttää käsijarruakin." "Mikä on käsijarru?" kysyi tosikoinen. "Tää tässä," oli väsynyt ja hyvin selkeä vastaukseni 😉

 

"Äiti, mä voin kattoo, koska vaihtuu!" sanoi sitten aina-liikennevalo-avulias tosikoinen nähdessään, kuinka kuikin kävelijöiden liikennevaloja. Selitin, että katson kyllä ihan itse, kuskin pitää katsoa itse. "Tää on kaupunkia," oli tosikoisen sujuva aiheenvaihto. "Eh…? Joo…" huokaisin jo uupuneena. "Voi räpäräpäräpäräpä-räppäppää, takapenkin räpätys…" "No räpäräpäräpä nii!" vastasi minulle esikoinen, juuri kun kurvattiin viimein tanssikoulun pihaan.

Lauantaina illalla huomasin hämmästyksekseni, etten ollut koko päivänä edes muistanut tietokonettani, nettiä, feisbuukkia ja jaikua. Ja kuviakin blogia ja flickeriä ja ties mitä varten otin vasta illalla. Kieltämättä, harkitsin blogiin kirjoittamista jo lauantai-iltana, mutta dismissasin ajatuksen hyvin nopeasti. En edes nostanut tietokoneeni läppää koko päivänä, vaan jätin kaiken nettielämäpäivittämisen sunnuntaille. Kännykkäänkään en koskenut. Joskus on kai ihan hyvä olla vähän self-sufficient. Kun normaalisti on aina vastaamassa jonkun tarpeisiin.

 

Miten häkellyttävää silti! Sillä normaalisti päivitän naamakirjastatustanikin vähintään kerran päivässä, heitän ainakin jotain jaikuun jossain välissä ja jos ei muuta niin ainakin tsekkaan niitä muuten vaan. Ja nyt kun olen alkanut striimata kuvia flickriin, laittelen niitäkin sinne lähes päivittäin. Se, etten ole koneeni ääressähän ei mitenkään asiaa haittaa, onhan mulla puhelin. Sellaiset asiat kun hoituvat oikein näpsäkästi myös mobisti.

 

Taisi olla torstai-iltana, kun otin kuvia siitä Indicasta ja totesin duunikavereille, että no nyt yksi on jo netissäkin, kun sitten tuli juttua tästä online-elämästä. Onhan minulla kai ollut aina jonkinmoinen tarve broadcastata elämääni, sillä lähes siitä asti, kun minulla on ollut oma nettiyhteys, on minulla ollut nettisivutkin. Eli vuosia saa laskea taaksepäin reilut kymmenen. Ensimmäiset nettisivuni toteutin, jee! wordilla. Mutta ne eivät olleet kovin pitkäikäiset, vaan hyvin nopeasti ne muuttuivat fronttarilla tehdyiksi. Staattiset sivuni ovat kokeneet muutamankin upgreidauksen ja faceliftin vuosien varrella, mutta perussisällöltään ne ovat olleet aika samat koko ajan.

 

Pitkään ne minulle riittivätkin. Lasten synnyttyä päivitin lähinnä heidän sivujaan. Jonkin aikaa aktiivisesti joka osastoa, nyttemmin lähinnä enää niitä kuvia. Esikoisella ja tosikoisella on siis yhä omat manuaalipäivitteiset kuva-arkistot sivustoillaan, erillään muista kuvagallerioistamme. Web-hotellimme kuvagalleriassa on erinäisiä kansiollisia valokuvia, mutta sekään ei sitten näemmä ole minulle riittänyt, kun niiden ja näiden space-albumien ja facebookin albumien lisäksi päädyin vielä streamaamaan kuvia suoraan flickriin. Flickr on eräänlainen kuva-blogini.

 

Puolisentoista vuotta sitten ryhdyin kirjoittelemaan tätä blogiakin ja tähänhän koukkuunnuin heti ihan täysin. Pitäähän sitä nyt saada kertoa ja kirjoittaa kaikki nämä hurjan tärkeät ajatukset muidenkin luettaviksi! Jäämään maailmankirjoihin, seuraaville polville hamaan microsoftin palvelinten tuhoutumiseen asti! Ja mitä en kirjoita tänne, heittelen noteina naamakirjaan, tosin niitä myös sieltä poistelen välillä. Ja jottei teksti netistä loppuisi ja projektit minulta, aloitin tosiaan vielä uuden ammattiin liittyvän bloginkin. Sen funktio nyt on sitten tosin hiukan toinen kuin tämän.

 

Ai mikä se jaikukin vielä on? No se on se paikka, johon voi heitellä randomeita ajatuksia, joista ei ole blogientryiksi tai edes noteiksi asti. Asioita, joita voisin sanoa jollekin ääneen, kun tekee mieli sanoa jotain ääneen (mikä minulla tietenkin on kovin usein 😉 minkäs sitä mahtaa suunnattomalle tarpeelleen kommentoida aina ja kaikkea, ja mielellään hivenen sarkastisesti. M.O.T.), mutta kun ei ole ketään kenelle sen sanoa, sen voi kirjoittaa jaikuun. Tai sitten sen voi kirjoittaa sinne ihan muuten vaan. Ja sitten sinne voi feedata blogejaan ja flickriä, luonnollisesti.

 

Kyllä minä nyt silti rohkenen väittää, että minulla ihan on elämä, kaikesta huolimatta. Oikeammin minulla on suorastaan kaksi. On tämä oikea busy ja välillä aika loca elämä ja sitten on tämä virtuaalinen online-elämä, joka on oikeastaan heijastus tästä oikeasta. Vähän niinkuin elämäni projisoitaisiin jatkuvasti kankaalle, vähän niinkuin Viidakkokirja kakkosen alussa Mowglin kerratessa tarinaansa siitä, miten tuli viidakosta ihmiskylään. Ja koska projisoija olen minä, se elää sulassa synkrassa tosielämäni kanssa, ja juuri siinä mittakaavassa kuin itse haluan.

 

Mikä näyttää olevan aika laajasti 😉 Mutta ainakin kaikki halukkaat ystävät ja tuttavat ja kanarialla majailevat äidit ja kiireiset siskot ja serkut ja kumminkaimat pysyvät mukana elämäni aalloissa 🙂 Ja onhan tämä poikinut uusiakin ystäviä, mikä sen mukavampaa! Kun tähän vielä yhdistää meseilyn tai skypeilyn ja pari meililistaa, voi sanoa, että online-elämä on vähintään yhtä vilkasta kuin oikeakin. Se on mukava bonus irl-elämälle. Kunhan muistaa pitää sen irlin etusijalla ja projisoida sitä tänne eikä toisinpäin…

Minulla piti olla viikonlopun mittainen reissu, mutta se peruuntui. Lapsille oli kuitenkin jo alustavasti sovittu hoitoa tämän ajaksi, joten tylysti käytin sitä hyväkseni ja pidin vähän vapaata. Omistin eilisen päivän (heti lasten viennin jälkeen) vain itselleni. Nautiskelin olostani ja vapaastani – ja tänään saan siitä vähän kyllä maksaa sitten, kun kaivoin esiin tuon laskupinon 😉 Olisi pitänyt maksaa laskut ensin ja hemmotella itseään vasta sitten 😀

 

Aloitin shoppailulla, naturally! Menin vaihteeksi Selloon, missä ensitöikseni sattumalta törmäsin yksiin ystäviini ja juteltiin tuokio. Sen jälkeen kuljeksin kaupoissa useamman tunnin ja matkaan tarttui mm. pitkä- ja lyhythihaiset tunikatyyliset puserot (joista ainakin pitkähihaista lapussa mekoksi tituleerattiin – hah, hyvä kun pepun peittää!), pitkähihainen bolero ensisijaisesti viikko sitten ostetun mekon (löysin sen etsimäni mekon siis viimein) kanssa käytettäväksi, lyhyet trikoot tanssitunneille, Douglas Adamsin The Ultimate Hitchhicker’s Guiden (sisältää kaikki sarjan kuusi kirjaa yksissä kansissa) ja ostinpa lapsillekin sukkia ja pikkupöksyjä 😉 Ja voi miten paljon kaikkea ihanaa jäi vielä kauppoihinkin! Kun olis enemmän sitä rahaa…

 

Kaupathan alkavat jo olla täynnä kevätvaatteita ja vähän kesäkin. Ja siitäkin huolimatta, että aamulla maa oli valkoinen (mutta suli päiväksi) ja että illalla juoksin lenkkini lumisateessa, joka jälleen illan kylmetessä oli alkanut jäädä maahan täällä päin maailmaa

,

 

luotan siihen, että tänäkin vuonna se kesä vielä tulee. On se tullut aina ennenkin. Viisi vuotta sitten maa oli umpijäässä vielä tähän aikaan – muistan sen, koska tasapainoilin puistossa esikoiseni kanssa, maha jättisuurena tosikoisen kanssa. Ja huhtikuun toinen päivä katselin kättärin ikkunasta lumipyryä. Mutta silti silloinkin tuli kesä, ja jollen aivan väärin muista, se oli pitkä ja lämmin.

 

Siihen luottaen, uskoen ja toivoen, ostin itselleni eilen uudet bikinitkin. Ja hame-shortsit. Ostinhan minä uudet bikinit viime kesäksi, mutta niin paljon on tuo lenkkeily viime syksystä alkaen tehnyt, että nehän olivat jo tuolla kanarialla lokakuussa liian isot! Sieltä en silti ehtinyt katsella uusia kivoja, mutta nyt sellaiset silmiini Stadiumissa osuivat:

 

Jep, okei, en sitten ihan pelkkää bikinikuvaa tähän laittanut, tämä sentään ON netti, joten kuvitelkaa ihan keskenänne noiden bikinien alaosa, kuvassa yläosan kaverina ne uudet shortsit 😉

 

Kauppareissullani istuin peräti sen aikaa, että söin vähän sushia myöhäiseksi lounaaksi. Kotiin tultuani (ruokakaupan kautta) söin siis vähäsen ja sen jälkeen piti tietenkin vielä sovitella kaikki uudet ihanuudet kertaalleen ja sitten lähdin sinne juoksemaan. Lumikuorrutuksen siellä tosiaan olisi saanut, jollei itse olisi ollut niin lämmin.

 

Lenkin, venyttelyn ja suihkun jälkeen loppuillan agenda olikin sitten tämä:

 

Valmistin itselleni ihanan tapaslautasellisen, oli brietä, juustotäytteisiä oliiveja, grillattuja maa-artisokan sydämiä, kylmäsavukinkkua, edam-juustoa, salaattia ja viininrypäleitä. Olin ajatellut juoda siiderin, mutta lautanenhan ihan huusi punaviiniä kaverikseen! Vähän teki pahaa avata kokonainen punkkupullo yhtä lasillista varten (kyllä se todellakin siihen jäi), mutta voi voi. Kaveriksi näille siis vielä tuo kesken oleva kirja ja sohvan nurkkaan. Ei ehkä terveellisin mahdollinen asia lenkin jälkeen, mutta so what. Tunnin ehdin siinä lukea, kunnes mies tuli kotiin, mitä seurasi bikinikierros ja, niinno, lapsethan eivät olleet kotona ja…

 

Kohtalaisen aikaisin siitä nukkumaan silti suoriuduttiin. Avasin silmäni seuraavan kerran auringon noustua, tai oikeastaan raotin niitä aavistuksen löytääkseni silmälappuni. Laput silmillä jatkoin unta ja puoli yhdentoista aikaan viimein heräiltiin. Ihanaa, nukuin hyvin! Jo toisen yön putkeen, wow! Mies meni keittämään kahvia ja minä, hyvästä yöunesta huolimatta raahauduin perässä. Olen pyjamani hassun ankan kaksoisolento aamulla ennen kahvia:

 

 

Nyt on mies jo lähtenyt takaisin raksalle ja minulla olisi ToDo-listalla niiden laskujen maksamista (hiukan pelottavaa eilisen jälkeen…), pyykkien laittoa, tiskaamista ja suihku. Noista taidan ehtiä vain suihkun ennen kuin pitää hakea ne muksut kotiin. Back to reality.

Jäisiä lumikiteitä vihmoi vasten kasvojani, kun kuljin aamulla Skattalla kohti päivän "risteilyä". Minä ja sadat muut. Oli aika risteillä teknologioiden ihmeellisessä maailmassa, oli DevDays2008 Marina Congress Centerissä. Ammattitapahtuma ja ilta viihteellä. Hyvä aikomukseni oli lähteä kotiin noin yhdeksän aikaan, tapahtuman päätyttyä virallisesti. Mutta jossain vaiheessa iltaa se muuttui suunnitelmaksi ehtiä viimeiseen dösään. Ja jossain vaiheessa iltaa huomasin jo vastaavani työkaverin huolehtivaiseen kysymykseen kotiinpääsystäni, että kyllä taksi vie.

 

Ja veihän se, tai oikeammin tästä näkökulmasta toi 😉 Mutta jääkidetuiskun ja taksin väliin mahtui paljon, mm. toinenkin taksi.

 

Päivä tapahtumassa oli suurimmaksi osaksi antoisa. Raskasta se tosin on istua seminaarissa, kuuntelemassa luentoa toisensa perään, etenkin kun kahviakin oli tarjolla vain aamulla ja seuraavan kerran vasta puoli neljältä! Olihan se päivä pilkottu mukavasti sinänsä, kyllähän sitä nyt aina tunnin jaksaa putkeen kuunnella, etenkin kun asia on mielenkiintoista. Tuli kuunneltua vähän MOSS-juttua ja vähän Silverlight 2 -juttua (jee, lempilapseni ovat nyt yhdessä, kun silverlightia saa tämän version myötä mossiinkin, siitä luultavasti ajallaan toisessa blogissani, jahka ehdin asiaa testaamaan).

 

Ehdin myös jutella mielenkiintoisia asioita kollegojeni, asiakkaitteni ja microsoftilaistenkin kanssa. Ja hauskaa oli myös löytää sieltä vanha luokkakaveri tuolta parinkymmenen vuoden takaa 🙂 Siinä hänen kanssaan jutellessa hujahtikin aika niin, että säästyin viimeisen session arpomiselta (viidestä vaihtoehdosta kolme olisi kiinnostanut yhtä paljon), sillä en sitten päätynyt jutteluiltani niistä yhteenkään…

 

Asiaosuuksien jälkeen oli vuorossa illan viihdeosuus. Oli hyvää ruokaa ja juomaa ja mukavaa jutustelua työkavereiden ja vähän muidenkin kanssa ja jossain vaiheessa lavalle tuli Indica

soittamaan, joten tulihan siinä sitten tanssittuakin. Niin monta kameraakin siellä kävi, että saa nähdä mistä juutuubista sitä vielä itsensä löytää 😉

 

Meillä (siis meidän lafkasta) oli (melkein) kaikilla päällä meidän upouudet teemateepaidat, joiden rinnuksilla lukee Ratkaisija:

ja siitäpä sai kyllä sitten jutunjuurta kuulla pitkin iltaa… (ja jonkin verran jo päivälläkin). Kaipa se oli tarkoituskin, mutta jossain vaiheessa iltaa, kun tuo it-väki alkoi jo olla sellaisessa pienessä pöhnässä, alkoi tuntua siltä, ettei tuo teksti ole maailman fiksuin valinta, jos aikoo tanssia läpi yön. Nimittäin niitä ratkaisuja alettiin kovasti haluta moneen muuhunkin asiaan kuin sharepointiin ja silverlightiin 😉 Muutama kävi jo niin päällekäyviksi, että katsoin viisaimmaksi paeta osastoni miesten turviin – omista pidetään meillä kyllä huolta. 

 

Lähdettiin siitä sitten Kalleen jatkoille (sillä toisella eikun ensimmäisellä taksilla), me ja moni muu harva ja valittu 😉 ja siellä se varsinainen tanssii Sannan kanssa eikun tanssii aamuun asti alkoi. Siellä kuulemma kuuluu tanssia pöydillä ja penkeillä, joten sitäpä sitten ja olipa kivaa 🙂 Tosin jouduin myymään sitä ei-oota muutamalle viisastelijalle, jotka yrittivät perätä Ratkaisijalta ratkaisuja ties mihin parisuhde- tai -suhteettomuus-ongelmiinsa 😛 Noo, ihan harmitonta vihjailua se oikeasti oli ja hauskaahan se on huomiota saada!

 

Kolmen aikaan yöllä sitten suuntasin kotia kohti sillä toisella taksilla ja olin tulla merisairaaksi siinä kyydissä, kun se oli sellainen pumppaaja-kuski ja meno vähemmän smoothia… Aamulla soi kello puoli seiskalta, kun esikoinen piti saada koulutaksiinsa vartin yli. Arvatkaa vaan nousinko? NO EN! Sitä varten meitä on kaksi; sai mies hoidella tyttären koulutielle tänä aamuna ja minä vedin laput silmille ja jatkoin unia vielä hyvän aikaa.