Aamulla työmatkalla huomasin, miten mieleeni putkahteli äitini, mummini ja isoäitini ohjeita siitä, miten naisen tulisi olla – jäi siis näemmä pyörät päässä pyörimään 😉 Ohjeita, joita jo jonkin verran olen siirtänyt jälleen seuraavalle kasvavalle naissukupolvelle. Ohjeet, jotka ovat yhtä ajattomat kuin naiseuskin, vaikka ajat ja tavat muuttuvatkin. Ei mitenkään tärkeysjärjestyksessä, vaikka ovatkin numeroidut.

 

1. (hieno) nainen ei tuoksu kuin korkeintaan vähän hajuvedelle (minä tosin en nykyisin yleensä sitäkään, sillä yksi jälkimmäisen raskauden tuomista pysyvistä fysiologisista muutoksista palelun ja alhaisen verenpaineen lisäksi on nenän hajusteherkkyys – käytän siis lähes ainoastaan hajustamatonta kosmetiikkaa)

2. vatsa sisään, hartiat taakse, eli ryhti suoraksi (erityisen vaikea ja pitkä taival, mutta niin palkitsevaa huomata, että se on jo vuosikymmenet tapahtunut luonnostaan)

3. istu aina jalat yhdessä (tai ristissä, ja niin minä istun oikeastaan aina)

4. kävele lyhyitä askelia (noh, korkokengillä ei paljon harpota 😉 )

5. siivoa suusi eli puheesta pois kaikki rääviydet ja kiroilu

6. yleiset käyttäytymissäännöt kunniaan: syö pieniä paloja kerrallaan, älä puhu ruoka suussa, kyynärpäät pois pöydältä, älä keskeytä toisen puhetta, katso silmiin puhuessasi, vastaa kun sinulle puhutaan, ole kohtelias jne.

7. ole luonnollinen, ei mitään turhaa keimailua, niin sujuu luonteva flirttikin kuin itsestään, enempiä yrittämättä

8. näytä huolitellulta, siis ei yliampuvalta, vaan huolitellulta (muista siis katsoa peiliin ennen kuin lähdet kotoa, ettei tarvitse pikaharoa hiuksia kuntoon työpaikan hississä…)

9. anna miehen ojentaa takki yllesi (eikä kuten minä 4v: tempaisin takin kaverini isän käsistä tiuskaisten että osaan minä itsekin!) ja avata ovi ja päästää edellä ja muutenkin olla sinulle herrasmies

10. naisella on muodot: lantio ja vyötärö sekä tietenkin jonkinkokoiset rinnat, eli vaikka olisi hoikkakin, ei pidä olla tasapaksu tikku

 

Näillä mennään, noin ulkoisesti ja vähän sisäisestikin 🙂 Ja tokihan tähän päälle vielä se oma valovoimainen luonne ja sisäinen kauneus, jotka sinänsä ovat tietenkin kaikkea ulkoista tärkeämmät. Mutta ilman pientä ulkoista apua, ne jäävät kovin herkästi piiloon ja huomaamatta.

Kuten Tepu vieraskirjaan kirjoitteli, löytyy tätä naisväkeä tästäkin taloudesta monessa eri koossa. Eilisen naistenpäivän kunniaksi tähän pieni läpileikkaus siihen, millaista naisväkeä täällä asuu.

 

Kaksi kolmesta lukeutuu vielä tyttökategoriaan. Esikoinen, joka etenkin on kovin tarkka siitä, ettei ole enää muksu eikä skidi tai muukaan sellainen, joksi äiti aina välillä erehtyy kutsumaan, eilen aamusta totesi myös, ettei ole nainen vaan tyttö. Nimittäin kun iskän tuomista tulppaaneista puhuttiin, sanoin minä miehen tuoneen kukat meillä, perheen naisille, korjasi esikoinen vikkelästi, että eikun äiti sinulle, me ei vielä olla naisia vaan tyttöjä. Aivan oikeassahan tytär sinänsä on 🙂 Tyttöjäpä hyvinkin, mutta naisiksi kasvamassa.

 

Aikoinaan, kun minulla ei vielä ollut lapsia, tuli joidenkin kanssa juttua lapsista ja sukupuolista. Aina sai kuulla, miten tytöt olisivat helpompia ja rauhallisempia lapsia kuin pojat. Jo silloin rohkenin tuota epäillä, oman lapsuuteni muistaen, nyt voin jo faktana kaikille vastata, että tyttöjäkin on monenlaisia. Meillä asustaa kaksi äitiinsä tullutta vilkasta poikatyttöä, jotka leikkivät yhtä lailla autoilla kuin bratzeilla, dinoilla ja legoilla kuin poneilla ja littles’t pet shop -eläimillä. Monipuolisesti kaikkea, mutta vauhtia riittää aina.

 

Sellainen olin minäkin. Monipuolisesti vähän kaikenlaisia leikkejä ja parhaita ystäviäni ovat olleet pojat ihan yhtä lailla kuin tytöt. Minulla ei ole koskaan ollut mitään "yäk, poikia!" -vaihetta, päin vastoin kun kavereillani oli, olinkin ennemmin kaveria niiden poikien kanssa 😀 En lapsena juurikaan tykännyt pitää hameita, sillä ne olivat vain tiellä, kun piti voida kiivetä puihin ja katoille ja muurien ja aitojen yli ja pelata ja möyrytä. Landellakin olin enemmän puussa ja katolla – ja vedessä – kuin jalat maan kamaralla. Kuten omatkin tyttäreni.

 

Varhaisteininä minussakin kuitenkin alkoi heräillä se orastava nainen. Kahdentoista vanhana aloin meikkailla (ja kiitos äiti, että opetit silloin minut tekemään sen kauniisti sen sijaan että olisit kieltänyt sen niin nuorelta!) ja kiinnittää huomiota ulkonäkööni. Muistan myös lempihameeni – juu, sellainenkin minulla yhteen aikaan yllättäen oli – ja kuinka pidin itseäni kovin hyvän näköisenä se päällä. Ehkäpä olinkin, ainakin sain silloin(kin) poikien päät kääntymään – mihin on pakko todeta, että saan kyllä yhä miesten päät kääntymään 😉 Olen aina saanut.

 

Minähän olin vasta neljäntoista tavatessani kuusi vuotta itseäni vanhemman nykyisen mieheni. Naisistumiseni alkumetreillä. Ja kuudentoista, kun aloimme seurustella. Jälkeenpäin ajatellen, se keskeytti jonkin vaiheen villistä ja vapaasta nuoruudesta ja ehkä se on joissakin vaiheissa vähän lyönyt takaisinkin, mutta mieheni on loistotapaus. Hän on kestänyt jo montakin kriisiäni ja auttanut olemisellaan minua kasvamaan. Ja mikä upeinta, hän osasi upeasti tuoda kukkaan puhkeavan naiseuteni.

 

En minä edelleenkään pidä itseäni minään sellaisena supernaisellisena, jos sen mittari on tietynlainen pukeutuminen, pitkät huolitellut kynnet, you know, the blonde-stuff. En minä ole käytökseltänikään edelleenkään mikään supernaisellinen, jos sen mittarina pidetään sitä, että kiljuu apua hiiren nähdessään tai hakee miehen apuun heti kun pitäisi kantaa jotain raskaampaa tai tehdä jotain perinteisesti "miesten juttuja". Minä teen sen minkä mieskin, toisinaan jopa paremmin 😉 Minä olen myös töissä tyypillisellä miesten alalla, pitää olla aina vähän tougher pärjätäkseen. Ja minähän olen.

 

Mutta nainen olen silti, isolla ännällä. Nykyisin ehkä entistä vähän enemmän myös pukeutumisessa, kun pidän sentään hameita ja mekkojakin ja käytän melkein aina korkokenkiä. Mutta ei se niinkään ole se juttu. Vaan se on paljon enemmän jotain sisäistä. Sanoipa kuka hyvänsä mitä hyvänsä, pojat ja tytöt, miehet ja naiset, eivät ole samanlaisia vaikka samanlaisiksi kasvatettaisiin. Se y-kromosomi sisältää enemmän kuin tutkijoillekaan selviää. Se sisältää ne miehiset vaistot, jotka saavat miehen suojelemaan perhettään ja italialaisen ystäväni toteamaan, ettei hän antaisi minun käydä töissä, jos olisin hänen vaimonsa. "Kanna minut metsään…" 😉

 

Yhtä lailla naisella on naisen vaistonsa, jotka tulevat geeneistä asti. Eikä niitä tarvitse piilottaa tai lakkauttaa vain pärjätäkseen naisena tässä perinteisesti miehisessä maailmassa. Niillä ja niiden kanssa voi ola yhtä vahva ja vahvempikin kuin miehet. Tasaveroinen ja tasa-arvoinen, olematta tasapäinen ja samanlainen. Naiseus on sitä, että antaa miehen olla mies. Ja mieheys on sitä, että antaa naisen olla nainen. Ne tasapainottavat ja täydentävät toisiaan – ja niinhän tämä on tarkoitettukin olemaan. Siksi meitä on kaksi sukupuolta. Tai siksiKIN 😉

 

Kysymyshän on oikeastaan eniten siitä, miten sinua kohdellaan. Ihminen, nainen tai mies, määrittyy sen mukaan, miten muut häntä kohtelevat. Jos kohtelu on ristiriidassa sen kanssa, mitä ihminen on sisäisesti, tulee ongelmia. Mutta kun kohtelu tukee sisäistä minää, tulee loistavia ja terveitä miehiä ja naisia. Naiseksi kasvaminen alkaa tuolta tyttövaiheesta ja minusta on upeaa nähdä, miten mieheni, jolla on ollut tärkeä osa minun poikatytöstä naiseksi kasvamisessa, kasvattaa nyt tyttäristään naisia. Ja minä tietenkin parhaani mukaan myös. Sekä esimerkilläni että tukien heidän omaa orastavaa naiseuttaan.

Toivotan näiden mieheltäni ja ystävältäni saamieni tulppaanien ja ruusun myötä hyvää naistenpäivää

 

 

kaikille teille upeille naisille, jotka tämän luette! Muistakaa, että on hienoa olla Nainen 🙂

…sanoi esikoiseni popsiessaan ranskiksia ja hampurilaista eilen illalla paikallisessa Rollsissa. Ehkä pientä liioittelua sentään, mutta toisaalta, ikinähän on aika suhteellinen käsite. Sehän ei oikeastaan tarkoita kirjaimellisesti ikinä vaan sen puitteissa, mitä juuri nyt kykenen muistamaan. Joten ihan ymmärrettävä lausahdus eilisillan päätteeksi, ottaen huomioon, mitä kaikkea yhdessä vaivaisessa arki-illassa kuitenkin sentään ehdittiin tehdä.

 

Lähdettiin esikoisen kanssa kotoa jo vähän ennen neljää hakemaan tosikoista hoidosta. Saatiin kyllä heti noottia, että tultiin liian aikaisin, leikit oli vielä kesken, mutta valitus loppui aika lyhyeen, kun illan agenda kävi tyttöselle selväksi. Meillä oli eväsleivät mukana, ja luistimet. Oli nimittäin alunperin kovasti aikomus mennä luistelemaan. Se suunnitelma kariutui kuitenkin matkalla päiväkodille, kun näimme auton ikkunasta luistelukentän, joka olikin lumikenttä. Ei siis luistelemaan. Ei taida enää tänä talvena onnistua, joten tosikoinen ei sitten koskaan päässyt testaamaan uusia prinsessaluistimiaan. Toivottavasti ovat vielä ensi talvena sopivat…

 

Toinen lapsille mieluinen talviulkoilupuuha on hiihto. Se oli siis meidän Plan B. Tornimäen purtsillahan on aina ladut, jos ei muuten niin tekolumesta. Niin ainakin luvataan. Mutta eipä se näemmä enää maaliskuuta koske, ei edes silloin kun ensimmäinen oikea talviviikko tässä Suomen kolkassa osuu maaliskuulle! Milloinkahan etelä-Suomen kunnat ymmärtävät ottaa oppia hiihtokeskuksista ja laittaa ladut ja luistinradat kuntoon silloin kun lunta on, tuijottamatta niin kovin sitä kalenteria? Ei varmaan ollenkaan, koska sehän ei ole kaupallista toimintaa, joten The Ultimate Motive eli Raha puuttuu. Suunnattoman harmillista!

 

Tornimäen purtsille mentiin latujen puuttumisesta huolimatta. Laduttomuus lannisti heidän hiihtofiiliksensä selvästi, mutta puolisen tuntia tytöt jaksoivat hiihtää ja laskea siellä mäkeä suksilla. Esikoinen varsinkin oli oikein odottanut, että pääsisi ladulle hiihtämään, joten pettymys oli ihan ymmärrettävä. Ilmeisesti se ei kuitenkaan haitannut loputtoman paljon, kun kommentti illasta oli otsikon mukainen – nimittäin kyllä hän lausahduksensa täsmennysosaan luetteli hiihdonkin.

 

 

Eikä se hiihtokeli eilen tosiaan enää ihan niin ideaali ollut muutenkaan. Maaliskuu oli jo näyttänyt purtsillakin hampaansa siitäkin huolimatta, että koko viikon OLI ollut pakkasta ja lunta tullut tupaa ihan urakalla. Eilen oli kuitenkin plussasää, joten loskaahan siellä oli paikoin sitten kuitenkin.

 

 

Ei siis tosiaan puolta tuntia kauemmin tytöt suksilla viihtyneet, sen sijaan mäkeen teki mieli. Vaihtaa sukset renkaaseen. Tornimäellä on nimittäin purtsin ja muiden ulkoilureittien lisäksi Klaukkala Snowtubing -mäki. Tottahan hinku sinne oli suuri heti kun lapset mäen taas näkivät! Viime talvena olivat siellä kerran iskän kanssa mäkeä laskemassa, tämän talven kerta oli sitten eilen. Melkein tosin kariutui sekin, sillä kun sanoin "harkinta-ajan" jälkeen, että tunnin liput sinne saavat, alkoi heti esikoisen mankuvirsi: "miksei kahta tuntii, mä haluun kaks tuntii…". Sanoin, että yksikin valitus vielä ja ei mäkeen pääse ollenkaan – hiljeni sentään.

 

Niinpä tytöt laskivat tunnin verran snowtubing-mäkeä eli rengasmäkeä lumituubia alas. Kapulahissillä ylös ja hurjaa vauhtia alas.

 

  

(videot tyttöjen laskuista: esikoinen, tosikoinen)

 

Aika vinhaa menoa! Minä jäin mäen alle ottamaan valokuvia ja viihdyttämään "hissipoikaa", jonka ainoita asiakkaita sillä hetkellä oltiin. Kyllähän minäkin vauhdista tykkään, mutta näin vanhemmiten on tuo hallitsematon vauhti käynyt ylipääsemättömäksi asiaksi. En voi, en kykene, jos en tiedä pystyväni hallitsemaan sitä itse. Ei siis mitään vapaita pudotuksia tai hallitsemattomia mäenlaskuja minulle, no thanks! Mutta tyttöjä ei paljon meno pelottanut. Hurjapäitä mitä hurjapäitä.

 

Mäenlaskun jälkeen suunnattiin sitten sinne paikalliseen Rollssiin hamppareille ja ranskiksille ja nugeteille, joiden lomassa sitten esikoinen käsivarteeni nojaten huokaisi: "Paras reissu ikinä. Päästiin hiihtämään ja laskemaan rengasmäkeä ja vielä hampurilaisillekin." Hetken tauko. "Mut ens kerralla kun kaikki mennään yhdessä laskemaan rengasmäkeä, otetaan kyllä kahden tunnin liput!"

 

We’ll see, we’ll see 😉

Sattuipa tuossa silmiin jonkun lehden kannesta otsikko Linda Lampeniuksen tanssista ja ruotsalaisten kateudesta. En lukenut juttua, joten voin tietenkin olla ihan harhateillä tulkitessani, että ruotsalaista kateutta syytettäisiin mimmin tippumisesta sikäläisestä tanssiskabasta. Sen ajatuksen otsikko kuitenkin ensimmäiseksi minussa herätti, sillä olipa siinä kyse siitä tai jostain aivan muusta, tästä tippumisesta ei ole kauan ja heti sen jälkeen tiesi radio rockin suomen kallein ja pimein aamushow kertoa, että Linda itse syytti tippumisestaan sitä, että hänen faninsa katsoivat samaan aikaan toiselta kanavalta tullutta jotain mitä-lie ohjelmaa.

 

Siis, tuota…? Ei sillä, että kukaan moista väitettä varmaan kovin tosissaan ottaisi muutenkaan, olisi mielenkiintoista, että fanit eivät viitsisi fanittaa Lindaa sen vertaa, että katsoisivat tanssiskabaa ja äänestäisivät idolinsa jatkoon. Eiköhän sitä syytä saa hakea jostain ihan muualta. Jostain sieltä, mistä tekee vähän tai vähän enemmänkin kipeää. Voittoahan se Linda suureen ääneen kertoi kisasta hakevansa – no siis, ei kai siihen vähemmällä motivaatiolla kannata lähteäkään. Mutta aina ei voi voittaa ja taitaa olla mukana aika monta muutakin ja ilmeisesti suomineitoa taitavampaa voiton tavoittelijaa.

 

Muistan joskus lukeneeni tai kuulleeni (mistä ihmeestä minä näitä luen ja kuulen? en minä oikeasti lue kuin otsikoita kassajonossa ja satunnaisesti jotain saatan silmäillä hammaslääkärissä kerran vuodessa tai kahdessa. Korporaatiota kuulen työmatkoilla kyllä, mutta aika paljonhan teen etätöitä – kaipa näistä sitten tarttuu hihaan kaikkea tarpeetonta informaatiota 😉 ), niin siis enivei, muistan jostain tietooni saatetun, että Linda Lampenius on kertonut olevansa perfektionisti. Ja se nyt tietenkin selittää kaikki selittelyt.

 

Maailmanmenestyjissä ja toki meissä oman elämämme menestyjissäkin on paljon perfektionisteja. Se pakottaa tähtäämään korkealle, koska epäonnistuminen ei ole vaihtoehto (paitsi jos valitsee sen linjan, että jos ei tee mitään, ei voi epäonnistuakaan, mutta useimmille perfektionistielle sekin on eräänlaista epäonnistumista). Kuitenkin elämän tosiasioihin kuuluu, että jokainen tsäänssi on mahdollisuus ja ettei aina voi voittaa koska elämä on laiffii (vaikka tämä näidenkin ajatusten takana seisova lapsuuden-idolini Nykäsen Masa teki kyllä hellyyttävän paluun eräänlaiselle mäkihuipulle voittamalla pikkumäen veteraanien maailmanmestaruuden – hyvä Matti!), joten perfektionistitkin epäonnistuvat ja pettyvät.

 

Perfektionistille epäonnistuminen on maailmanloppu. Ainakin hetken aikaa olo on täydellisen lyöty. Tunne on kokonaisvaltainen. Minä en ole mitään, koska epäonnistuin. Sitten alkaa selittely. Siis, eihän oikeasti syy epäonnistumiseen voi mitenkään olla minussa! Duh! Siis, niinkun, kerran luulin epäonnistuneeni, mutta sitten tajusin syyttää siitä faneja! Tai epätasaista jäätä. Tai tuulioloja. Tai ihan vaan muuten vaan niitä, jotka osoittivat, ettei homma mennytkään putkeen vaikka niin luulinkin.

 

Ei tarvitse mennä kamalan kauas lähimenneisyyteen, kun jo löytää edellisen oman epäonnistumisen kokemukseni. Olen jopa oppinut myöntämään, että minussakin voi joskus olla vikaa, sillä vain siten on mahdollista oppia virheistään ja lähestyä täydellisyyttä uudestaan 😉 Mutta kyllä minä taas huomasin senkin, miten helpottavaa tavallaan oli myös pyöritellä sitä kaikkea päässään keksien tuhat ja yksi mahdollisuutta syyttää epäonnistumisestaan niitä muita. Ainakin osittain. Mieli olisi tehnyt selitellä ääneen muillekin, mutta pidin mölyt mahassani tällä kertaa. Selityksen maku on karvas, ja selittely oikeasti paljon nolompaa kuin se, että rehdisti myöntää, ettei tällä kertaa kaikki mennyt putkeen. 

 

On se elämä vaikeaa, kun ei olekaan täydellinen, vaikka niin mielellään olisi. Ja vaikka hyvän hetken tullen sitä melkein uskoo olevansakin. Kyllä sieltä jalustalta aina jossain vaiheessa taas putoaa, jos itsensä sille erehtyy nostamaan myötätuulen kestäessä tarpeeksi pitkään. Se sattuu. Ja voin kuvitella kuinka paljon enemmän se sattuu, kun se julistetaan lehdissä ja radiossa ja ettei tv-uutisissakin. Minä sentään saan hävetä epätäydellisyyttäni täällä ihan vaan keskenäni 😉

 

"Joka ei osaa tanssia, syyttää lattiaa." One of my favorite quotes. Ja niin tuttua, niin tuttua – lähes viikottain ihan kirjaimellisestikin 😀