Talvella on suurinpiirtein se ja sama missä sitä on. Kaikkialla on yhtä harmaata ja ankeeta ja pimeetä ja loskaista. Mutta aina tässä kevään ja kesän tullen kaipuu tuonne Stadiin iskee oikein kunnolla. Keväinen ja kesäinen Helsinki – ah! Ja tässä kohdin Helsinki rajautuu about kantakaupungiksi, Munkkiniemi vielä pääsee mukaan sattuneista syistä 😀 Olen munccalainen, nyt ja aina. Asuin siellä reilut 16 vuotta – koko lapsuuteni ja nuoruuteni – ja se asuu minussa.

 

Olin juridisestikin helsinkiläinen vielä kolme vuotta sitten, mutta siinä vaiheessa olin jo asunut 12 vuotta kehäykkösen väärällä puolella. Siis hädin tuskin Helsingissä ollenkaan. Tästä nykyisestä nurtsilaisesta perspektiivistä jälkeenpäin asiaa katsoen, on oikeastaan ihan sama, asuuko sitä jossain tuolla kehien välissä Helsingin rajojen sisällä vai täällä vielä vähän kauempana kokonaan eri kunnassa. Yhtä kaikki,  se ei ole the Helsinki siellä sen enempää kuin täälläkään. The Helsinki on kantakaupukialueella.

 

Don’t get me wrong! Alkushokin jälkeen viihdyin Itä-Helsingissä hyvin ja täällä landellakin oikein loistavasti (ja asun mieluummin Nurmijärvellä kuin Espoossa tai Vantaalla, kun valita piti – go figure 😉 ). Mutta Helsinki on aina Helsinki. Tosin oikeastaan, en haluaisi asua siellä kantakaupungissa (Muncca kelpaisi kyllä!), mutta rakastan kulkea siellä. Viettää siellä aikaa. Ei se talvella tosiaan houkuttele sen enempää kuin mikään muukaan paikka (jos ei lasketa omaa sänkyä tai sohvaa takanedustalla). Mutta näin keväisin kyllä! Ja kesäisin vielä enemmän.

 

Kävellä kaivarinrantaa jätskitötterö kädessä, auringon paahtaessa ja kevyesti suolaisen merituulen puhaltaessa. Katsella laivojen lähtöä kauppatorilla tai suokissa lokkien kirkuessa pään yläpuolella. Kulkea krunikassa sen komeaa arkkitehtuuria ihaillen. Kävellä espaa etnisen musiikin soidessa. Istua rantakalliolla antaen ajatusten lentää merituulen mukana tai tuomiokirkon portailla kavereiden kanssa jutellen. Twilight zone, vaaleanpunainen hetki juuri ennen auringonlaskua, merestä heijastuen, talojen välistä siivilöityen – kaunein hetki maailmassa, kauneimmillaan Helsingissä!

 

 

Silloin joskus opiskeluaikaan vietin kaiket päivät stadissa, luennot kun olivat siellä yliopiston päärakennuksen tuntumassa tai krunikassa. Nykyisin – ja niin kauan kuin lapsia on ollut – pääsen stadiin paljon harvemmin. Välillä lähden sinne tarkoituksella lasten kanssa – hekin kuitenkin ovat syntyjään stadilaisia, toivoisin heidänkin oppivan rakastamaan syntymäkaupunkiaan vaikka nyt nurmijärveläistyvätkin pahasti. Ja vie minua sinne sentään työkin jonkin verran. Nautin joka hetkestä siellä, ja hauskaa on ollut huomata, että tytötkin tykkäävät siellä kulkea (ja esikoinen on tykästynyt krunikan hienoihin taloihin!).

 

Eilen oltiin lasten kanssa Finlandiatalolla konsertissa. Jätettiin auto kisikselle ja käveltiin Töölönlahden rantaa Finlandiatalolle (tai no, minä ja esikoinen käveltiin, tosikoinenhan ei osaa kävellä vaan pomppii ja ravaa). Ja se vaan on niin kaunista! Joutseniakin nähtiin siellä uiskentelemassa.

 

  

Jokin minussa on aina pakahtua, kun stadissa kuljetaan. Joka solu täyttyy tuntemuksista ja muistoista. Vahvat on juuret, eikä niitä pääse pakoon. Ei sillä, että edes haluaisin 😉

Ovatpa prätkät päässeet ulos talleistaan näin huhtikuun tullen 🙂 Tuolla niitä pörisi tanssituntimatkallani vaikka kuinka. En ole koskaan itse ollut prätkäihminen, ne on lähinnä pelottaneet minua, kun niillä pääsee niin kovaa ja kuitenkin niissä ollaan ihan ilman peltiä ympärillä. Mutta tänään yhtäkkiä huomasin toivovani, että minullakin olisi moottorippyörä. Ei muuten, mutta vaikka toitsuni on aivan ihana ja kiihtyy loistavasti, prätkät kiihtyy vielä niin paljon paremmin… Kun vois vaan suhahtaa liikkeelle. Tunnen jotain omituista mielihyvää joka kerta, kun lähden valoista hallitun komeasti jättäen kaikki muut katselemaan perävalojani 😀

 

Kun pääsin tanssituntimatkallani motarille asti, sain riemukseni huomata, että sinnehän oli vaihdettu kesärajoitukset! Riemusta yksin autossani kiljuen painoin tallan pohjaan ja hujautin mittarin sataan neljäänkymppiin – karstat pois moottorista ja pölyt pois päästäni :)) IHANAA paahtaa baanalla kesänopeuksin! Alkoi taas tehdä mieli sinne Saksan baanoille ja kunnon nopeuksille. Hymyilin autossa korvasta korvaan ja huidoin nyrkkiäni voiton merkkinä. Ja sitten hiudoin sitä ärtymyksestä, kun eteeni kehtasi tulla hitaampia, jotka eivät ollenkaan ymmärtäneet, että minä tahdoin ajaa keväthumussa. Raskas se oli kaasujalkani muutenkin koko matkan; onneksi on vakionopeudensäädin, ettei ihan mene vallattomaksi.

 

[Nyt mies muistuttaisi minua siitä, että autossa on vielä talvikumit, mutta saa noilla kitkoillakin painaa sataakuuttakymppiä, joten vielä mentiin turvarajan sisäpuolella]

 

Uskokaa tai älkää, mutta sellainenkin siellä motarilla painatti menemään. Ja ihmiset autossa paljain päin, tukka hulmuten. Mahtoi olla kuitenkin vielä aika kylmää kyytiä. Avoauto on prätkän ohella toinen asia, josta en juurikaan ole haaveillut, ihan sellaisesta praktisesta syystä, että siinä menee tukka sekaisin 😀 Oikeesti, mun letti on kyllä nykyisellään sellainen, että sehän ei mene miksään mistään, joten huono syy. En tiedä. Ne ei ole minun tyyliäni vaan.

 

Sitähän tuolla taas riittää. Saisivat ihmiset edes vaihtaa nastat pois, jottei ne tekisi sitä enää enempää. Toivottavasti kadut saadaan pian taas puhtaiksi. Vaikka luulen kyllä, että se hiekoitus on ollut tänä vuonna täällä päin maailmaan normaalia vähäisempää, sattuneista syistä.

 

Aurinko paahtaa (juu, ihanaa, että paistaa, mutta kun siis…) suoraan meidän makkarin ikkunasta sisään koko päivän. Ja minä istun tässä makkarin ikkunan vieressä tekemässä töitä koko päivän. Tässä on aika kuumat oltavat ja sisäilma on muutenkin tässä asunnossa tullut kamalan kuumaksi. Luultavasti osasyys on kaukolämpöiset vesipatterit, jotka on parissa paikkaa pakko pitää auki ja sitten ne on tulikuumat, ja koneellisen ilmanvaihdon puute, kun ei noiden tuuletusräppänöiden asennosta ota selvää erkkikään. Ikkuna on nytkin auki ja silti on kuuma.

 

Tällä viikolla on huomannut tuolla tanssitunneillakin tämän kevääntulon, kun ei siellä salissa oikein ilmanvaihto ole taas ajantasalla ja tunnilla hiki taas virtaa… Tosin siihen nyt on osasyyllinen myös vaihteeksi melkoisen raskaanpuoleinen tanssisarja.

 

HymyHymyHymy (eikä mitään tekstiviestejä!) – kesä on kohta täällä!

Eilen luki naamakirjani statuksessa "is sort of running out of hours". Kaveri kysyi ihan loogisesti, että miten ihmeessä sitten ehdin jotain facebookin statuksia päivittää, jos kerran aika on kortilla muutenkin. Naamakirjan statuksen päivittämiseenhän ei tietenkään mene kuin pieni hetki, kännykälläkin se käy noin minuutissa. Samoin kuin kommentin heittäminen siihen jaikuun. Parempi kysymys – tai oikeastaan se ystäväni kysymyksen taustalla ollut kysymys – on tietenkin, miten yleensäkin ehdin sitten tänä nettielämää elää tässä samalla, jos kerran aika on niin kortilla.

 

Minulla on sellainen tapa, että kun työskentelen (tai teen ihan mitä ikinä omalla ajallani) koneellani, minulla on aina selaimessa auki vähintäänkin jaiku, facebook ja oma spcaeni. Useimmiten myös lolcats ja gmailini. Pikalinkkirivilläni on lisäksi salakuuntelut ja flickr sekä tietyt blogit (sekä työhön liittyviä että kavereiden). Niitä on siis helppo pikaisesti kurkkia ilman että siihen menee paljon aikaa. Ai mitä on lolcatsit? Ne on hauskasti otsikoituja kissa(ja muita)kuvia. Entä salakuuntelut? Tsekkaa itse 😀

 

Minä uppoudun kyllä helposti työhöni – tai mitä ikinä teenkin – ja voi hujahtaa tunteja ilman, että liikahdankaan tuoliltani tai muistankaan kurkistella mitään nettisivuja tai palveluita. Mutta aina en tee sellaista, mihin uppoutuisin täin täysin. Monesti päiväni ovat jo valmiiksi sirpaleisia, hommasta toiseen syöksähteleviä. Silloin siirtyessäni hommasta toiseen pidän pikku breikin, kurkkaan jonkin tai kaikki yllä mainitsemani, siihen menee noin kolme minuuttia. Sellainen tupakanmittainen 😉 Samoin, jos teen jotain puuduttavaa. Tai raskasta aivotyötä. Ihminen tarvitsee pieniä pausseja välillä. Tai ainakin minä tarvitsen.

 

Meillä duunissa aika moni polttaa tupakkaa. Minulla on siihen omat teoriani, jotka juontavat juurensa suht samasta lähteestä kuin minun nettiaddiktioni. Mutta minä siis en polta tupakkaa, vaan olen nettiaddiktoitunut 😉 Piipahdukset netissä noilla ja muillakin sivuilla, milloin missäkin, ovat minun röökitaukojani. Keskeytyksiä työstä silloin kun keskeytyksen tarvii. Tai kun alkaa keittää. Tai jotain.

 

Vasta kun vastasin tuohon ystäväni eilen esittämään kysymykseen, tajusin kunnolla, miksi minusta tuntuu, että jatkuvasti kyllä roikun naamakirjassa ja ties missä, mutta tuntuu, etten koskaan ehdi enkä oikeastaan edes jaksa, perehtyä niihin applicaatioihin siellä niin kovin paljon. Enhän minä oikeasti juuri koskaan vietä aikaani vain facebookissa! Sekin on minulle enempi kommunikointiväline, jota käytän muiden juttujen lomassa. Samalla kun teen töitä tai samalla kun värkkäilen jotain muuta tässä koneellani vapaa-aikanani. Aina on jotain proggista menossa. En minä ehdi miettiä kuumimpia kavereita tai… jotain. Enkä edes surffailla juutuubissa.

 

Mitä tästä voi päätellä? En oikeastaan ole niinkään addiktoitunut nettiin vaan ihmisiin. Kommunikointiin netin välityksellä. Sähköpostiin ja pikaviestintään. On kiva saada kommentteja, jopa naamakirjakutsuja, etenkin jos niistä näkee, että on ajatusta takana. On kiva kommentoida, vaikka vain muutama sana vaihtaa mesessä tai jossain edellä mainituista välineistä. Ehkä tämä johtuu siitä, että käkin täällä niin eristyksissä suurimman osan aikaani. Etätyössä kotona yksin. Illalla koneellani yksin – tai kaksin, mies omalla koneellaan 😀

 

Niin, jos joskus tuntuu blogientrynikin hajanaisilta, voi se johtua siitä, että kirjoitan niitäkin toisinaan paloina työn ohessa. – Jaah, röökitauko ohi, takaisin hommiin.

Aamu valkeni sumuisena, mutta sumuverhon läpi kuulsivat nousevan auringon säteet. Vielä oli aavistus pakkasta ja tiet tuolla landella vähän jäiset ajellessani tosikoista päiväkotiin vähän ennen yhdeksää. Mutta sumu oli suurimmaksi osaksi hälvennyt. Aurinko loisti jo verrattain korkealla ja lämmitti jo suloisesti. Ihanaa! Ollaan jo kesäajassa. On kevät, ihana ihana kevät!

 

Tätä hetkeä olen odottanut koko pitkän syksyn tai talven, tai miksi noita kuukausia syyskuusta tähän hetkeen ikinä kutsuukin. Koko pimeän ja sateisen ajan. Koko sen ajan, jonka olisin mieluiten viettänyt karhun tavoin umpiunessa, upoksissa pehmoisen ja lämpöisen peittoni alla. Talven ankeutta ei juurikaan vähentänyt lumettomuus. Hämmästyksekseni huomasin, että se melkein (siis MELKEIN) pahensi sitä, pahentaessaan pimeyden pimeämmäksi. Mutta lumi, well, ei minulla sitä sinällään ikävä ollut, kuten lienette huomanneet 😉

 

Tämä on se vuoden hetki, jolloin minunkin soluni alkavat taas herätä eloon. Yksi kerrallaan, samaa tahtia luonnon kanssa. Imen lämpöä ja energiaa auringosta. Elämä voittaa. Kevät on ihmeellinen aika. Kuollut herää eloon. Syntyy uutta elämää.

 

Rakastan jokaista kevään merkkiä. Sitä märän maan tuoksua, kun lumi ja jää sulavat ja multa on vetistä. Leskenlehtiä, ensimmäisiä silmuja kevään aikaisimmissa pensaissa ja puissa. Valkovuokkoja, sinivuokkoja. Ensimmäisiä voikukkia. Ja sitä parasta kaikista: koivujen silmuja. Se on kevään kohokohta ja huipennus. 

 

Vaihdoin tänään jo untsin mokkikseen ja pitkävartiset saappaat niihin uusiin mageisiin korkokenkiini. Kylläpä oli keväinen olo, kun lounaalla kuljin tuolla kaupungilla auringon lämmittäessä suloisesti! Tästä se lähtee. Ja kesä on ennen kuin huomataankaan 🙂

 

Tervetuloa kevät! Tervetuloa aurinko!

Meidän nuorimmainen se täyttää jo viisi. Virallinen päivä on ensi keskiviikko, mutta juhla-aika on alkanut. Tänään oli lastenkemut ja juhlittiinpa niiden päälle neitiä vielä perheen keskenkin. Huomenna ystävien luona, yhteisbileitä heidän kahden tässä kuukauden sisään vuosia täyttävän lapsen kanssa. Ensi lauantaina juhlat sukulaisille. Minä tykkään juhlista ja jopa niiden järkkäämisestä. Olisi vaan niin kiva, kun ei olisi aina niin kiire, että koko homman joutuu huitaisemaan kasaan.

 

Oma vika kai se on, etten eilen tullut kotiin siivoamaan kämppää (siis en minä väitä, että lastenkutsuja varten pitäisi kotia puunata, mutta jos nyt edes vieraat mahtuisivat sisään kahlaamatta leluissa, kirjoissa, peleissä, peitoissa, tyynyissä, hiekassa…) vaan jäin istumaan iltaa muutaman työkaverin kanssa. Nimittäin, kun vienosti sitten ilmaisin harmini siitä, että kämppä on niin kamalan sotkuinen ja aikaa sekä siivoamiseen että viimeiseen kauppareissuun että kaikkeen muuhun valmisteluun vain lauantaiaamu, tulee vähän kiire, sain vastaukseksi kovin vilpittömän pahoittelun "sori mä unohdin".

 

Tuota unohtamista on kovasti ilmassa, kuten Kikan kuin minun näppikseltäni tulleeseen vuodatukseen kommentoin. No, sorilla ei hima siivoudu, joten lauantaiaamuna hommiin vaan. Kaikeksi onneksi – vaikka sekin sapetti ensin – lapset heräsivät kukonlaulun aikaan enkä minäkään saanut enää kunnolla unta sen jälkeen, joten mies ja minäkin noustiin poikkeuksellisesti jo puoli ysin aikaan aamupalalle! Mies tosin lähti tietty siitä sitten raksalle, minä jäin tekemään kaiken tarvittavan.

 

Työnjakohan on kaiken aa ja oo. Joten koska kyse on 99% lasten sotkuista ja minunkin ipanani ovat sentään jo 5 ja 7, voi jotain vastuuta siivoamisesti edes yrittää sälyttää jo heillekin. Patistin siis lapset toiveikkaana hommiin ja lähdin itse käymään siellä kaupassa, sekä palauttamassa yhdet kirjastonkirjat sillee viimetipassa. Palasin vajaa tunti myöhemmin. Olohuoneessa ei ollut laitettu tikkua ristiin, lastenhuoneessa ehkä kaksi lelua paikalleen. Ja tyttäret valittivat minulle kilpaa, kuinka se toinen ei siivoa. Savu alkoi hitaasti luikerrella ulos korvistani.

 

Ladottuani kauppakamat jääkaappiin menin tosikoisen kanssa siivoamaan olkkarin ja yhteispelillä se ihan sutjakasti menikin (lue: tytärkään ei vain katsonut päältä äidin siivoamista). Ja sitten yläkertaan jeesaamaan esikoista lastenhuoneen kanssa. Parempi etteivät yrittäneetkään enää samaa kohdetta raivata… Esikoinen lipsautti jossain välissä, miten hän on reippaasti auttanut minua – oikaisin kyllä, että minä se häntä olen auttamassa. Niin tai näin, lopputulos (josta esikoinen kyllä oman räjähdysnurkkansa siivosi hyvin ansiokkaasti) oli oikein kelvollinen.

 

Imuri käteen, hiekat pois eteisestä, roskat pois portaikosta ja lastenhuoneesta (kertokaa hei mulle mistä ihmeestä tulee se kaikki epämääräinen paperisilppu kaikkialle?!) – hups, no ei noita dinoja, miten ne jo lattialle ilmestyi?! Vihaan meidän imuria. Se on niin surkea. Onneksi kohta on se keskuspölynimuri.

 

Vihdoin keittiöön, jätskikakun valmistelu, tarjottavat astioihin, ilmapallot täyteen ja roikkumaan vähän ulos ja vähän pöydän yläpuolelle ja vähän olkkariin. Varttia vaille juhlat keksin lakata vielä varpaankynteni 😀 Ja tietty synttärisankarin myös. Jostain hyvin mystisestä syystä tosikoisen synttärit ovat aina aloittaneet lakatut varpaankynnet -kauteni, vaikkei vielä sandaalisäät ihan olekaan 😉 Mutta ihana kevätsää tänään oli kyllä!

(ou nou nou nou, don’t tell me i’m insanely vain – i know it already 😀 )

 

Lastenkekkerit oli ihan kivat. Viisi vierasta ja omat oli varsin sopiva määrä. Kaksi kutsutuista ei päässyt tulemaan (joista toinen ei ilmoittanut asiasta, vihaan sitä, ettei ilmoiteta!), mutta kyllä nuo seitsemän tyttöäkin saivat täällä elämää aikaiseksi ihan riittävästi! Oli pullonpyöritykset ja Herra Susi, paljonko kello on -leikit, piilosilla lapset olivat, ja tavaranpiilotuksesta oikein keksinyt sai aina synttäripussinsa (jossa oli saippuakupliksia ja dumleja). Esikoinen hoiti melkein kaiken "leikityksen", minä sain vain katsella vierestä 🙂

 

Ja tietty syötiin synttäriherkut. Kakkuna jo toistamiseen linna-jätskikakku; prinsessat ne vaan on aina yhtä in!

 

 

Juhlien jälkeen tyttäret hetken aikaa nauttivat komeasta kevätsäästä puhaltelemalla niitä saippiksia tuolla meidän takapihalla. Aivan ihanan lämmin aurinko, joka oli lämmittänyt terassin laatat niin, että saatoin astella niille paljain jaloin lakattuine varpaankyntineni ottamaan kuvia tytöistä kevätsäässä.

 

Kauan eivät jaksaneet siellä olla, kun olivat ihan poikki synttäreiden jäljiltä. Ja ilmeisen hyvin olivat herkut neideille maittaneet, kun ei sitten edes illemmalla "perheenkeskenjuhlinnan" tortillat ja kääretortut enää oikein maistuneet 😉 Iltasella minä lähdin vielä käymään raksalla – ai että olisi tehnyt mieli mennä sinne miehen kyydissä ja juosta takaisin himaan, mutta vitsit kun ei ole kunnossa niin ei 😦 Tytöt jäivät kotiin leikkimään tosikoisen uusilla leluilla.

 

On se vaan ihanaa, että ne leikkivät niin ihanasti yhdessä tuntikausia ja että ne voi jättää kotiin keskenään ihan hyvillä mielin tunniksi, melkein pariksikin. Hyvä kun muistavat, etten olekaan yläkerrassa koneella 😉