Duracell-pupu Tallinnassa

Taas sitä minulta kysyttiin. Nimittäin, että mistä sitä virtaa riittää aamuun asti. En minä tiedä! Sitä vaan löytyy, jos en anna periksi väsymykselle siinä yhdentoistaja puolenyön välillä. Ja siis jos paikka on oikea. En minäkään missä tahansa jaksa yön läpi valvoa. Mutta sopivassa paikassa ja seurassa kyllä hyvinkin. No problemos 🙂
 
Niin että missä sitä on tällä kertaa luuhattu vai? No Tallinnassa. Lähdettiin eilen tyttöporukalla – meitä oli seitsemän naista – meidän perinteiselle kevätreissullemme Tallinnaan. Jätettiin miehet ja lapset – joista keväällä 2003-syntynyt katras oli alunperin se yhdistävä tekijä – himaan ja lähdettiin pitämään hauskaa yhdessä. Viime vuonnahan oli poliisit ja pesäpallipulikat reissumme pää- tai ainakin sivuosassa ja se yhdessä ehkä muutaman muunkin tekijän kanssa johti siihen, että tuolloin katseltiin hotellihuoneessa telkkua, juotiin vettä ja syötiin karkkia ja mentiin ajoissa nukkumaan. Tänä vuonna päätettiin, että moinen mammailu ei toistu.
 
Eikä se toistunut. Ihan suomalaisia ei tehty, eli ensimmäisiä siidereitä ei juotu Helsingin satamassa eikä edes vielä laivalla. Mutta kahden aikaan iltapäivästä korkattiin terassikausi. Istahdettiin ihanan aurinkoiselle terassille, me jotka ei oltu kasvo-, jalka-, ym. hoidettavina, yritettiin tilata kanaleivät: "ei ole", no, sitten mozzarellasalaatit: "ei ole", jotain yhtä salaattia siellä olisi ollut, mutta tyydyttiin sitten vain niihin siidereihin.
 

terassilla   siiderii

 
Iltapäivää jatkettiin jonkinasteisella shoppailukierroksella ja illalla sitten mentiin Olde Hansaan syömään. Kyllä oli taas hyvää ruokaa ja mainio siellä aina se ilmapiiri ja ennen kaikkea hyvää seuraa! Me oltiin tilattu sellainen menutsydeemi, jossa meille tuotiin tietyt alkuruuat ja pääruaat ja jälkkäri pöytään ja syödä sai niin paljon kuin jaksoi. Viiniä ruuan seuraksi ja baileys-drinkit jälkkärin kanssa ja ateria oli täydellinen!
 
oldehansa   baileys
 
Sitä siitä piti sitten mennä sulattelemaan hotellille, joten mentiin yhteen meidän huoneista juttelemaan. Parannettiin vähän maailmaa ja puitiin yhden jos toisenkin elämää, sitä sellaista normaalia, mitä nyt naiset porukalla tekee. Ja naurettiin kippurassa ja vedet silmissä.
 
makoilua
 
Myöhemmin siirryttiin alakerran pubin puolelle, siitä sitten vielä osa meistä vähän myöhemmin yökerhoilemaan Tallinnan yöhön. Hotellin puolesta oli saatu vaparit Venus Clubille, mutta sehän oli ihan kamala paikka! Tosin jonkun aikaa viihdyin kyllä katsellen erästä palkattua tanssijaa, jonka jokainen lihas oli aivan upealla tavalla hallinnassa. Mutta se kävi vanhaksi aika pian, eikä muutkaan meistä siellä viihtyneet, joten lähdettiin pois.
 
Joukkion kolme vanhinta oli enää jäljellä, kun siitä sitten Viru-hotellin yökerhoon suunnattiin. Siellä olikin paljon parempi musiikki ja meininki muutenkin, joten sinne jäätiin. Tosin kavereiltani loppui kestävyys vähän kesken, kolmen aikaan lähtivät jo pois. Siihen mennessä minä olin kuitenkin jo saanut uutta tanssiseuraa, joten jatkoin tanssimista ja vähän juttelemista aina siihen saakka, kun meidät heitettiin vähän ennen viittä sieltä pihalle.
 
Tämä tanssiseurani, varsin mukava heppu, tällä kertaa tuon entryn aloittaneen kysymyksen esitti, saatellessaan minua hotellilleni. Minun vastakysymykseeni siitä, mikä hänet sai jaksamaan kanssani aamuun asti tanssilattialla ja vähän sen reunamilla, vastasi, että se on tämä minun valloittava hymyni ja energiani, sen lisäksi että olen kuulemma söpö, sexy ja symppis. Heh 🙂
 
Olin siis hotellihuoneessani vähän viiden pintaan ja nukahdin yllättävää kyllä suunnilleen saman tien kun pääni tyynyyn painoin. Puoli kymmeneltä nousin aamupalalle, mutten kyllä jaksanut lähteä enää vanhaan kaupunkiin kävelemään sen paremmin kuin Viru-keskukseenkaan pyörähtämään, joten relasin huoneeni ikkunalaudalla kattoja katsellen.
 
kattoja
 
Puolilta päivin piti luovuttaa huoneet ja siitäpä sitten satamaan ja kotimatkalle. Paluumatkalla laiva keinahteli sen verran paljon, että hiljaiseksi kävi porukka, kun merisairaus uhkasi iskeä. Kotiin kuitenkin onnellisesti päästiin, minä hain matkalla tytöt yökyläpaikasta ja sain oikein kukkakimpun – olivat löytäneet kevään ensimmäisen kuulemma huikean suuren sinivuokkomättään metsästä sillä välin kun äiti rellesti Tallinnassa.
 
sinivuokot
 
 
[Lisää kuvia Tallinnasta(kin) löytyy Flickristä: http://www.flickr.com/photos/marilka/ ja kuvagalleriastamme: http://pehkonen.1g.fi/kuvat/Tallinna08/ – ai miksi kahdessa paikassa? Laittelen kuvia vähän eri suodatusperiaatteella eri gallerioihin.]

Pikashoppailun satunnaiset triplapisteet

Tosi teinii…
Lähdin tästä kesken kaiken sitä mainittua fleecetakkia ostamaan, syystä että huomenna olis Tallinnanreissua edessä ja se fleece+uusi takkini olis vaate of choice sinne. Koska alunperin luulin olevani päivän vaan himassa ja sitten luulin vaan piipahtavani tuolla paikallisessa Seppälässä, päälläni oli taas tosi teinisti se napapaitani, jossa on pupu. Yksi lemppareistani 😉 Autossa soi radio rock – kuinkas muuten – ja tosi teinisti oli ihan pakko nostaa volaa vielä pari pykälää, kun olin ohittamassa eläkeläisjoukkoa tuossa kylänraitilla. Elämästäni selvästi puuttuu jotain 😀
 
Pinkkii…
Lapsena tykkäsin pinkistä. Sitten kyllästyin. Sitten teininä tykkäsin pinkistä. Sitten kyllästyin. Nyt aikuisena on ollut pitkä jakso, että olen tykännyt pinkistä. Nyt viime vuoden aikana olen pahasti kyllästynyt. Ja tietenkin juuri kun koko muu maailma on päättänyt taas syleillä kyseistä väriä. Seppäläkin oli täynnä pinkkiä…. UH.
 
Muita väärii ajoituksii…
Olin siis liikkeellä sitä fleecetakkia hakemassa, tai niinhän minä luulin. Joskus vuosia sitten joku myyjä katsoi minua tosi hitaasti kun keväällä etsin lapselleni fleecetakkia, "se on syysvaate…". Sittemmin fleeceä on yleisesti ottaen alkanut minusta olla kaupoissa aina. Mutta eipä tietenkään silloin kun minä tarvitsen uuden fleecetakin. Ei siis löytynyt Seppälästä enää ainuttakaan, eikä paikallisesta urheiluliikkeestä liioin. Tarjoustalon mallit olivat, noh, tarjoustalon malleja… Ajoin lopulta Jumboon asti ja Prismasta pitkällisen etsinnän jälkeen löysin sekä kivan mallin että värin (ei siis sitä pinkkii vaan graffitiharmaan) että sopivan koon (miksi ne on nyt taas niin väljiä ne mallit?). Tuntuu, että olen aina ihan väärään aikaan liikkeellä etsimässä asioita.
 
Epämuistamisii…
Näin matkalla Jumbosta takaisin samanlaisen vähän katukuvassa harvinaisemman auton kuin yhdellä duunikaverilla on. Mutten nähnyt kuljettajaa. Mietin, että vaikka olisinkin joskus tullut tsekanneeksi kyseisen auton rekkarin – mihin siis en tietenkään ole koskaan nähnyt mitään tarvetta – en kuitenkaan sitä muistaisi, joten auton rekkarinkaan tsekkaamisesta ei ollut mitään iloa. Lapsena muistin kaikki mahdolliset autojen rekkari, nykyisin hyvä kun noiden kahden oman pysyy päässä (eikä aina pysykään…). Ennen muisti kaikki mahdolliset puhelinnumerotkin ulkoa, mutta enää ei oikein omaansakaan. Miehenkin numeron joudun aina tsekaan kändestä, kun se pitäisi jollein antaa… Sitä tuo känny teettää.
 
Hämmästyttävää päiväruuhkaa…
Kehä-kolmosella takaisinpäin. Melkein kuin olisi iltapäiväruuhkassa ollut. En sitä kovin usein päiväsaikaan aja, liekö siellä sitten aina?
 
Triplapisteitä…
Ei enää liity mitenkään pikashoppailuuni (joka muuten heselounas mukaan luettuna kesti huikeat puoltoista tuntia, vaikka ajelin jopa sinne Jumboon ja takaisin), muutoin kuin että se liittyy tähän blogientryyn. En tiedä miksi, mutta rakastan triplapisteitä ja saan itseni jatkuvasti kiinni viljelemästä niitä kaikkialle. Yleensä siivoan niitä turhina sitten pois, mutta tänään mennään pisteillä…

Painopulmista

Painonhallinta se on taas yhdellä jos toisellakin ollut tapetilla, joten satunnaisen kommentoinnin lisäksi olkoon nyt yhden entryn verran minunkin tapetillani. Se kun on asia, jonka kanssa minäkin olen elämääni viettänyt, sekä perinteisesti ylikiloja murehtien, mutta viime aikoina ihan uusia pulmia havaiten.

En kai olisi minä, jollen aloittaisi tätäkin sieltä antiikin roomasta, joten aloitetaan sieltä. Tuossa edellisessä entryssä taisin mainita, että kymmenkunta vuotta sitten minulla oli painoa kymmenkunta kiloa enemmän kuin nyt. Sen jälkeen sain tyttären, sitten toisenkin, ja vajaat viisi vuotta sitten painoin peräti 89kg. Siinä oli jo aika monta kiloa enemmän kuin kymmenkunta vuotta sitten. Silloin otin itseäni ensimmäistä kertaa niskasta kiinni. Heti kun tosikoinen söi muutakin kuin rintamaitoa, aloin tiputtaa noita ylimääräisiä kiloja pois silleen hissuksiin. Ja puolessa vuodessa pääsinkin jo niihin mittoihin, joissa olin ennen kuin aloin odottaa esikoista, 75kiloon.

Tuohon aikaan olin kotiäitinä ja päivittäiseen rutiiniimme kuului ulkoilu ja tulihan siinä liikuttua itsekin, kun lasten kanssa puistoili ja touhuili. Joten noiden noin 14kg:n pudotus ei oikeastaan ollut mikään juttu. Oikeastaan en tehnyt paljon muuta kuin jätin pois jokapäiväisen herkun. Ja söin ehkä vähän kohtuullisemmin. Mutta olin niin onnellinen jo pääsystä tuohon, että kun tuli vastaan kynnys, en jaksanut tsempata sen yli.

En minä kuitenkaan ihan noissa lukemissa pysynyt, vaan vähän kerrassaan painoa kertyi taas vähän lisää. Ei onneksi ihan kamalasti, mutta pari vuotta sitten painoin jo 79kg. En minä siitä erityisemmin välittänyt, olin ihan tyytyväinen olemiseeni ja olemukseeni. Enhän minä koskaan ole ollut mikään hirmu hoikka, joten en oikeastaan edes osannut kaivata sitä. Mutta sitten puolisentoista vuotta sitten syksyllä minussa tapahtui jokin selittämätön, minkä seurauksena aloin hoikistua.

Siis mitä tapahtui? En tiedä itsekään, mutta muutokset ovat jatkuneet. Niitä on mm. se, että tunnen itseni kylläiseksi melko vähästä (siinä missä ennen en juuri ollenkaan) ja se, etten enää pidä kovin makeista asioista kuten limsoista ja maitosuklaan sijaan syön mieluummin tummaa (siinä missä ennen join aivan liikaa kokista ja tykkäsin erityisesti geishasta ja muista makeista suklaista) ja se, etten enää oikeastaan edes kaipaa pastaa tai perunaa tai vaaleaa leipää tai muita hiilihydraattipommeja (siinä missä ennen saatoin syödä pelkkää pastaa ja rakastin vaaleaa leipää). Ja lisäksi se, että liikunnan määrä viikossa tuplaantui entiseen verrattuna, nyt se on siitäkin vielä tuplaantunut.

Lopputuloksena – jos sitä sellaiseksi voi vieläkään sanoa – on elämänsä kunnossa oleva nainen, hoikempi kuin ikinä. Ja koska on kaipailtu kokovartalokuvaa, tässä nyt on melkoisen tuore (ihan ihme ilmeellä 😀 ), tosikoisen eräänä aamuna nappaama kuva, ja vieressä vertailun vuoksi kuva elokuulta 2006.
kokovartalo uuh2006
(kunnon kokoinen versio tuosta uudesta kuvasta täällä – tämä space kun pienentää kuvia niin hävyttömästi – mutta tuota toista en kyllä laita muualle nettiin!)

Niin, viime alkusyksystä painoin enää 62kg. Siinä se on kokolailla hyvin siitä asti pysynytkin enkä enää ole juuri vaa’alla käynyt. Niinpä hämmennykseni olikin aikamoinen, kun tässä erään kerran vaihteeksi vaa’alle eksyin ja se näyttikin lukemaa 60,5kg! Mistä tullaan siihen ensimmäiseen uudenlaiseen pulmaan. Nimittäin niin upealta kuin tuntuukin se, että on saanut itsensä hoikkaan kuntoon, ja se että muutos näyttää varsin pysyväiseltä, olenkin alkanut nyt miettiä, että entä jos ei tämä painon putoaminen pysähdykään? Sillä minullahan on tuota pituutta sentään 168cm, joten ei nyt ihan alle kuudenkympin edes tarvitsisi tippua. Etenkään, kun en ole rakenteeltanikaan mikään siro. Näenhän itsekin, että ei tästä oikeasti enempää tarvitsisi laihtua, ettei vallan luisevaksi muutu!

Sillä minä en enää tietoisesti yritä laihtua. Syön ihan normaalisti, monipuolisesti ja terveellisesti. Sen verran kuin kroppani kertoo, että on hyvä syödä. Liikun kyllä säännöllisesti mutten ylenmäärin; pari tanssituntia viikossa ja kerran tai kaksi juoksen n. 8km lenkin (paitsi etten ole sitäkään siis pystynyt näiden flunssailujen vuoksi toteuttamaan tämän vuoden puolella kovinkaan usein). Pitääkö tässä alkaa laskea kaloreita (joita en muuten ole koskaan laskenut erityisemmin, jossain määrin osaan niitä arvioida kyllä ja se on laihtumiseen riittänyt kyllä), jotta päivän aikana saa ravintoa riittävästi? Hämmentävää.

Ja edellisestä sitten seuraa se seuraava pulma. Joka nyt ei ole uusi eikä yllättäväkään itsessään. Vaatevarastoni olen luonnollisesti jo viimeisen vuoden aikana uusinut noin 100prosenttisesti. Luulin jo viime kesänä saavuttaneeni koon, jonka mukaan uskalsin ostaa vaatteita. Mutta kuinka ollakaan, olen taas saanut laittaa monet housut syrjään liian isoina ja kesävaatteitakin on pakko ostaa taas sopivia, vaikka niitä juuri viime kesänä ostin. Tässä tulee eteen sellaisia juttuja, kuten että ostin maanantaina kivan uuden kevättakin, kokoa 34 (!!), jota voisi käyttää nyt niin että olisi vaikka fleece alla. Mutta kun pieninkin fleeceni on kokoa 40, mikä ei yksinään haittaa ihan kamalasti, mutta takin kanssa tulee vähän makkara olo… Joten eikun fleeceostoksillekin siis. En vain siedä kulkea epäsopivissa vaatteissa.

Niin, ja kuten kuvasta näkyy, minulla ei ole myöskään sormuksia enää vasemmassa nimettömässäni. Ja siihen on niinkin yksiselitteinen syy, kuin että ne putoaisivat siitä sormesta. Kaikki kolme sormustani (kihla, vihki, ja esikoisen syntymästä saatu) ovat jo jonkin aikaa olleet oikeassa nimettömässäni, mutta viime aikoina ne ovat uhkaavasti pyörineet siinäkin sormessa… Ja rintavarustukseni jo harmillisen paljon pienentyneestä koosta (kun en mikään isoryntäinen ole koskaan ollutkaan) en taida tässä yhteydessä tämän enempää viitsiä kirjoittaa edes 😀

Don’t get me wrong. Nautin uudesta hoikasta ja hyväkuntoisesta kropastani – mutta liika on liikaa laihtumisessakin. Pidän myös vaateostoksilla käymisestä – mutta kun siihen menee rahaa, jota nyt ei koskaan ole liikaa.

Ongelmia ne on nämäkin. Kuten sekin, että viimeiset muutaman päivän on verenpaineeni taas ollut normaaliakin matalampi (normaali siis noin 115-120/60-65), sillä headrushit ovat taas olleet normaaliakin freaquentimpi juttu – ja eilen jouduin skippaamaan tanssitunnilla lattianpoikki-pyörimiset, kun pökerrytti jo pelkkä seisominen ensimmäisten jälkeen.

Ei, en minä valita 🙂 Mutta kaikella tuntuu olevan nurjatkin puolensa.

Päivän tai parinkin mietteet

Ensin systeri ja sitten vielä serkkukin. Pitäähän minunkin kantaa siis korteni mietekekoon. Ei sillä, etteikö niitä päässä vilistäisikin – ja mitä muutakaan nyt yleensä tänne kirjoitan kuin ajatuksiani, tai tapahtumia, jotka triggeröi ajatuksia.
 
Sunnuntai-illan ajatus
Sen jälkeen, kun olin harmitellut sitä autoasiaa, jossain vaiheessa iltaa lukaisin tuon siskoni sen päivän blogimerkinnän ja kirjoittelin sinnekin jo kommentin asiasta. Minä olen melkoisen avoin ja iloinen näin päällisin puolin ja minua(kin) pidetään yleisesti ottaen sosiaalisesti toimivana ihmisenä. Sosiaalinen olenkin ja tulen toimeen kaikkien kanssa ja olen sellainen kaikkien kaveri. Mutta kolikolla on kääntöpuolensakin. Vaikka olen näennäisesti ehkä turhankin avoin, minullakin on raja, jonka taakse vain hyvin harva pääsee. Voi jopa olla, että se raja loppujenlopuksi kulkee hyvinkin korkealla. Juttelen ja kuuntelen, jaan kaikenlaista, mutta ihmiset eivät ehkä sitten kuitenkaan pääse oikeasti lähelleni.
 
Jäin nimittäin miettimään jälleen kerran, miksi kaikesta huolimatta minulla on vain muutama hyvä ystävä, vaikka hirveän paljon kavereita ja hengaan kenen kanssa tahansa. Ehkä se johtuu juuri siitä. En sitoudu antamaan itseäni kokonaan kellekään. Tai sitten minulle on vaan niin kauan riittänyt vain mieheni ja ne pari hyvää ystävää, etten ole edes kaivannut. Tai jotain muuta. En tiedä. Ehkä vaan puhun liikaa ja hengästytän kaikki muut 😉
 
Kirjoitin siihen kommenttiin systerille, että minun on helpompi olla 1 on 1 tilanteissa kuin isossa jengissä. Isossa porukassa olen enempi hiljaa, vierestäkatsoja, vetäytyjä. Saatan jopa tuntea itseni yksinäiseksi porukassa. Jollen tunne kaikkia siinä porukassa oikeasti hyvin. Mutta kaksin melkein kenen tahansa kanssa on helppo olla ja jutella. Osaan small talkin, enkä edes pelkää hiljaisia hetkiä. Mutta sen verran tätä täsmennän tässä, että kun porukka on mukava ja oloni siinä tuntuu turvalliselta, viihdyn toki loistavasti. Ja sopivassa väkijoukossa, johon voin tavallaan kadota, on hauskaa myös.
 
Maanantain ajatus
Sain päähäni, että Marilkan pähkinät tarvitsevat teemabiisin. Ajatus sai alkunsa yhdestä naamakirjan 10second interview:n 505:stä kysymyksestä: "What would your theme song be?" Laitoin siihen ensin, viime viikolla, että se olisi Within Temptationin Stand My Ground. Hieno biisi ja kyllähän sekin voisi theme songini olla sinänsä. Mutta eilen hyräilin päähäni soimaan jäänyttä Linkin Parkin Breaking the Habitia ja totesin sen sopivan elämääni tällä hetkellä paljon paremmin.
 
Eihän mitään biisiä voi sanasta sanaan elämäänsä sijoittaa, tai sanotaan, että aika harvoin voi, mutta tuossa on jotain sellaista, mihin kykenen hyvin rileittaamaan. Elämässäni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana miljoona muutosta. Sekä ulkoisia, ihan konkreettisia muutoksia, että sisäisiä muutoksia. On tullut monta firstiä. Olen tehnyt monta asiaa toisin kuin koskaan ennen. Olen rikkonut monta tapaa. Hyvässä, mutta ehkä välillä vähän huonossakin. Elämä on.
 
Tämän päivän ajatus
Tänään sain duunissa lapun kaulaan. Meidät viimein laputettiin. Johan siitä monta vuotta puhuttiinkin. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni minusta on hyvä duunikuva. Ehkäpä kuvauksen kohde on ensimmäistä kertaa elämässään noin tuon edelläkin mainitun viimeisen vuoden ajan ollut kuvauksellinen. Kortin saaminen toi mieleeni kymmenkunta vuotta vanhan edellisen henkilökorttini (jota en onneksi ole joutunut enää vuosiin kaulassani roikottamaan). Kaivoin sen laatikostani, näytin muutamalle työkaverille ja tuomio oli kaikilla sama: näytin kymmenen vuotta sitten paljon vanhemmalta kuin nyt. Näytin kymmenen vuotta sitten kymmenen vuotta vanhemmalta kuin nyt.
 
Katsokaa vaikka:
elokuulta 1999        ja  marraskuulta 2007
korttikuva99    korttikuva07
 
Miten voi nuori ihminen olla noin täti??? Olihan minulla tietty kymmenkunta kiloakin enemmän silloin kuin nyt ja sen näkee naamasta. Ja ilmeestä näkee, miten pehmeä ja kiltti on saanut särmää itseensä. Olen erinäköinen, mutta väitän myös, että hyvin erilainen kuin kymmenen vuotta sitten. Ja löytöretki itseeni jatkuu. Opin koko ajan itsestäni lisää piilossa olleita puolia. Ihminen on mielenkiintoinen olento. Jatkuvassa muutoksessa. Täynnä kaikkea, mikä tulee esiin vasta kun on oikea hetki.
 
Muutos on välillä hyvästä. Vaikka yleensä olen muutosavastarintainen, tänään tuntui hyvältä jopa vaihtaa työpiste duunissa kokonaan toiselle (organisatorisesti oikeammalle) puolelle 😀 So I’m breaking my habits and giving room to the me of 2008.

Good day turned bad

Vai olikohan se päivä alkujaankaan hyvä? Tosikoinen herätti minut raa’asti jo puoli kymmeneltä, ja raahauduin alakertaan vain istuakseni vielä melkein puoli tuntia tokkuraisena sohvalla katsomassa viimeisiä lastenohjelmia, kun ei sitä galaxia kuulemma kuitenkaan vielä voinut lopettaa ja tulla aamupalalle. Niin, siis meillähän on varsin aamu-uninen sakki täällä, vaikka lapset toki arkirytmissään heräävät viikonloppuisinkin kohtailaisen aikaisin. Mutta katsovat sitten lastenohjelmat ja miehen kanssa yleensä noustaan vasta kymmenen aikaan ja aamupala meillä syödään vasta tuolloin.
 
Niinpä oltiin nytkin aamupalalla siis vasta kymmenen jälkeen, huolimatta aikaistetusta herätyksestäni. Mies suivaantui jo aikaisemmin, kun heräsi lasten heräämiseen eikä saanut tällä kertaa uudelleen unta, joten oli jo lähtenyt raksalle. Kahvia pannullinen ja aamupalaa naamaan. Koneelle ja vähän meseilyä ja naamakirjailua ja päivä tuntui oikein mukavalta. Tuli tosin vähän kiire lähteä viemään esikoista kaverin synttäreille, mutta ehdittiin sentään. Näitä syntsyjähän riittää… Ei tosin enää muutamaan kuukauteen tarvitse taas itse järkätä, tosikoisen eilisten sukulaiskutsujen jälkeen.
 
Tosikoisen kanssa palattiin tuohon "kylälle" (siis että nyt asuu niin landella, että puhutaan niistä kylistä, joille niin muinoin naureskeltiin), hakemaan pizzat paikallisesta Kotipizzasta ja maantieteellisesti ottaen taas takaisinpäin raksalle viemään pizzaa miehelle ja anopille ja syömään sitä siellä itsekin. Laiska päivä siis, no kp today (tai no joo, tiskit kyllä vielä pitäs hoidella tänään kuitenkin, mutta ei siellä ole kuin parit aamu- ja iltapala-astiat).
 
Tosikoinen ei jaksanut siellä raksalla taas pitkään hengata, joten palattiin himaan autotallista mukaan matkaan noukittujen lasten potkisten ja hiekkalelupussillisen kanssa. Lähdettiin vähän ulkoilemaan, mentiin tuonne läheisen päiväkodin pihaan. Siellä on iso magee kiipeilyteline ja tämä outo mutsikin intoutui vaihteeksi kiipeilemään. Kevät tekee senkin. Tai no, ainahan minä kiipeilen 😀 Meillä oli tosi hauskaa. Leikittiin apinoita ja laiskiaisia ja whatnot, tangoissa kiipeillen ja roikkuen ja kieppejä tehden.
 
06042008(003)   06042008(004)
 
Sitten tuli aika lähteä hakemaan esikoinen sieltä synttäreiltä, ja tultiin sitten kaikki kolme taas himaan. Jolloin tullaan kohtaan "turned bad". Olin tuossa parkkiksella, oikaisemassa autoa ruutuun, kun kuului rysäys. Taakseni oli ilmestynty bemari, jota en todellakaan mistään ollut nähnyt, kun peruuttamaan ryhdyin. Järkytyksissäni menin vielä sitten myöntämään syyllisyyteni – vaikka näin jälkeenpäin ajatellen, mitä ihmettä se ajoi siitä takaani, vaikka minulla oli peruutusvalot päällä?! Parkkis ja paikka jossa olin, on niin ahdas, etten todellakaan nähnyt sitä autoa ennenkuin oli jo myöhäistä. Ja nyt lienee myöhäistä enää alkaa riidellä. Plääh.
 
Niin hassua kuin se olikin, tulin kotiin ja aloin itkeä. Lapset olivat lähteneet keskenään sinne samaiseen päiväkodin pihaan ja itkuni keskellä mietin, olinko kovinkin huono äiti, kun päästin 5vuotiaan tättähääräni vain pari vuotta vanhemman (tosin hyvin vastuuntuntoisen) siskon kanssa tuonne säätämään potkiksilla. Onhan tuossa muutama kadunylityskin! Mutta osaa kai nuo, siis tuo tättähääräkin. Tuolla ne nyt mekastavat dinoineen olohuoneessa taas.
 
On minullakin jo ihan pikkuisen parempi olo. Olin suunnitellut istuvani sohvannurkkaan lukemaan sillä välin kun tytöt ulkoilevat, mutta tuo minut tolaltani saanut peltipräjäys (johon lasteni melko viisas huomautus oli: "se on vaan auto") muutti suunnitelmiani ja tulinkin – yllätys yllätys – koneelle. Ja bongasin mesestä yhden ystävän, jonka kanssa ei ole ehditty jutella viikkoihin 🙂 Mutta aika gloomy olen vieläkin. Nämä on jotenkin tällaisia kupin ylivuotoja, kun tulee yhtään mitään ylimääräistä ikävää elämään.
 
Eikä tänään edes paista aurinko. Ja ajatukset pitäisi vähitellen kääntää huomiseen työpäivään. Höh.