Syksyn kiireetkin on jo pikkuisen hellittäneet. Eilen tein luultavasti ja toivoakseni tämän vuoden viimeisen pitkän päivän töissä. Ennen joulua ehdin päin vastoin luultavasti tehdä muutaman vähän lyhyemmänkin työpäivän. Tosikoinen toivoo jatkuvasti, että välillä voisin häntä hakea hoidosta vähän aikaisemmin ja esikoinen, että tekisin taas välillä töitä etänä kotona. Näinä parina viikkona sekin lienee mahdollista useammankin kerran. Tytöt leikkivät sen verran kivasti keskenään, että saan ihan hyvin tehtyä töitä, vaikka molemmat olisivat kotona, joten ainakin joitakin iltapäiviä pystyn hoitamaan niin.

Muutoin tässä joulunalusajassa on meilläkin sitä tyypillistä positiivista kiirettä kyllä – joskin osa on jo ohikin. On lasten joulujuhlia, kuoron joulukonsertteja, tanssikoulun joulujuhlaa (jossa vaihteeksi minäkin olen lavalla), firman illanviettoa… Ja minilomani aloittaa sopivasti jouluillallinen ystäväpariskunnan kanssa 🙂

On siis kaikkea mukavaa, mitä odottaa, niin arkena kuin muulloinkin. Puhumattakaan itse joulusta. Toivoakseni meillä on silloin jo valot olohuoneessa 😛 Ja vaikkei olisikaan niin takka on ainakin – sen ääressä nytkin taas istun miniläppärini kanssa.

Lasten vuoksi toivoisin myös, että lämpötila painuisi pari astetta pakkasen puolelle ja pysyisi siellä. Maailma oli eilen päivällä sellaisella talvisella tavalla kaunis, kaikki ohuen kuuran peitossa. Illaksi nousi plussalle, oli taas harmaata. Sitten taas yöllä ja tänään aamupäivällä maailma peittyi pumpulivaippaan – mutta lämpötila on plussan puolella yhä, joten ei tuosta lumesta varmaan taaskaan kovin kauan iloa ole.

Loppujen lopuksi, vaikken lumesta pidäkään, tuohan se valoa ja onhan se kivempi, että maa on nipin napin jäässä kuin että maailma on märkä ja ankean harmaa ja pimeä.

Joskus kauan sitten ennen lapsia minäkin tykkäsin polttaa kynttilöitä talvisin. Sitten lasten ollessa pieniä se tuntui sen verran vaaralliselta touhulta, että kynttilät olivat pitkään pannassa, ja sit myötä vähän unohtui koko juttu. Mies varmaan viime talvena alkoi laitella kynttilöitä ruokapöytään vaikkapa iltapalalla, tänä syksynä minäkin olen taas alkanut niitä poltella, meillä on oikeastaan nykyisin kynttilät palamassa ruokapöydällä melkein joka aterialla ja näin viikonloppuna vähintäänkin koko pimeän ajan. Ihanaa, että lapset on niin isoja, että kynttilöitä voi polttaa taas rauhassa!

Ikkunalla ei silti ole kahta itsenäisyyspäiväkynttilää, sillä kaikki sellaiset kynttilät ja kaikki kynttilänjalat ovat – arvatkaa vaan! – autotallissa jossain pahvilaatikossa. Sorry dad, nyt on vain muita kynttilöitä, jotka on sitä paitsi palaneet jo useamman tunnin ja keittiön pöydällä, ei ikkunalla.

Tänään on oltu kotosalla koko päivä, siivoiltu vähän, ja leivottu pipareita. Ehdittiin jo käydä päivän pakollinen riitakin, esikoinen on tämän koko syksyn ajan ollut melkoisen vaikea, loukkaantuu todella herkästi, kränää ja kinaa kaikesta, uhittelee ja kiukuttelee, ja on ollut taas erittäin huono syömään ruokaa. Onhan tuo aina ollut nirso, mutta kausittain ruoka maistuu paremmin ja sitten taas huonommin – tämän syksyn ajan huonommin kuin vuosiin ja se alkaa käydä hermoille. Jokaviikonloppuista on marina siitä, mitä laitan ruuaksi. Neiti kun söisi vain noin kahta ruokalajia!

Ruuan jälkeen tehtiin tyttöjen kanssa niitä pipareita, mutta ennen kuin kaikki oli edes vielä uunista ulkona, tulivat tyttöjen serkut meille illaksi ja esikoinen meni leikkimään dinoilla serkkupojan kanssa. Koristeltiin siten piparit kaksistaan tosikoisen kanssa. Olin juuri eilen ostanut koristelua varten pari uutta kuorrutetuubia, mutta niistä toinen olikin rikki! Tytär sai valkoiset sokerikuorrutteet käsilleen, kun sitä ei tullutkaan ulos vain oikeasta päästä vaan myös sieltä väärästä… Niinpä pursotettiinkin valkoista tuubin perältä. Mutta ihan hienot piparit saatiin silti!

Tuubeista puheen ollen, ostin tuossa viikolla myös niitä joulutorttuja varten luumumarmeladin tuubissa. Eilen kokeilin sitä ekan kerran joulutorttujen tekemisessä ja miksei kukaan ole keksinyt sitä jo vuosia sitten?! Ainaista lusikoiden kanssa sotkemista, kun marmeladi on "viilipurkissa". Tuubista sen kuin puristi tortun päälle ja that’s it. Supersiistiä ja helppoa!

Flunssani hellitti jo sunnuntaina, mutta jo heti alkuviikosta huomasin, ettei kuntoni ollut sittenkään ihan sitä mitä sen olisi kuulunut olla. Pää oli tukossa, aivoja myöten – mikä ei tietenkään erityisemmin helpottanut haasteesta selviytymistä. Tanssitunnit jäivät tällä(kin) viikolla väliin tuon flunssan vuoksi. Eilen viimein selvitin itseni lääkäriin, korvatulehdusta epäillen sillä korvissa tuntui jatkuvasti samalta kuin olisi ollut koko ajan nousevassa lentokoneessa. Ja korvatulehdushan siellä oli, sen totesi lekuri, joka hassusti epikriisiä kirjoittaessaan koko ajan saneli samalla itselleen ääneen, välimerkkejä myöti 😀

Korvatulehduksesta ja sen vuoksi saadusta antibioottikuurista huolimatta menin eilen kiipeilemään. Duunikaveri oli järkännyt meille kiipeilyvuoron ohjaajan kera ja taisi siinä lähes sata metriä kertyä kiipeämistä, kun kaikki seinää pitkin nousut lasketaan yhteen. Se oli ihan älyttömän kivaa! Alkuun oli vaikea päästää seinästä irti, pudottautua sen köyden varaan, mutta kyllähän se piti. Ja sitten pääsikin tekemään sitä, mistä olen myös aina haaveillut: laskeutumaan köyden varassa seinää pitkin alas. Voimille tuo kiipeily kyllä otti, lopulta ei kerta kaikkiaan jaksanut enää, lihakset kieltäytyivät. Ei silti ole tänään erityisemmin lihakset kipeinä.

Etyj-kokous on tällä viikolla haitannut vähän minun(kin) elämääni. Ei niin pahasti kuin olisi voinut, mutta vähän. Olen nimittäin iltapäivisin onnistunut lähtemään duunista aina sopivasti sellaiseen saumaan, etteivät poliisit menoani pysäytelleet, vaikka tänäänkin oli sitten jo vastaantuleva liikenne Hakamäentiellä stopattu. Ilmeisesti oli sitten hetikohta perääni tulossa letkaa kohti lentokenttää. Lähinnä siis Etyj haittasi aamujani, kun parkkihalliin päästäkseni piti olla duunissa ennen kahdeksaa – juu, normaalisti olen duunissa aikaisintaan puoli ysin, ysin maissa – joten sain lähteä kotoa oikein seitsemältä! Mutta se oli toisaalta ihan hyväkin juttu tällä kertaa, olla töissä jo puoli kasin jälkeen.

Tänään lähdin kotia kohti sitten jo neljältä – aikaista minulle sekin, lähden yleensä aikaisintaan kymmentä yli neljä ja sitäkin vain kun pitää ehtiä hakea tosikoinen. On ollut mukavaa viettää perjantai-iltaa kotosalla 🙂 Laitoin meille iltapalalle luumutorttuja ja miehelle ja minulle punaviiniterästettyä glögiä. Lasten mentyä petiin (nukkumisesta ei ihan heti voinut puhua, en tiedä mikä heitä on viime aikoina taas kukuttanut) istahdin hiipuvan takkatulen ääreen kirjoittelemaan blogia. Nyt on takassa jo tuli sammunut ja punaviinilasi tuossa vieressä melkein tyhjä. Aika tehdä jotain muuta…

Ai muuten, Tepu kirjoitteli spacen uudistuksista – jep, en minäkään ihmeemmin tykkää näin ensinäkemältä. Lähinnä siksi, ettei ole ollut aikaa rauhassa ihmetellä, mikä tuo kuvio on nyt vaan oletusvirheet ovat näyttäytyneet epämiellyttävinä ylläreinä. Mutta eiköhän ne uudet toimintatavat tästäkin löydy! Heh, tässä taitaa näkyä nyt työroolini – uutta päin uhallakin! Uudistukset eivät ole pahasta, uuteen pitää vain oppia 🙂 Sen sijaan, Sarpan blogi ei jostain syystä näy tällä miniläppärilläni lain, siis space näkyy, mutta blogi sen sisällä ei, ja se harmittaa!