Eilen koitti alkavan syksyisen aherruksen paras päivä, kun pääsin taas kesätauon jälkeen ensimmäiselle tanssitunnille. Oli kuin kotiin olisi palannut 🙂 Iloinen puheensorina ennen tuntia, kun vanhat tanssitutut kertasivat kesän kuulumisiaan käytävässä istuskellen. Hiestä paksu ilma, kun astui tanssisaliin.

 

Rehellisesti sanoen, aivan niin paksua ilmaa sielläkään ei sentään kovin usein ole. Tämä hiostava ja painostava ilma yhdessä yhä vähän liian tehottoman ilmanvaihdon ja ikkunoista paahtavan auringon kanssa teki salin ilman lähes sietämättömäksi. Lattiaa jouduttiin moppaamaan tanssituntien välillä, kun hikeä tippui lattialle. Ja saundit olivat hauskat, kun tehtiin piruettia – narinaa tahmaista lattiaa vasten 😀

 

Oli ihanaa tanssia pitkästä aikaa, siis tunnilla, ja tavalliseen tanssituntijärjestykseenkin päästiin, kun ope kehotti ottamaan tunnin jälkeen magnesium-tabletin lihasten rentoutumisen helpottamiseksi ja eksyi kertomaan kuinka magnesium on paras ummetuslääke. Ja kun sinänsä aivan tutut ristipistoaskeleet piti aloittaa vaihteeksi ja-jalalla eli vasurilla (vasuri eräässä toisessakohti sarjaa ottaa ja-askeleen varsinaisen iskun sijaan), oli porukalla kieli niin keskellä suuta, että opekin kommentoi: "Sitä ollaan niin vakavina. No, onhan tämä mekein ydinfysiikkaa!"

 

Mukavaa oli myös katsella itseään peilistä, kunnollisesta isosta peilistä ja monelta suunnalta yhtaikaa. Kuulostaa ehkä narsistiselta, mutta ei voi mitään, että radiomainosta lainatakseni "sieltä peilistä katsoo *** hyvän näköinen nainen" ja ihan ilman Salon Frisetteä. Kyllä nimittäin niin eri näköinen nainen siellä tanssi, ettei omaksi peilikuvaksi ollut uskoa! Ja kyllä siitä tulikin mukava fiilis 🙂

 

Kuten myös siitä, että yksi jos toinenkin kommentoi muodonmuutostani. Ja kyllähän 14kg:n pudotus vuoden aikana + yleinen kiinteytyminen johtaen 2-3 numeroa pienempään vaatekokoon jo näkyykin! Jotenkin tässä kesän aikana kroppa on asettunut tähän pienempään olomuotoonsa niin että sinänsä jo keväällä olemassa ollut muutos on kesän aikana tullut esiin. Juu en ole pahoillani!

 

Kaiken kaikkiaan, lähdin jälleen tunnilta hymy kasvoillani (ja hikisempänä kuin varmaan ikinä…). Sen lisäksi, että tunnilla on kivaa ja että tanssiminen on sekä kivaa että loistavaa liikuntaa, on näiden tuntien ehkä kaikkein merkittävin anti se, että hetkeksi saan unohtaa huoleni ja tunnin jälkeen on niin hyvä mieli. Niin mukavaa kuin kesän aikatauluttomuus olikin, kyllä on ihanaa, että tanssitunnit on taas alkaneet 🙂

Oli aika, ei niin kamalan kauan aikaa sitten, kun äiti tiesi kaiken. Siis minä. Silloin saattoi kuulla tyttären suusta väittelytilanteessa argumentin: "Kyllä on, koska äiti sanoi niin!" Luottamus äidin tietämykseen oli horjumaton. Those were the days…

 

Ainoa, mitä nykyisin saan kuulla, on etten ymmärrä mitään. Kummankin tyttären suusta. Tosikoisella oli kurkku vähän kipeänä tässä yhtenä iltana ja sanoi, että haluaa kurkkupastillia. Sanoin, ettei meillä ole. "Sä et ymmärrä mitään! Sitä banaaninmakusta pastillia!" tuli mariseva vastaus. Siis särkylääkettä. Yritin sanoa, ettei pieneen kurkkukipuun tarvitse ottaa särkylääkettä, minkä seurauksena sain taas kuulla, etten ymmärrä mitään, sellaiseen syyttävään sävyyn, että teki mieli duckata.

 

Harva se päivä, kumman tahansa suusta, "äiti sä et ymmärrä mitään". How sad is that? Ja kun esikoinen on oikeassa, olipa asiasta väitelty tahi ei, on riemu siitä suunnaton. Esimerkiksi muutama tunti sitten. Oltiin viety tosikoinen synttäreille ja itse oltiin matkalla ostamaan tytölle kirjojen päällystysmuovia. Meidän takanamme liikenteessä olivat eräät tutut äiti ja lapsi, joiden tiesimme olevan menossa jätskille. Esikoiseni halusi myös jätskille ja myönnyin, joten todettuamme paikallisen Tiimarin olevan jo suljettu, suuntasimme jätskikiskalle. Tytär riemuitsi, että ehdittäisiin samaan aikaan näiden tuttujen kanssa, johon totesin, että eihän sitä voi tietää vielä. "On ne siellä, mä näin ne! Ehkä mä tiedän paremmin, hei."

 

Auutstikistiki vaa sullekki nii!

(Aika kasaria lainata Hymyhuulia, josta nuo mukeloni eivät tiedä mitään… se vaan on osuva)

 

Miten tämä nyt näin on kääntynyt? Kaikkitietävästä äidistä on tullut kaikkiymmärtämätön. Aina oikeassa olleesta aina väärässä oleva. Mutta täytyy sanoa, että löytyy lapsesta asennetta 😉 Jos kohta myös kamala määrä marinaa, kirkumista, tasajalkahyppimistä, nenille pomppimista, viisastelua ja liki haistatteluakin. Ihana kamala- väärin, ei murrosikäinen, vaan ihana kamala ekaluokkalaiseni. Ja muutenkin pippurinen pikkusisko sitten perässä. Elämäni on suunnattoman palkitsevaa toisinaan 😉

 

Jossain siellä kaiken tuon asenteen alla ovat kuitenkin omat pienet herkät ja suloiset suukkivat ja halivat ja rakastavat lapseni. Joiden kanssa on parhaimmillaan hurjan mukavaa. Tänäänkin tein etäpäivän ja esikoinen sitten tuli koulusta kotiin puolilta päivin ja meillä oli niin mukava iltapäivä yhdessä, vaikka minä teinkin töitä. Tytär siinä teki läksyt ja askarteli minua vastapäätä ja välillä juteltiin jotain pientä.

 

Ehkäpä siis – toivoa voi ainakin – jonain päivänä vielä äitikin taas tietää edes jotain, jos ei nyt ihan kaikkea. Itsestäni ainakin muistan, että noin murrosiän mentyä ohi, äiti alkoi taas tietää kaiken. Vieläkin soitan omalle viisaalle äidilleni, jos on pulmia. Mistä ihmeestä äidit oikein kaiken viisauden saavatkin? Kai minun pitäisi se tietää, tai sitten olen jotenkin jäänyt siitä paitsi, kuten lapseni juuri nyt uskovat 😉

Niitä kemiallisia piristeitä sitten eilen taas tarvittiinkin, kun oli torstaista lauantaihin firman kehityspäivät, ne syksyn perinteiset. Oltiin tällä kertaa poissa ihan kaksi yötä ja palaveripäivät muuttuivat bileöiksi ja toisin päin. Onneksi niitä ei edes yritetä kutsua virkistyspäiviksi, sen verran ristisilmäistä väkeä niiltä aina poistuu. Mutta kun vaan on niin kivaa, ei malta mennä nukkumaan ajoissa.

 

Meillä on firmassa todella hieno yhteenkuuluvaisuus. Meitä on jo ihan paljon, verrattuna takavuosien tilanteeseen, mutta vaikka väkeä on tullut lisää sykäyksittäin, yhteishenki on aina vaan loistava. Ei ole klikkejä, vaan terassillekin syntyy luontevammin yksi piiitkä pöytä ryhmittymisten sijasta. Ja illanvietot torstaina paikallisessa ruokaravintolassa (josta armaat työtoverini onnistuivat juomaan viinat loppuun ja snapsilasitkin loppuivat kesken porukan ahmiessa salmareita) ja perjantaina (jaa no, oli kai se siinä vaiheessa jo lauantain puolta oikeasti) paikallisessa yökerhossa sujuivat mukavasti liki koko väen voimin.

 

Minä menin perjantain vastaisena yönä nukkumaan jo yhdeltä, mutta olin silti jo perjantaina järjettömän väsynyt viiden tunnin yöunien jälkeen – niin vähä ei vaan riitä minulle. Päivä palaveria ja kahvia, niin kyllä sitä illalla taas kummasti jaksoi aina aamuun asti. Yökerhossa tanssittiin pilkkuun asti ja nukkumassa olin pienen harharetken (eipä meinattukaan työkaverin kanssa löytää suoraan hotelliin – kaveri liian humalassa ja minulla liian huono suuntavaisto kyseisessä pitäjässä, mutta onneksi kohdattiin toinen työkaveri, joka opasti oikeaan suuntaan…) jälkeen viideltä.

 

Lauantaiaamuna minulla olisi ollut aikaa nukkua vaikka puolille päivin, melkein, koska ajattelin sujuvasti skippaavani aamupalan ja nukkuvani mieluummin. Kuinkas kävikään? En aamuyöstä halunnut jäädä aamupalalle kebab-mestaan, mihin suurin osa työkavereistani yökerhosta suunnisti (ja siksi ei kaverin kanssa kuljettu muun joukon mukana ja eksyttiin). Niinpä heräsinkin puoli kahdeksalta vain 2,5 tunnin yöunen jälkeen järjettömään nälkään.

 

Suuntasin aamupalalle vain todetakseni, etten oikeastaan voinut syödä mitään, verensokeri oli liian alhaalla. Ostin respasta suklaapatukan ja sen jälkeen alkoi vähän kerrassaan maistua aamupalakin. Istuin aamupalalla pari tuntia, välillä syöden, välillä kahvia lipitellen, paikalle yksi kerrallaan tippuvien työkavereiden kanssa jutellen. Nukkumaan ei enää viitsinyt mennä, muuten olisin ollut aivan töttöröö, kun piti puolilta päivin lähteä ajamaan kotia kohti. Kymmenen maissa söin siis aamupalapöydästä lounaan, sieltä lämpimistä laareista 😉 ja lopulta hain vielä ärrältä punaista Ediä kotimatkaa varten.

 

Melkoisen väsynyt olin eilen. Tänään en enää ihan niinkään, mutta hiukan sekavaa aivotoiminta vielä tänään on ollut. Lähetin miehen siskolle aamulla tekstarin ja ihmettelin kun ei vastaa, kunnes melkein illalla hogasin, että lähetin sen lankaliittymään (jota ei varmaan enää edes ole)! Sitten yritin poistaa tiedoista ko lankaliittymän seurauksella, että poistin vahingossa koko henkilön osoitetiedoistani. Damn! Kuinka epäskarppi sitä oikein voi olla vain parin vuorokauden epämääräisen elon jälkeen?

 

Huomenna on kuitenkin taas ihan kunnon työpäivä, asiakaskäynteineen päivineen, joten eiköhän se aivotoimintakin tästä taas virkisty.

Herätyskello soi tänään seitsemältä. Ensimmäistä kertaa noin viiteen viikkoon ja kyllä tuntuikin pahalta! Nousin istumaan asti vain pudotakseni takaisin makuuasentoon, kummalliseen kippuraan, kunnes sain kammettua itseni lopulta ylös sängystä. Suihkun kautta kahvin keittoon ja samalla herättelin vähintään yhtä unisia lapsia. Kyllä oli suloisia unenpöpperöisiä päitä aamupalapöydässä, kun viimein töihin lähdin miehen palattua raksalta lapsia noutamaan.

 

Se olis siis paluu arkeen nyt. Ja siltä se tuntuikin, kun kello soi epäinhimilliseen aikaan ja sitten vielä Hämeenlinnanväylällä madeltiin kahtakymppiä Klaukkalan liittymästä aina Kivistön liittymään asti. Siellä oli sattunut onnettomuus, HÄMEENLINNAN suuntaan menevillä kaistoilla, mutta mateluefekti oli luonnollisesti stadin suuntaan. Aina yhtä hämmentävää.

 

Työmatka siis kesti oletetun puolen tunnin sijasta melkein 50 minuuttia. Kuuntelen Metro Fm:n kuuluvuusalueella melkeinpä aina sitä. Se kun yleisesti ottaen lunastaa hyvin lupauksensa tarjota vähemmän löpinää ja enemmän musiikkia. En tiedä mitään niin ankeeta kuin kuunnella kahden deejiin turhanaikaista höpinää, saatika deejiin jutustelua jonkun langan päässä rätisevän kuuntelijan kanssa.

 

Kuitenkin, aina joskus metrofm:kin soittaa musaa, jota en yksinkertaisesti siedä kuunnella. Siihen kategoriaan lukeutuu mm. Human Leaguen Don’t you love me baby (apua, aivan kamalaa epävireistä joikua!) ja sinänsä ihan ok instrumentaali Lily was here, mutta kun sen vaan on tylsä. Jälkimmäinen iski kesken Hämeenlinnanväylän ruuhkan, joten aloin surfata kanavilla.

 

Aika harvoin pyöritän searchia autoradiossani, sillä minulla on muistissa kanavat, joita viitsin kuunnella. Kokeilin siis ensin Voicea, läpinää, kai joku skaba menossa. Sitten Rockia, läpinää sielläkin. Aalto taitaa olla FM2-valikossani, joten kokeilin Novaa, josta kuuntelin jonkun ihan jees-biisin jämät, minkä jälkeen Kimmo ja kuka-lie alkoivat taas läpistä. Metrofm:llä soi yhä Lily, kokeilin uudestaan Rockia. Sieltä tuli vaihteeksi ihan musaa, taisi olla System of a Downia, joka ei nyt hirveästi napannut kuitenkaan. Voice? Uutisia…

 

Vihdoin Lily oli loppu, joten saatoin palata taas metrofm:lle. On se vaan vaikeaa löytää aamuruuhkassa toista kanavaa, jossa ei puhuttaisi jatkuvasti! Minua kun ei vaan kiinnosta kuunnella niitä jaarituksia, haluan musaa. Paitsi että Juha Kakkurin spiikit kyseisellä metrofm:llä on hauskaa kuunneltavaa, mutta se ei jaarittelekaan joutavia koko aamua.

 

 – Jaa että miksen kuuntele cd:itä, kun on kerran niin vaikeaa? Niihinkin kyllästyy, radiossa soi moninkertaisesti laajempi valikoima sentään, kunhan soi.