Tänä aamuna heräsin normaaliakin väsyneempänä, loistavan hyvän umpitukkiunen jälkeen. Ilmeisesti pääsin pitkästä aikaa niin hyvin nukkumisen makuun, että kroppa olisi sitä sitten vaan jatkanut. Hassua oikeastaan, että huonosti nukutun yön jälkeen herääminen on paljon helpompaa kuin hyvin nukutun yön jälkeen, ainakin jos pitää herätä kellon soittoon.

 

Aivot jäivät jotenkin jumiin siinä heräämisprosessissa ja tähän asti on tahmannut. Ei auttanut kahvikaan, tai ehkäpä sen vaikutus alkaa tuntua vasta nyt lounaan ja viidennen (APUA!!!) kahvikupin jälkeen. Taidan vetää sisääni päivittäin sellaisia määriä kofeiinia, ettei mikään tepsi. Ei edes Ed the Red, jolla joskus olen yrittänyt itseäni piristää.

 

Väsymys sikseen, mutta mikä piristää alakuloista mieltä? Systeri pohti asiaa omassa blogissaan, ja minäkin rupesin oikein miettimään, että millä minä oikein yritän piristyä silloin kun on oikein alakuloinen mieli. Sellaisia päiviä nimittäin minullakin on aina tuon tuosta, sangviinisuudestani huolimatta. Melankolia on se kolikkoni toinen puoli.

 

Alakulo tulee ja menee itsekseenkin, mutta ei ole kiva olla alakuloinen pitkään. Yleensä sitä haluaisi piristyä. Mikä silloin auttaa?

 

Katson pätkän Whose Linea tai Moonlightingia. Kuuntelen Avenue Q:n soundtrackia ja laulan mukana "it sucks to be me" ja tunnen oloni taas paremmaksi, kun siinä kaikilla on asiat vielä hullummin kuin minulla. Katselen tyttärieni valokuvia, se saa aina hymyn kasvoilleni. Luen heidän hauskoja letkautuksiaan sivuilta, joille niitä olen kerännyt. Luen tytöille jotain hauskaa lastenkirjaa. Ja töissä auttaa ihan vaan työn tekeminen ja juttelu työkavereiden kanssa.

 

Duunissa minulla on myös lasten kuvia niin työpisteeni seinillä kuin koneeni taustakuvana, koko ajan pyörivänä minislideshowna windowsin sidebarissa ja screensaverina. Vaikka tytöt enimmäkseen ajavatkin minut seinille, silti he ovat elämässäni oleellinen onnellisuustekijä ja ihan vain heidän kuviensa näkeminen saa hymyn kasvoilleni aina. Eipä se silti poista melankoliaa. Se poistuu oikeasti aina vain ajan kanssa. Kaikki piristysyritykset ovat oikeasti vain väliaikaisia helpotuksia. Joskin tarpeellisia sellaisia.

 

[Ihanhan unohdin sen mitä teen piristyksekseni, jos vain olosuhteiden puitteissa mahdollista – ja useimmiten ei, siksi kai sen unohdinkin – eli lähden shoppailemaan. Aitoon Clueless-tyyliin. Shoppailu käy lääkkeeksi mihin vaan!]