mistä olen erittäin otettu 🙂

 

 

Jos tuskailinkin aiemmin kesällä yhden sokkelin maalaamisen kanssa, ei se ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen maalausurakkaan, joka meillä tuolla raksalla on. Mies siitä suurimman osan on hoitanut eri talkoolaisten kanssa, mutta olen minäkin yrittänyt kantaa kortta siihenkin kekoon minkä olen ehtinyt. On vaan kurja lähteä raksalle apuun, kun esikoinen aloittaa aina marinan, ettei halua sinne – on tainnut joutua viettämään siellä vähän liikaa aikaa mun loman loputtua.

 

Eilen illalla kuitenkin marinasta huolimatta lähdettiin illaksi vielä miehen avuksi maalaamaan (ja esikoinenkin kaikesta huolimatta viihtyi siellä leikkien niin hyvin, ettei sitten pois meinannut saada…). Vielä jokin aika sitten maalattiin otsalautoja ja räystäslautoja ihan silleen lauta telineen päällä ja se oli melko siistiä puuhaa. En siis ollenkaan osannut varautua siihen, että maalia tippuu päälle. Nimittäin nyt ne otsalaudat ja räystäslaudat ovat jo katossa kiinni ja ne piti maalata toiseen kertaan telineillä keikkuen!

 

Suurimmaksi osaksi maalaaminen oli puhtaasti vain ylöspäin maalaamista ja raskasta käsivarrelle sellaisenaan. Ja toisaalta välillä siellä sai kyyristellä kummallisissa asennoissa, kun kattohan on viisto, joten mitenkään ei voi joka kohdassa olla telineet optimaalisella korkeudella. Ei kyyristelyssä tai polviseisonnassa vielä kuitenkaan mitään, suoranaiseksi akrobatiaksi maalaaminen muuttui, kun piti maalata katon reunoja ja palkkeja, jotka ulottuivatkin telineiden reunojen ulkopuolelle!

 

Välillä mietin siellä jalat pelkän telineen putken päällä kyykistellen, toisella kädellä palkin reunasta roikkuen ja toisella maalaten, että toivottavasti naapurit huomaavat, jos putoan selälleni sieltä telineiltä. Olin nimittäin illalla siellä yksin, miehen lähdettyä vaihteeksi tyttöjen iltarumbaa hoitelemaan. Maalaamiseenkin voi jäädä koukuun 😉 Se oli oikeastaan aika hauskaa puuhaa.

 

Rehellisesti sanoen, olen silti huomattavasti parempi keikkumaan telineillä apinamaisen akrobaattisesti kuin maalaamaan. Niinpä oli urakan lopettaessani yltä päältä maalissa. Ja koska en tosiaan ollut osannut varautua maalin tippumiseen, minulla oli lyhythihainen paita eikä hattua (ennen kuin miehen lähdettyä, kun jätti lippiksensä minulle). Siispä käsivarteni olivat aivan valkoiset ja hiuksissa taitaa vieläkin olla "luminen kohta", kuten mies asian ilmaisi. Kotona painuin sitten suoraan suihkuun. Onneksi nykypäivän maalit, myös ulkokäyttöön tarkoitettu Tikkurilan Pika-Teho, lähtevät iholta pelkällä lämpimällä vedellä ja kevyellä rapsutuksella niin ei tarvinnut tärpätissä kylpeä.

 

Niin kivaa kuin se maalaaminen olikin (tai ehkä tarkkaan ottaen kaikkein eniten pidin siitä telineillä taiteilusta 😉 ), se ei tainnut tehdä kovin hyvää flunssalleni. Tänään on petipäivä, kai tämä tästä taas. Jospa vaikka viikonloppuna pääsisi maalaamaan katolle. Sielläkin on kivaa.

Tällä viikolla, tarkkaan ottaen eilen ja tänään, on töihin pääseminen ollut raivostuttavan hankalaa. Työmatkalla on noin 5000 syytä tehdä etätöitä – kaikki ne muut työmatka-autoilijat nimittäin. Aina se vaan ei ole mahdollista istua oman keittiön pöydän ääressä; asiakkaat eivät jostain syystä tule meille vaan Mooseksen pitää ihan mennä sen vuoren tykö.

 

Eilen aamulla ajattelin radiomainosten (ja parkkiongelmien) innostamana siirtyä edes päiväksi "yhdistettyyn" eli jättää auton Vantaankoskelle ja jatkaa junalla stadiin. Kaikki meni hyvin, kunnes olin melkein junalaiturilla. Eräs ystävällinen naisihminen pysäytti minut ja kertoi, että junat eivät kulje eikä tiedetä, milloin ne taas alkavat liikkua.

 

Mikäs siinä sitten auttoi kuin palata autoon ja jatkaa matkaa sillä. Mahdollisuudet risteilivät mielessä, mutta koska en halunnut ottaa riskiä, että kolmenkympin päiväpaikoitusmaksu jää itse maksettavaksi, en ajanut keskustan parkkihalleihin vaan oman työpaikan halliin. Ja siitä sitten – koska ne junat ei tiettävästi kulkeneet (vaikka sitten niitä kiskoilla näinkin!) spåralla stadiin. Ja niinpä 45minuutin työmatka muuttui näppärästi 1,5tunnin työmatkaksi – luonnollisesti myös jouduin pysähtymään joka valoissa! Eikä yhtään ottanut pannuun, ei…

 

Tänä aamuna olisi junat kulkeneet taas, mutta en minä omalle työpaikalle yhdistetyllä halunnut tulla, joten ajoin ihan koko matkan omalla autolla. Jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä, että täytyy olla aika kaheli ajaakseen 30km matkan sellaisessa ruuhkassa kuin tänäkin aamuna oli. Vähintään puolet matkasta köröteltiin kahtakymppiä. Ja matka kesti taas. Vähän sateinen ilma ja kaikki istuu autoissaan. Junailisivat nyt vaan ne jotka normaalistikin junailevat, että me muut saataisiin rauhassa autoilla!

 

Olin siis myöhässä töistä (siis ei ihan myöhässä, mutta liian myöhään) niin eilen kuin tänäänkin. Vaikka niin ajoissa luulin kumpanakin aamuna lähteneeni. Liikenne pk-seudulla sukettaa. Pitää muuttaa Lappiin. Siellä on tilaa. Toisaalta, siellä ei ole töitä. Quel dilemma.

"Tarjoilu päättyy, kun nenään ilmestyy rapu." Vanha viidakon sanonta.

 

Tai ehkä sittenkin aivan uusi rapujuhlien sanonta, joka syntyi siitä, kun armas mieheni keksi sijoittaa ravuista syönnin jälkeen jäljelle jäävän ehjän pää+kuori-osan eli "rapunuken" nenäänsä. Siitäkin huolimatta – tai juuri siksi – meillä oli hurjan kivat rapujuhlat meidän landella. Ravut aivan älyttömän hyviä taas. Ja koska ravut olivat itse ravustettuja, niitä myös oli tarpeeksi: "tilauksesta" riippuen 6-10 per aikuinen (joita oli paikalla kuusi) ja silti vain kymmenen rapua oli otettu pakasteesta, loput olivat edellisyön saalista. Meidän tyttäretkin olivat mukana, joskaan eivät suostuneet rapua maistamaankaan. Sen sijaan noilla "rapunukeilla" kyllä leikkivät ja suurimman esikoinen pesi ja toi kotiin asti.

 

Rapubileiden jälkeen pääsi saunaan – kestit olivat lasten vuoksi ihan päivänvaloaikaan – ja mies meni sinne tyttöjen kanssa. Minä sain kerrankin rentoutua siskoni seurassa. Muistoja vetristeltiin rantakivillä ja lopulta "kokkiksella" eli kokkopaikalla, missä lapsena aina leikittiin laivaa. Kokkiksen kallio nuotion paikalla on vuosien kokon polttamisen seurauksena (jo meidän lapsuudessa) haurastunut niin että siitä saa lohkottua paloja pois. Alettii siskon kanssa taas lohkoa kalliota ja heitellä leipiä irtoavilla litteillä leipäkivillä. Esikoiseni ilmestyi meidän seuraksi ja meillä on niin hauskaa, että tytär sanoi kokkisbileiden olleen paljon rapubileitä hauskemmat 😉 Minulla on kyseisistä bileistä muistona haavoja kädessä.

 

Käytiin mekin sitten siskon kanssa saunassa ja istuttiin uinnin jälkeen alaterassilla sellaisella penkin tapaisella, missä meidän seurana loikoili 17 vuotta vanha Minni-kissa. Juteltiin siskon kanssa kaikenmoista, kissa katseli meitä välillä ja torkkui välillä. Jossain vaiheessa puheeksi tuli flirttailu, jolloin kisu maukaisi paheksuvasti ja käänsi meille selkänsä! Tulla nyt kissan paheksumaksi, se on jo aika paha 😀 Tuumattiin, että ehkä meidän on aika pukea päälle ja siirtyä kokkikselle juttelemaan. Siellä istuttiinkin, kunnes mieheni ja siskoni lähtivät yöksi takaisin stadiin.

 

Minä jäin lasten kanssa landelle yöksi ja vietettiin siellä vielä sunnuntaipäivä melkein kokonaan. Tytöt keittivät luontosoppaa kallioilla ja matkustivat kuuhun keinuraketilla. Minä istuskelin hyvän tovin lempipaikallani mökin katonharjalla, päätykoristeen takana kahareisin. Se on jostain syystä paikka, jossa tekee aina mieli laulaa kansan- ym. lauluja kuten vaikka Kesäpäivää Kangasalla.

 

Vielä ennen kotiin lähtöä ehdittiin nähdä se sukeltajasorsaperhekin. Aivan täysin kaheli porukka! Saivat yhtäkkiä kohtauksen niin että kaikkai alkoivat pyrähdellä ja räpistellä ja sukellella vuoron perään ja toisiaan kohti ja karkuun, jotenkin leikinomaisesti (tai sellaisen vaikutelman siitä sai). Mutta siis sorsia, jotka sukelsivat pari metriä veden alla!? Niiden isän täytyy olla koskelo.

 

Minun isäni vain kiipeilee katoille ja lipputankoon (tikkailla) haalimaan ylös juuttunutta viiriä seipääseen kiinnitetyllä käsiviikatteella. Ei kai ihme, että siskoni ja minä viihdytään kattojen harjoilla ja parvekkeen kaiteella istuen. Kauhulla odotan, mitä omat lapseni tekevät, kun ei enää mene läpi, että "tämä on vain äidin ja tädin etuoikeus". Tosikoinen pääsikin jo katolla käymään kanssani (ei kuitenkaan harjalla asti). Esikoinen sinne on ehtinyt kiivetä ihan omin luvin jo aiemmin. Ja mieheni opettaa lapsille rapuleikkejä.

 

Niin että mikäs minä olen sukeltavaa sorsaperhettä kummastelemaan. Jokaisella perheellä on oikkunsa.

Eilen oli ekaluokkalais-esikoiseni koululla vanhempainilta. Tytöllä on oikein mukavan oloinen ope 🙂 Kyllä on koulu muuttunut meikäläisen kouluajoista. Kirjoissa otetaan erilaiset osaamistasot huomioon aivan toisella tavalla kuin meillä koskaan (ainakaan ekalla luokalla ei mitenkään huomioitu sitä, että koko luokka osasi jo lukea, ei kun tavattiin vaan). Paljon inhimillisempää meininkiä tuntuu olevan muutenkin. Tosin, minun alma materhan olikin tiukkana tunnettu the english school, joten en tiedä, mitä kunnallisella puolella silloin on ollut.

 

Vanhempainillasta lähtiessäni melkein ajoin mopopojan päälle. Olin, onneksi hyvin hissuksiin, kääntymässä parkkialueelta pois, kun mopoilija kääntyi eteeni tuhatta ja sataa, teki äkkijarrutuksen autoni nähdessään seurauksella, että melkein kaatoi moponsa suoraan autoni eteen. Minä tietenkin myös löin liinat kiinni, kun näin mopon ja hiljaisesta vauhdista huolimatta pääsi aabeeässät oikeuksiinsa hivenen märällä asfaltilla. Läheltä piti! Mutta tarinalla on onneksi onnellinen loppu, mopoilija jatkoi matkaa, sydän varmaan yhtä lujaa pamppaillen kuin minullakin.

 

Esikoinen sai kännykän nyt koulutien alettua. Ei kai se muuten vielä olisi tarpeellinen, kun ei kuitenkaan yksin iltapäiviä ole, mutta tuota koulumatkaa on pari kilometriä ja tyttö tahtoo kävellä kotiin yksin. On se muutenkin mukava väline, kun voi tarkistaa tilannetta, jos ei lasta näy ei kuulu, olipa sitten kyse kotiin tulosta tai hoitajalle menosta (jolla on niinä päivinä kun minä en voi tehdä töitä kotona). Kände pitäisi pitää koulussa kiinni, mutta kuten yhdessä eilen vanhempainillassa nauroimme, eihän nuo eput vielä sellaista osaa – saati että muistaisivat sitten koulun jälkeen avata sen! Tosin, heille ei myöskään kukaan soittele, kun kännyt ovat lähinnä vanhempien ja lasten välisen kommunikaation välineitä vielä. Joten ei kuulemma haittaa, kunhan se on repussa.

 

Minä teen nyt ainakin tämän syksyn ajan etätöitä kotona niin paljon kuin vain voin, jotta tytär voi tulla koulusta kotiin (kun ei iltapäiväkerhosta paikkaa saanut) mahdollisimman usein. Toisaalta tässä on ihana helppous ja vapaus, toisaalta ahdistaa olla neljän seinän sisällä yksin ja pitää työpöytänä keittiön pöytää, kun ei missään muualla ole tilaa (ja senkin saa aina ensimmäiseksi aamulla siivota ja illalla viedä kamat makuuhuoneeseen). Olisi kiva, jos olisi työhuone. Uudessa talossa sitten.

 

Nyt töiden alettua en olekaan juuri siellä meidän talolla ehtinyt olla, sillon tällön pihalla pyörähtänyt. Tänään, kun olin vienyt esikoisen kouluun, menin katsastamaan taas taloa ja se näyttää hienolta, kun tiiliverhoilu on valmis ja katon alalaudoituksetkin alkaa olla paikallaan. Mies siellä maalasi lisää ko. lautoja ja vapaapäivää viettävä tosikoinen halusi jäädä iskän kanssa maalaamaan. Mikäs siinä, sen helpompi minun tehdä töitä (ja kirjoittaa blogia 😉 ).

 

Aamu-intoleranssini on tässä loman loputtua muuttunut jälleen aamu-laktoosi-intoleranssiksi. Lukioaikana minulla todettiin laktoosi-intoleranssi, joka vuosien saatossa tuntui häviävän kokonaan. Sitten se muuttui aamu-laktoosi-intoleranssiksi, eli vain aamuisin vatsa ei sietänyt laktoosia. Sitten sekin tuntui helpottavan, mutta nyt taas on aktivoitunut. Ostin itselleni kahvimaidoksi laktoositonta maitojuomaa…

 

Huomenna meillä on landella rapujuhlat. Ihan pienet, vain perhettä. Mutta ihanaa, pääsee syömään taas rapuja 🙂 Nyt on vain pohdittavana vaikea kysymys, jäädäkö yöksi vai ei. Siinäpä pulma 😀 Kunpa elämän kaikki ongelmat olisivat yhtä pieniä, mutta valitettavasti ihan näin helpolla en minäkään pääse. Onneksi asiat tuntuvat kuitenkin aina jotenkin lutviutuvan. Mutta, elämä on.