Säiden armoilla

1.9.2007 MarilkaLeave a comment

Eilen, kun olin hakemassa tosikoista hoidosta, aurinko paistoi, mutta kuulemma hetki sitten oli satanut sormenpään kokoisia rakeita. Kun olin varttia myöhemmin hakemassa esikoista ip-paikastaan, satoi, ja kuulemma hetki sitten oli satanut sormenpään kokoisia rakeita. Ylläri 😉 Melkein tasan vuosi sitten muuten satoi myös sormenpään kokoisia rakeita, kun vietettiin esikoisen 6-vuotislastenkutsuja.

Kun lähdettiin autolle esikoisen ip-paikasta, satoi JA paistoi aurinko. Alatalon biisi ei oikei päde, silti ei enää ole kesä, vaan se on kyllä kovasti jo ohi. Mutta upea sateenkaari taivaalla kyllä komeili! En tiedä olenko itsekään koskaan nähnyt niin upeaa vahvaa sateenkaarta. Jokainen väri erottui selkeänä raitana ja näkyvillä oli hienosti valon koko silmälle erottuva spektri. Niin lähellä se oli, mutta aina karkasi kauemmas, kun sitä kohti ajettiin. Ja esikoinen tietenkin kysyi, miksei sateenkaaren alle pääse 😮

Illaksi mentiin Jumboon, sillä piti ostaa kaikenlaista tarpeellista huomenna vietettäviä synttäreitä varten. Kun tultiin kotiin Jumbosta, pari tuntia myöhemmin, oli taivaalla iso kultareunainen pilvipeite. Siellä, missä aurinko oli laskemassa, oli kirkas taivas, mutta me ajettiin "pimeällä puolella" kuten lapset sanoivat ja toivoivat, että pääsisimme pilven alta pois ennen kotiintuloa. Mutta niin vaan oli kaukana pilven reuna, vaikka näyttikin olevan lähellä, että eipä päästy valon puolelle, ei. Toiveikkaana esikoinen arveli, että uusi talomme saattaisi olla valon puolella. Sitähän ei voi tietää.

Tänä aamuna kun herättiin, oltiin definately valon puolella. Tai oikeastaan, eihän siellä pimeää puolta ollutkaan, kun ei taivaalla ollu pilven pilveä. Shortsit jalassa ja narutoppi päällä menin pihalle niittämään viidakkoamme. Puolivälissä hommaa mietin jo, pitäisikö käydä vaihtamassa bikinit päälle, kun oli niin kuuma. Onneksi en käynyt. Sillä siihen mennessä kun aloin haravoida irtoheiniä nurmikoksi muuttuneelta pihalta, oli noussut tummat pilvet ja kylmä pohjoistuuli.

Myöhemmin päivällä lapset halusivat pyöräillä tuonne esikoisen koulumatkan varrella olevaan puistoon, sillä tosikoinen ei ole siellä koskaan käynyt. Puettiin päälle fleecetakit ja sormikkaat, mutta silti ilma tuntui kylmältä. Minulla oli aurinkolasit silmillä, sillä aurinko oli paistanut lähtiessämme. Pääsimmeköhän puoltakaan kilometriä, kun alkoi tulla vettä. Ja oli KYLMÄ. Käännyttiin luusereina takaisin kotiin, mutta kun kypärät oli nakattu naulakkoon ja olimme lähdössä kaupassa käymään (en muistanut kaikkea eilen…), paistoi taas aurinko!

Ei se mitään. Parempi vaan, ettei menty puistoon, sillä muuten ei olisi kyllä ehditty leipoa kakkuja ja pullia huomiseksi. Mutta nyt on yhdessä tyttöjen kanssa väsätyt herkut odottamassa huomista. Myös kovan onnen täytekakku, joka on koostumukseltaan hiukan outo, mutta maultaan toivottavasti ihan hyvä. Meinasi nimittäin kyllä itku päästä, kun oli viemässä kakkua ulkovarastoon yöksi ja mokoma horjahti ja kaatui 😦 Humpty dumpty kuitenkin saatiin tällä kertaa takaisin kasaan, mutta kerrokset eivät ehkä enää ole aivan, eh, selkeät.

Saa nähdä kuinka monta vuodenaikaa huomenna koemme 😉 Se nyt kuitenkin on varmaa, ettei tuolla pihalla tarkene esikoisen synttäreillä tänäkään vuonna.

Mielenhäiriöitä

29.8.2007 Marilka2 Comments

Eräänä päivänä tässä ei niin kauan aikaa sitten ajoin meidän talolle ja autosta noustessani näin naapurin talon edessä mitä tyylikkäimmän auton. Sporttisen ja kauniin. Oikein sleek auto. Sellaisen tahtoisin. Sitten ajelisin sillä hameeseen, korkokenkiin, toppiin ja aurinkolaseihin pukeutuneena ja kun nousisin autosta, miehet eivät tietäisi kumpaa katsoisivat, minua vai autoani.

Hetkinen! Nauha poikki, kuvassa on jotain hyvin hyvin outoa!

Ensinnäkään, en ole koskaan erityisemmin välittänyt sporttisista autoista. Olen aina pitänyt isoista japanilaisista autoista. Sellaisista kuin Toyota Camry (joskus takavuosina) tai iso Lexus. Tai 500-sarjan bemari – okei, ei japsi vaan saksalainen. Mutta iso, eikä erityisesti sporttinen. Eikä ainakaan jenkki! Mutta tuo auto, jonka näin ja johon niin ihastuin, se oli Chrysler Sebring, urheilullisen tyylikäs jenkkiauto! Tosin, Sebringkään ei ole mikään ihan pikkuauto. Hyvänä kakkosena autonostoslistallani tulee sitten Mazda 3:n sporttiversio, sekin on nätti – ja japsi 😉

Toisekseen, en ole ikinä koskaan milloinkaan viihtynyt hameissa – tai korkokengissä sen paremmin – mitenkään erityisen paljon. Ennen kuin tänä kesänä. Korjaan, tällä viikolla kuin veitsellä leikaten loppuneena kesänä. Olen ostanut kesällä uusia hameita ja mekkoja ja myös käyttänyt niitä. Ja tänään harhauduin pankkireissun jälkeen henkkamaukkaan ja ostin itselleni ihanan uuden hameen. Ja todellakin, aion heti huomenna käyttää sitä! Hameet ovat aina tuntuneet tällaisesta kiipeileväisestä ihmisestä epäkäytännöllisiltä, mutta nyt, en tiedä. Hametta vaan on kiva pitää, se näyttää päälläni hyvältä.

Mistä päästäänkin siihen kolmanteen. En minä ole turhamainen, enhän? En ole koskaan ollut mitenkään turhamainen. Jaa no, ehkä 13-vuotiaana, mutta sitä ei lasketa. Miksi sitten olen yhtäkkiä alkanut suunnitella vaatevalintojani jo illalla ennen nukkumaanmenoa, kun ennen vain aamulla kiskaisin jotain sopivaa (mutta toki aina nättiä!) päälleni kaapista?

Eräällä miespuolisella melko persoonallisella työkaverillani oli tänään selitys valmiina: "Nyt kun sä olet noin kaventunut, ja muutenkin turhamaistunut…" Jaa-a. Saattoipa osua hyvinkin maaliin 😉 Tai (vai ja?) sitten minulla on joku ennenaikainen mid-life crisis…

Aikuisuudesta

28.8.2007 Marilka1 Comment

"Aikuisuus on vaihe ihmisen elämässä." alkaa Wikipedian aikuisuus-artikkeli, jossa esitellään erilaisia käsityksiä aikuisuudesta. Määreet vaihtelevat kulttuureittain, alkaen koosta ja iästä ja päättyen työelämässä olemiseen ja vastuullisuuteen.

Suomen kielen perussanakirja määrittelee, että aikuinen on täysikasvuinen, -ikäinen, iso.

Collins Cobuild English Language Dictionary on samoilla linjoilla, lisäten vain juridisen täysi-ikäisyyden ja vastuun elämästään.

Esikoiseni aloitti tänä syksynä koulun ja on koulun alkamisesta lähtien ollut aivan mahdoton, näin aikuisen näkökulmasta. Muiden määräilyä ja komentelua, hurjaa itsemääräämisen ja itsenäisyyden tarvetta ja täydellistä tottelemattomuutta. Eräs ystäväni, jonka esikoinen niinikään aloitti tänä syksynä koulun, ilmaisi asian osuvasti: "tytär luulee olevansa aikuinen". Aivan, juuri niin luulee minunkin tyttäreni, ainakin alitajuisesti 😉

Tosikoisellani on tapana sanoa, että kun hän on iso aikuinen, niin sitten hän sitä tai tätä. Tarkemmin jos kuuntelee, huomaa, että tytölle koululaiset ovat jo aikuisia. Esikoisen todellisesta aikuiskäsityksestä en tiedä, sillä ei hän oikeastaan viittaa aikuisiin tai aikuisuuteen juurikaan. Paitsi valittaessaan siitä, miten aikuiset (s.o. äiti ja isi) saavat jotain mitä lapset ei. Jos häneltä kysyy aiheesta, saa merkityksetöntä supatusta korvaansa.

Aikuisuus on lapsen silmissä luultavasti jotain hurjan hienoa ja ihmeellistä. Saa olla oma herransa, saa käskyttää toisia ja tehdä mitä haluaa. Ihan sellaista se ei taida kuitenkaan olla, näin aikuisen näkökulmasta. Erilaiset säännöt sitovat aikuista ja aikuisen tuntomerkkinä on kyky noudattaa tämän yhteiskunnan sääntöjä ja elää vastuullisesti. Lapselle nämä säännöt henkilöityvät vanhempiin ja muihin aikuisiin ja se tekee aikuisista tylsiä ihmisiä, mutta toisaalta saa aikuiset näyttämään täysin omavaltaisilta, koska säännöt tuntuvat tulevan heistä eikä jostain abstraktista kollektiivisesta konsensuksesta. Olipa monta Isoa Aikuisten Sanaa peräkkäin 😉

Joskus nuorena ajattelin monesti aikuisia katsoessani, että jos aikuisuus on tuota, en halua koskaan tulla aikuiseksi. Mutta aikuisia on erilaisia. Ei tarvitse olla tylsä (paitsi lastensa mielestä 😉 ) ollakseen aikuinen. Vastuullisuus ei edellytä aina-arvokasta käytöstä, vaikkakin aikuisuuteen kuuluu myös kyky käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla.

Ainakin näin olen oman aikuisuuteni mieltänyt. En ole liian vanha tai arvokas istuakseni pöydällä tai kiivetäkseni aidan yli tai tanssiakseni kadulla tai hullutellakseni lasteni tai ystävieni kanssa. Mutta olen riittävän vastuullinen pitääkseni huolen lapsistani ja kodistani ja työstäni. Ja riittävän vastuullinen osatakseni käyttäytyä erilaisilla tilanteissa tilanteiden vaatimalla tavalla ja osatakseni ottaa toiset ihmiset huomioon toimiessani.

Sepä se erottaakin aikuisharhasta kärsivän ekaluokkalaisen oikeasta aikuisesta. Pikku-eppuni kun ottaisi aikuisuudesta vain sen vallan, mutta ei vielä ole taitoa ottaa sen mukana tai oikeammin edellytyksenä tulevaa vastuuta. Niinpä onkin kova pala pienelle, ettei voikaan komentaa vanhempiaan ja päättää itse asioistaan, vaikka onkin jo koulussa.

Mielenkiintoista sen sijaan on ajatella aikuisuutta vaiheena. Useimmiten kai ajatellaan ihmisen olevan jotenkin valmis, kun on aikuinen. Mutta aivan oikein, ei meistä kukaan ole valmis ennen kuin siirrytään sinne ikuisuuteen. Siellä vasta sen täydellisyyden saavuttaa. Siellä vasta ihminen on valmis.

Joskus, ja joskus taas ei

27.8.2007 MarilkaLeave a comment

Joskus google on uskomattoman kätevä tapa löytää infoa lähes mistä vain. Joskus taas ei meinaa mitään löytyä sitten niin millään. Niinkuin sunnuntaina, kun yritettiin selvittää kattolamppujen johtojen värien salaisuuksia – ei mitään täsmällistä – toisaalta opittiin, ettei vanhoissa taloissa niistä voi useinkaan sanoakaan mitään täsmällistä. Tai niinkuin tänään, kun yritin etsiä teknistä infoa microsoftin sivuilta, ei mitään järkevää – toisaalta se oli tiedossa jo ennestään, ettei niiden sivuilta meinaa koskaan löytää yhtään mitään muutenkaan.

Joskus on ihan kivaa kun sataa, koska se raikastaa ilmaa. Mutta useimmiten ei ollenkaan, etenkään, kun on koko kesän satanut joka toinen päivä. Ja silloin ei ainakaan, kun pitäisi lähteä ulos kävelemään, jotta saisi jotain syötävää ennen tanssituntia. Nyt tosin alkaa jo olla myöhäistä, kohta jos syön, tulee tunnilla vaan huono olo. Toisaalta, jos en syö, tipahdan tunnilla verensokerin laskusta. Niinkin on meinannut käydä.

Joskus sitä vaan jämähtää töihin tekemään asioita. Joskus taas ei millään jaksaisi puurtaa edes kokonaista kahdeksaa tuntia. Tänään olin ensin asiakkaalla, sieltä tulin toimistolle ja täällä olen yhä. Tosin en juuri nyt tee töitä, mutta niitäkin olen saanut aikaiseksi kiitettävästi. Nyt voin hyvällä omalla tunnolla käydä huomenaamulla lääkärissä ja pankissa ja tehdä siis töitä vajaan päivän.

Joskus on hyvä olla ja joskus taas ei, ahdistaa. Viime viikolla kolarin jälkeen ahdisti urakalla, mutta shoppailu siskon kanssa ja yhteinen aktiviteetti miehen kanssa lauantai-iltana piristi mieltä kummasti ja taas paistaa aurinko vaikka sataakin. Mutta yleisesti ottaen tuon rakentamisen kanssa vuoroviikoin ahdistaa ja ei ahdista. Odotan, että pääsen sisustamaan sitä taloa 😉

Joskus tulee sellaisia elokuvahetkiä ja joskus sellaisia outoja still-tiloja. Joskus joku hetki tuntuu siltä, että tämä voisi olla elokuvasta, mutta yleensä jos se olisi, se jatkuisi toisella tavoin. Ja joskus tulee sellainen still-kuva-olo, ikään kuin katselisi itseään ja ympäröivää maailmaan stillinä. Niinkuin torstaina siellä talolla, kun olin siellä ilman perhettä ja kaikkialla ympärilläkin rakennettiin ja se oli kuin muurahaisyhdyskunta. Ja sitten hetki on ohi ja filmi jatkaa pyörimistään.

Joskus on myös aika lopettaa random-ajatusten virta ja ehkäpä se joskus on nyt.