Esikoinen aloitti futiksen pelaamisen paikallisessa junnuliigassa – tai superliigassa – pari viikkoa sitten. Ensimmäisissä treeneissä tytär komensi minut pois kentän laidalta, joten menimme tosikoisen kanssa viereisen päiväkodin pihalle, mistä kurkistelin kentälle, minkä pystyin. Toiset treenit olivatkin jo harjoitusottelu toista joukkuetta vastaan ja tytär armollisesti antoi minun itse päättää jäänkö kentän laidalle vai lähden pois.

 

Siitä alkoi kentänlaitaelämäni.

 

Nyt tänä viikonloppuna onkin siellä kentän laidalla tullut seistyä, huudettua, kannustettua ja ihan vaan juteltua muiden vanhempien kanssa oikein monta tuntia molempina päivinä. Oli NJS:n Superliigan 10-vuotisjuhlaturnaus ja tyttären joukkueella oli eilen neljä peliä ja tänään kolme. Eilinen saldo oli tasapeli, kaksi voittoa ja tappio. Tänään kaksi tappiota ja voitto. Ihan hienosti pelasivat, välillä vaan oli vastapuoli parempi 😉

 

Superliigan salaisuudetkin ovat pala kerrallaan auenneet minulle. Harmillisen huonosti on uuden pelaajan vanhemmat otettu toimintaan mukaan. Uusi pelaaja on päässyt mukaan kyllä hienosti, mutta vanhempien infoaminen on ollut luvattoman huonoa. Jotain olen osannut lukea netistä, mutta esimerkiksi sellaiset oleelliset asiat kuin joukkueen nimi (en edes tiennyt sillä olevan sen kummempaa nimeä), turnauksen sijainti ja kuviot on pitänyt itse osata kysellä valmentajalta ja muilta vanhemmilta. Aina vaan ei ole edes tiennyt oikeaa kysymystä…

 

NJS:n junnutoiminta perustuu Fair Play:lle. Kaikki siis saa yhtä paljon peliaikaa taidoista riippumatta. Ja jokainen saa vuorollaan olla hyökkääjä ja puolustaja – ja maalivahti, jos niin tahtoo. Palaute pelistä ainakin tyttäreni joukkueessa annetaan aina kannustuksen kautta. Ensin kehutaan, sitten kerrotaan, mitä seuraavassa pelissä tehdään vielä paremmin. Ja vanhempien tulee kuulemma kannustaa kumpaakin joukkuetta, silleen, tiedättehän, onnistumisista hurrata joukkueesta riippumatta, mutta tietenkin saa harmitella päästettyjä maaleja ja hurrata tehtyjä.

 

Jokaisesta pelistä jaetaan yksi Fair Play kortti per joukkue. Sen saa rehdistä ja yritteliäästä pelistä, toki myös onnistumisista. Esikoiseni kovasti olisi korttia toivonut, mutta aivan vielä ei ollut hänen vuoronsa sitä saada. Noh, kahden viikon futiskokemus; tytär on paljolti aika hukassa vielä siellä kentällä, kun ei se pelin luonne eikä oma rohkeus saati taito vielä oikein ole hanskassa – eikä vielä toki tarvitsekaan olla! Mutta innolla on mukana ja parhaansa tietenkin antaa – ja tulee niitä onnistumisiakin välillä 🙂

 

Junnut eivät kuulemma pelaa sijoituksista. Niinpä tämänkin turnauksen tilastot jäävät varmaan johonkin aikakirjoihin arkistoon, mutta ehkäpä ennen kaikkea pelaajien ja vanhempien muistiin (ainakin seuraavaan turnaukseen asti…). Kaikki saivat turnauksen päätteeksi kunniakirjan ja mitalin kaulaan, joskin jokunen palloliiton erityispalkintokin jaettiin joka ikäryhmälle. Kovasti ylpeänä tytär esitteli mitaliaan. Onhan se hieno juttu, äidinkin rintakehä vähän paisui.

 

Kautta on kolme viikkoa jäljellä ja kausi loppuu vielä turnaukseen. Ehtii siis vissiin meidän futisnoviisimme saada vielä toisenkin mitskun kaulaansa ennen talvikauden aloitusta 🙂 Ensi kesänä meillä lienee kaksikin futaajaa, kun pikkusisko kentän laidalla on lajista myös hyvin innostunut. Joten lisää kentänlaitaelämää tiedossa koko perheelle!

Lähdin tänään tanssitunnille tragedian keskeltä. Diego-tamagotchi-ressukka kuoli. Ei hoitovirheestä, vaan tapaturmaisesti, uteliaan tyttäreni kokeillessa, mitä mahtaakaan tapahtua reset-napista.

 

Tuli tyttö luokseni kertomaan, että hän sai tamagotchinsa takaisin munaan, jolloin minä tyhmä äiti menin ihmettelemään, miksi kummassa tytär niin teki, nythän hartaudella ja hellyydellä kasvatettu Diego-parka kuoli. Ei ollut tytär sitä tajunnut ja niin pitkälle riitti kovaa naamaa ja "ei sillä väliä"-asennetta, kunnes uusi tulokas – tällä kertaa poika – oli kuoriutunut ja sille piti keksiä nimi. Silloin tyttö repesi ja paineli huoneeseensa itkemään. Ja silloin minäkin jopa tajusin, että vahinkohan se tietenkin ja tyttöä harmitti ja lujaa.

 

Menin perässä lohduttelemaan, mutta kun neitisemme on aina ollut sellainen, joka suree yksin eikä huoli läheisyyttä ja lohtua ennen kuin vähän myöhemmin, ei siinä auttanut kuin tivata uudelle tamalle nimi – Aku – ja yrittää jutella rauhoittavia. Kunnes minut käskettiin pois. Nyt kun hetki sitten palasin tunnilta kotiin, oli tytär jo rauhoittunut ja tuli syliini kertomaan, että kyllä vielä vähän harmittaa, mutta että Akukin on jo vuoden. Niin se aika kuluu 😉

 

Huomenna on varmasti tytöllä jo parempi mieli ja parin päivän päästä unohtuu moinen murhe, kun hoidetaan Akua. Sitä ei kuitenkaan pidä mennä sanomaan, että sehän oli vain tamagotchi. Sillä rehellisesti sanoen, minunkin tuli vähän suru, kun Diego niin äkisti kuoli! Ihminen on sitten outo otus 😉

Esikoiseni sai sunnuntaina seitsemänvuotissynttärilahjaksi kauan ja hartaasti toivomansa Tamagotchin. Ohjeissa sanottiin, että Tamagotchin aktivoimisen jälkeen laite tulee resetoida, minkä jälkeen asetetaan päivämäärä ja aika. Resetoin ja resetoin, mutta ajan asetusikkuna ei vaan tullut näkyville. Pieni täsmennyt ohjeeseen ei olisi pahitteeksi – ajanasetusikkuna pitää ymmärtää ottaa esille ihan itse.

 

Kun ajan asetus oli viimein saatu suoritettua, ei mennytkään enää kauan, kun näytöllä pyörineestä munasta kuoriutui se Tamagotchi. Voi sitä riemua! Ja sitten tamalle piti antaa nimi, siitä tuli Diego, vaikka sitten hetken perästä meille selvisi, että sehän olikin tyttö. Noh, ei tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen lemmikki, jolla on väärän sukupuolen nimi 😉

 

Diego-tamagotchi on nyt meidän ajanlaskullamme mitattuna kolme ja puoli päivää vanha. Mutta tässä kun olen seurannut tämän tamavauvan kehitystä taaperoksi, olen oppinut, että tamagotcheilla on aivan oma ajanlaskunsa. Tämä tyttäreni tama on nimittäin ilmeisestikin jo kolmevuotias! Heti sunnuntaina vaavi kasvoi ja täytti vuoden, eilispäivän aikana se täytti kaksi ja tänään juuri kun olin poissa taman lähettyviltä kuulin piipitystä ja muuta ääntelyä ja palatessani katsomaan, oli taapreoinen taas kasvanut suuremmaksi.

 

Diego nukkuu yöt läpeensä, taitaa nukkua peräti 13 tuntia, sillä muistaakseni eilen kävi nukkumaan kahdeksalta pitkän pelituokion jälkeen – pidin yksinäiselle tama-paralle seuraa tyttären syödessä iltapalaa – ja tänä aamuna heräsi yhdeksältä, juuri kun palasin viemästä tyttären kouluun. Ja nyt minä olen täällä tama-vahtina samalla kun teen töitä kotona. Eihän tamagotchia voi kouluunkaan ottaa mukaan, kun se pyytelee seuraa, ruokaa, kakkojen siivousta ja milloin mitäkin monta kertaa päivässä!

 

Nämä tamagotchit eivät sentään päivässä tunnu kuolevan nälkään tai yksinäisyyteen, sillä pari päivää Diegokin on viettänyt autossa tai kotona tyttären ollessa koulussa. Mutta nyt kun olen kotona, täytyyhän lasta hoitaa! Ja siitä hyvästä se tekee riemukkaita kuperkeikkoja ruudussa ja on kylläinen ja tyytyväinen. Eikä itke kuin saadessaan ikävää meiliä tai epäonnistuessaan pelissä (lue: kun ei omistaja osaa pelata). Miten kiitollinen hoidettava!

 

Kyllä minä jo ymmärrän ihan hyvin, miksi lapset noista niin pitävät. Onhan se kiva pelata pelejä virtuaalikaverin kanssa ja hoitaa otusta, joka kasvaa ihan silmissä. Ja kun tämä meidän sakki on muutenkin niin kiintyväinen, on kyllä suuri suru, kun tuo jonain päivänä kuolee. Se on oikeastaan aika hellyyttävä otus, vaikka onkin vain pienen laitteen näytöllä.

Taas on syksyn käynnistyttyä kunnolla alkanut se sellainen jatkuva omituinen olo. Sellainen, että tuntuu, ettei kaikki ole hyvin, vaikka kaikki onkin ihan hyvin. Sellainen, ettei ole muistanut kaikkea, vaikkei ole mitään unohtanutkaan. Sellaisen stressaantunut olo, että tekisi mieli lähteä kaikkea arkea karkuun.

 

Puhutaan elämän ruuhkavuosista ja siltä tämä todellakin tuntuu. Se "kaikki arki" nimittäin sisältää niin paljon kaikkea.

 

On aamuhässäkät, kun yksi lapsi viedään päiväkotiin joka on yhdellä suunnalla ja toinen lapsi kouluun joka on kokonaan toisella suunnalla ja töihinkin pitäisi vielä ehtiä, niin minun kuin miehenikin. On iltapäivähässäkät, kun yksi lapsi haetaan yhdeltä suunnalta ja toinen toiselta. Etätyöpäiväni helpottavat tättä ruljanssia parina päivänä viikosta, mutta niinä muina päivinä työni onkin sidottu kelloon.

 

On iltahässäkät, kun yksi harrastaa yhtä ja toinen toista ja arki-illoista onkin enää perjantai ilman kenenkään harrastusta. Minun ja tosikoisen tanssitunnit ovat sitä paitsi Helsingissä, joten se on sellaista eestaas ajeluakin niinä iltoina – toisaalta se on oma valinta. Esikoisen fudistreenit ja matsit ovat sentään Nurmijärvellä, yleensä ihan parin kilsan päässä kotoa.

 

On kaikki viikonloput täynnä synttäreitä, kyläreissuja, futisturnauksia, häitä ja whatnot. On töissä osattavaa, opittavaa, valmisteltavaa, tehtävää vaikka muille jakaa. Ei mitään suuria paineita sinänsä, mutta kumminkin. On talonrakennusprojekti, joka syö mieheltä kaiken liikenevät ajan ja molemmilta kaiken liikenevän rahan ja kaikki liikenevät ajatukset. Ja on hermoja koettelevat uhmaiset lapset.

 

 

 Miten maanantai voikin olla tänään niin maanantai? Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee…

 

Ja tämä siis vasta noin varttia vaille yhteentoista mennessä… Mitähän tämän päivän aikana vielä ehtii tapahtua? Can’t wait to see…