Periaatteessa kai ihminen ajattelee aina. Jollain alkeellisella tasolla jo vauvakin ajattelee, sillä se on asia, joka tekee meistä ihmisiä. Cogito, ergo sum. Ja kun kielellinen ilmaisu kehittyy, aivot saavat ajatusten työstämisen välineeksi myös sanat. "Myös" siksi, että uskon, että se syvin ajattelu yhä kulkee jossain paljon vähemmän rajoittuneessa maastossa, kuin mitä sanat tarjoavat. Tietäähän kaikki, miten vaikea niitä ajatuksia joskus on pukea sanoiksi.

 

Miten siis voisi olla ajatustyhjiössä, jos kerran koko ajan kuitenkin ajattelee? Aikuinen on kuitenkin tottunut käsittelemään ajatuksiaan ja asioita koherentilla tavalla, sanoina. On ajatuksia, joita ei ehkä osaa pukea sanoiksi. Aavistuksia ja tunteita, jotka jäävät vaille nimeä. Pyrkimys on kuitenkin saada asioille nimet ja saada ajatukset järjestykseen sanoin. Niinpä tilanne, jossa ajatuksia on liikaa voikin tuntua tyhjiöltä. Mistään ei saa oikeasti kiinni, ajatukset kulkevat aivoissa omia polkujaan, mutta eivät koskaan saavu siihen kognitiiviseen osaan, jossa ne saisi jäsenneltyä ja otettua haltuun.

 

Minulla on ollut sellainen tunne koko viikon. Ajatuksia on varmaan pää täynnä, mutta mistään en saa otetta. Teen asioita robottimaisesti rutiinilla, puhun muka kovin järkeviä ammentaen faktoja jostian tuolta aivojeni tietolaarista ilman, että missään vaiheessa saan niitä varsinaisesti järjestykseen. Saan itseni kiinni omituisesta lauseesta, kummallisesti yhdistetyistä asioista. Suu suolsi mitä tietolaari tarjosi, kulkematta lähtöruudun kautta. Sana-ajatuksillani ei ollut osaa siihen, mitä sanoin.

 

Kuljen päivästä päivään tehden sen, mitä pitää. Ainakin suurimmaksi osaksi. Tehden sen, minkä aivoni syöttävät minulle tarpeellisena toimintana. Mutta ei puhettakaan, että muistaisin laittaa lapselle eväitä päiväkodin metsäretkeä varten. Että kykenisin ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, mikä on käsillä – jos edes aina sitä. Eilenkin puhuin ihan sivu suuni, kunnes kotimatkalla aivoni alkoivat piipata hälytystä – taustaprosessi ilmoitti, että jotain meni pieleen. Onneksi asian saattoi korjata sähköpostilla.

 

Ajatustyhjiö aihettaa melankoliaa. Tai toisinpäin. Tai ehkä ne ovat molemmat seurausta samasta ongelmavyyhdistä nimeltä liian-monta-rautaa-tulessa-stressi. En oikeastaan edes saa analysoitua asiaa. Niin tai näin, normaali puhelias minäni on hukassa, enkä saa edes tervehdystä suustani tuolla käytävällä – sikäli kun edes huomaan vastaantulijaa. Ja tänne on ollut vaikea kirjoittaa mitään järjellist, kun en saa mistään ajatuksesta kunnolla otetta.

 

Surullista. Mutta olettaisin, että ohimenevää. Ainakin näin on ennen ollut.

 

[Ulkona ukkostaa!]

…että viikossa on niin monta maanantaita

…että kauneusihanne on nykypäivänä sellainen, että normaalipainoisia haukutaan lehdissä lihaviksi – kuten nyt vaikka viimeksi Britney Spearsia – ja sitten ihmetellään, miksi nuoret sairastuvat anoreksiaan

…että vaikka kipitän näillä lyhyillä jaloillani ja korkeilla koroillani kuinka kovaa, tulee takaa joku pitkäjalkainen mies, joka harppoo rennosti kovempaa ja ohi

…että muistini pätkii niin pahasti, että tyttärellä on päiväkodissa liian pienet kurikset, kun en muista minne keväällä piilotin sopivan setin ja että tänään unohdin (taas) tyttären ulkohousut kotiin

…että kun vihdoin ymmärsin, että on syksy ja kylmä ja siirryin mokkatakkiin ja pitkiin saappaisiin (ihanat korolliset saapikkaat, viimeisin sekopäinen hurahdukseni), onkin niille taas aivan liian lämmin

…että jatkuvasti on niin kiire, etten ehdi edes kampaajalle, mutta miehen hiukset kyllä lauantaina kynin

 

…ottaa Metro-lehti jakajalta, kun tämä flirttailullaan pelasti muuten niin synkeän päiväni (vaikkei ole toivoakaan ehtiä lukea lehteä)

…ostaa uusia vaatteita, kun on hoikistunut niin, että kaikenlaiset vaatteet viimein näyttävät hyviltä päälläni

 

Sateenvarjo. Ajatuksena loistava. Todellisena kapistuksena enemmän tai vähemmän murheita aiheuttava.

 

Jos on sontsa mukana, se osoittautuu erittäin suurella todennäköisyydellä turhaksi, mutta jos ei sitä kanna mukanaan, sataa taatusti.

 

Olen koko ikäni asunut Helsingin tuulisella rannikolla (viimeistä paria vuotta lukuunottamatta) ja jo nuorena opin, että Helsinki+sateenvarjo=null. Mahdoton yhtälö, ei sovi yhteen. Koska stadissa tuulee aina ja tuuli joko nostaa sateenvarjosi ilmaan – ja sinut sen mukana – tai sitten se kääntää sontsan nurin ja rikkoo sen, tai sitten se tekee molemmat. Ja esikoiseni sai tässä jo eräänä päivänä huomata, että niin voi käydä Klaukkalassakin.

 

Sateenvarjot eivät sovi myöskään hajamielisille ihmisille, sellaisille kuin minä. Ne ovat ylimääräinen esine joka ei mahdu laukkuun ja jää siksi aina jonnekin. Jos ei muualle niin kotiin…

 

JOS sontsan muistaakin ottaa mukaan ja VAIKKA se vielä mahtuisi laukkuunkin, voi sille hyvinkin sattua silti vielä kummallinen katoamistapahtuma. Kuten eilen, jolloin esikoisellani oli sateenvarjo repussa, kuten tavallista, mutta kun hän oli lähdössä puistosta kotia kohti, soitti hän hysteerisenä minulle, että nyt on sateenvarjo pudonnut repusta, kun repun tasku olikin jostain syystä auki. Rauhoiteltuani lapseni, lähdin hakemaan häntä ja kiersimme hänen reittinsä vielä, mutta sontsaa ei löytynyt. Oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

 

Niinpä on helponta vain kastua. Duh. Tosin tyttärelle ostan kyllä uuden pikkusontsan, joka mahtuu reppuun.

Eilen oli viikon kolmas maanantai. Minun piti olla jo kahdeksan aikaan aivan stadin sydämessä asiakkaan luona, mikä on tällaiselle aamu-uniselle periferiassa asuvalle, hmm, aikamoinen koitos. Sain itseni kuitenkin ihan ajoissa liikkeelle – kyllähän sitä, kun on pakko. Pääsin peräti noin kilometrin päähän kotoa, kun tein päivän ensimmäisen uu-käännöksen. Yhtäkkiä nimittäin tajusin jättäneeni asiakkaalla tarvitsemani matskut himaan, joten ei muuta kuin hakemaan. Onneksi en ollut pitemmällä.

 

Syöksyin kotiin tuhatta ja sataa, hain matskun ja istuin takaisin autoon. Ja totesin, että olin napannut vain toisen tarvituista matskuista, joten painelin takaisin sisälle hakemaan sen toisenkin. Onneksi olivat suht esillä, ettei tarvinnut sen kummemmin etsiä. Ja sitten takaisin baanalle. Radiossa kerrottiin pk-seudun aamuliikenteen olevan vielä suht rauhallista – miksi sitten minusta tuntui, että tahmasi ihan siinä missä yleensä tuntia myöhemminkin?

 

Sen verran tottunut olen istumaan aamuruuhkissa, etten oikeastaan kiristele siellä hampaitani, mutta hiukan jo rattia rummuttelin, kun kello alkoi lähestyä kahdeksaa ja matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä. Ajoin auton Kluuvin halliin, lainasin sontsaparkista sateenvarjon, ostin matkalta latten, poltin sen kanssa kieleni, mutta olin varsin oikeaan aikaan asiakkaalla. Kun paria tuntia myöhemmin lähdin sieltä, ajoin hissillä ala-aulaan, missä tein päivän seuraavan uukkarin. Se sontsa oli jäänyt asiakkaan naulakkoon.

 

Koukkasin työpaikkani kautta, mutta tein loppupäivän töitä kotona, jotta esikoinen saattoi tulla koulusta kotiin. Illalla lähdin kuitenkin uudestaan stadiin, tanssitunnille. Ja istuin samat onnettomat ruuhkat – tai oikeastaan paljon pahemmat! – uudestaan! Hartwall Areenalla oli jotain (lätkää? joku muu tapahtuma?) ja sitten oli vielä Suomi-Puola futismatsi stadikalla. Stadi oli täynnä autoja, jotka seisoi jonossa yrittäen päästä jonnekin parkkiin.

 

Tein ensimmäisen uukkarin siinä Ilmalassa, kun totesin, etten pääse Areenan ohi luultavasti koko iltana – ajelin siis Länsi-Pasilan läpi. Siellä Eläintarhan Nesteen kohdilla olisi pitänyt ymmärtää ajaa suosiolla Alppilan läpi sitä toista reittiä, mutta tyhmänä käännyin kuitenkin Vauhtitielle. Siellä sitten jono seisoi niinikään ja oli seuraavan uukkarin vuoro. Eihän siinä tilaa ollut, mutta nurtsin kautta vaan, kuten pari muutakin. Ja läpiajokieltoa vastaan Lintsin ohi sen toiselle puolelle. Loppumatka sujui rauhallisesti, kun oltiin riittävän etäällä areenoista ja stadioneista.

 

On hassua, miten irrealistinen ärtymys ja suuttumus syttyy tuollaisesta väärään aikaan osuvasta ruuhkasta. Sellainen "mitä te täällä jonotatte, menkää koteihinne siitä, mitä täällä tällaisia tapahtumia tarvii järjestää, kun ei tavalliset ihmiset pääse edes harrastamaan, kun te tukitte kaikki väylät, menkää pois!" Mutta jos olisi itse menossa tuollaiseen tapahtumaan, se ruuhka – jos ei ole jo superkiire – antaa tapahtumalle oman tunnelmansa. "Meitä on täällä näin paljon tämän vuoksi, vau!"

 

Mutta että sitten Suomi meni pelaamaan maalittoman tasapelin Puolaa vastaan! Yritystä taisi olla, mutta niin siinä vaan kävi. Olisi nyt edes sopinut voittaa, kun minä (huomatkaa, minä 😉 ) sillä tavoin sain kärsiä matsin aiheuttamasta ruuhkasta! Heh 😀

Eilen jäi tanssitunti väliin, kun säädettiin aikatauluja esikoisen maastojuoksukisojen vuoksi – kunnallinen koululaisten urheilutapahtuma, jossa tytär-parka jäi sarjansa viimeiseksi, mikä tietenkin harmitti toista kovasti 😦 Ei vaan ole juoksija kuten ei äitinsäkään. Mutta tästäkin – siis siitä, etten ole mikään juoksija – huolimatta ajattelin eilen, että kompensoisin tanssitunnin poisjäämisen pienellä juoksulenkillä. En kuitenkaan koskaan päässyt juoksemaan asti, kun ilta toi mukanaan muuta säätöä.

 

Tänään ajattelin, että heittäisin edes pienen stepperi-session, mutta juuri kun olin aloittamassa, ryntäsi mies kotiin raksalta ja ilmoitti, että hänen täytyy katsoa Pako (eikä sitä voinut kuulemma tallentaa, koska tallennukseen oli samanaikaisesti menossa joku onneton dokkari), joten se siitä stepperistä. Ai miten niin? sanot. Siten niin, että en minä kuiviltaan jaksa kovin kauan stepperillä polkea, olisin katsonut jakson Moonlightingiä samalla, mutta sehän jäi nyt haaveeksi.

 

Ok, olisin voinut viritellä sen tietokoneelle, mutta kun lapset yrittivät nukahtaa juuri, olisi pitänyt olla kuulokkeet ja blaablaa. Joten suivaantuneena kaivoin kaapista kymmenen vuotta vanhat lenkkarini jalkaani ja painelin ovesta ulos sinne lenkille. Hyvin pian tajusin, että ainakin yksi asia olisi pitänyt täällä pimeässä Klaukkalassa ymmärtää: heijastin on must. Mutta enhän minä sellaisia tietenkään muistanut.

 

Hölkkäsin tasaista tahtia pimenevässä illassa parhaimmillaankin hämäriä mäkisiä katuja eteenpäin. Pieni stoppi meidän talolla, piti kurkistaa, miltä sisällä näytti, kun tänään on muurari muurannut tiiliseinän, jonka eteen huomenna aloittaa takan hormia ja myöhemmin tietty muuraa koko takan. Ja sitten jatkoin eteenpäin, mäkiä ylös ja mäkiä alas. Täällä on uskomattoman mäkistä. Mutta yhtään mäkeä en kävellyt. Viimeisen päin vastoin painelin melko hyvää tahtia, sillä reitin ainoalla metsätieosuudella ei ollut valoja ollenkaan, vain lähitaloista kajasti himmeä valo tielle ja yläpuolella tuikkivat tähdet.

 

Hölkkäsin 35minuuttia, n. 5km. En omista sykemittaria, enkä muistanut mitata sykettäni käsipelillä kotiin palatessani, mutta uskoisin, ettei se missään vaiheessa noussut mihinkään kamalan korkeisiin lukemiin vaan pysyi hyvällä tasolla, sillä olo oli juostessa koko ajan hyvä. Olisin varmaan jaksanut pitempäänkin, mutta tämä oli ihan hyvä ensimmäinen lenkki varmaan melkein siihen kymmeneen vuoteen. En ole koskaan (ennen) pitänyt juoksemisesta ja lukioaikaankin kävelin puolet cooperista ja sehän on sentään vain sen 12 minuuttia!

 

Hauskaa huomata, että kyllä se säännöllinen liikunta on tuottanut tulosta ja kunto ja kestävyys on aivan toista kuin koskaan ennen. Taidan olla elämäni kunnossa kaikin puolin 🙂 Mikäs sen parempi tässä keski-iän kolkutellessa kohta ovella ;D Mutta ehkä kaikkein oudointa tässä kaikessa on, että ylipäänsä tunsin tarvetta lähteä lenkille. Milloin tämä kuntoiluun addiktoituminen oikein on tapahtunut? Vaikka en minä silti lupaa aloittaa säännöllistä lenkkeilyä.