Kun joskus on vaan liikaa asioita päällekkäin. Liikaa epävarmuustekijöitä, liikaa epäselviä asioita. Liikaa pelottavia ja huolettavia asioita. Liikaa muistettavaa, selvitettävää, osattavaa, opittavaa. Liikaa tehtävää. Liikaa stressitekijöitä, liikaa ahdistavia asioita. Kuten rakentamista, työtä, miestä jonka kaikki vapaa-aika menee rakennuksella, lapsia joissa olen kiinni yötä päivää, kotia yksin hoidettavana ja asioita tehtävänä kotona ja lasten hyvinvoinnin puitteissa. Odotuksia töissä ja kotona.

 

Mies, jonka ajatuksiin ei mahdu muu kuin rakentaminen niin että joka kerta kun erehdyn puhumaan jostakin muuhun elämäämme liittyvästä, minua katsotaan kuin kiusankappaletta, joka tulee häiritsemään Tärkeämpiä Tehtäviä ja Asioita. Toisaalta, joka kerta kun hän kysyy minulta jotain taloomme liittyvää, joudun toteamaan, etten osaa sanoa asiaan mitään. Koska en enää tiedä mistään mitään. Nimittäin mistään mistä mieheni minulle puhuu. Rakennusasioista.

 

Ja kun on vaan liikaa asioita ja yleistä ahdistusta, ei tarvita kuin se yksi pisara, joka saa maljan vuotamaan yli. Menee kuppi nurin. Ja tänään se oli sinänsä viaton lausahdus (ei onneksi tosin mieheni suusta): "teillä on kova homma saada tämä koti siivottua myyntikuntoon".

 

Siis ei tämä ehkä ole mikään kiiltävän puhdas mallikoti, mutta ei tämä myöskään ole mikään LÄÄVÄ, jota ei kukaan toista kertaa katsoisi! Täällä asuu kaksi vilkasta LASTA, jotka levittävät tavaraa nopeammin kuin minä ehdin kerätä! Täällä asuu MIES, joka enää lähinnä nukkuu täällä, niin ja käy syömässä. Ja tuo KURAISIA vaatteita raksalta päivittäin! Ja VAIMO, jolla on elämässään muutakin tekemistä kuin SIIVOTA täyspäiväisesti! Siitäkin huolimatta tämä on ihan KAUNIS JA SIISTI KOTI!!! Mutta täällä toki ELETÄÄN!

 

Siis "#¤%&!!! (jos oikeasti latelisin painokelvotonta tekstiä)

 

Sori vaan, mutta sappeni kiehahti. Minusta ei siis ole auttamaan raksalla eikä pitämään kotiakaan kunnossa. NIINKÖ MITÄ HÄ? Sisuunnuin niin että pesin ikkunat, leikkasin nurmikon, käskin lasten siivota huoneensa ja siivosin loput heidän jälkeensä ja imuroin. Kun en omista nyrkkeilysäkkiä, sille olisi nyt ollut tilausta. Tosin tämä oli yleishyödyllisempi tapa purkaa aggressiota.

 

Sisuunnuin minä tänään siellä raksallakin. Mitään en siellä osaa tehdä, oma-aloitteisesti, enkä ilmeisesti muutenkaan sillä joka kerta kun meinaan auttaa, seisoo mies lapsenvahtina katsomassa etten tee pieleen. Siksi kai en mitään viitsi siellä alkaakaan, vaikka kyllä minäkin osaisin! Siis taidon puolesta, jos kerrotaan mitä tehdä. Niinpä rakensin jämäpuusta kauan kaivatun pöydän. Siitä tuli ihan hyvä pöytä. Nih.

 

Täytyy sanoa, että olisi niin kiva palata normaaliin elämään. Talon rakentaminen on perheelle aivan liian rankkaa. Paine päässäni kasautuu, tähän asti olen löytänyt kohtalaisen, heh, rakentavia tapoja päästellä pahimpia höyryjä ulos, mutta AllyMcBeal-mäisesti näen pääni paisuvan ja paisuvan ja lopulta räjähtävän. Niinkin voi käydä.

Toissailtana kävi niin, että juuri kun tosikoinen oli syvällisesti pohtinut, nelivuotiaan pettämättömällä logiikalla, lasten saamista – haluaisi poikavauvan, jotta voisi saada lisää vauvoja, kunnes tajusi, että tarvitsisi vauvansiemenen myös tätä poikavauvaa varten, muttei huoli vierasta miestä, mutta jos isi on vielä silloin elossa kun tosikoinen on aikuinen, voisi isin ottaa – räpsähti meillä yhtäkkiä sähköt poikki kokonaan. Viimeaikaisten reistailujen vuoksi epäilin ensin, että menivät vain meiltä, mutta kurkittuani vähän naapureita totesin, että niinhän ne olivat poikki koko alueelta.

 

Mikäs siinä siis kuin fikkareita etsimään ja iltapesulle otsalampun valossa. Ja pyyhe pakastimen edustalle siltä varalta, että sähkökatko kestää pitkäänkin ja pakastin alkaa sulaa. Onneksi ei ole talvipakkaset, tämä talo kun jäähtyisi aika nopeasti ja lämmitys on puhtaasti sähkön varassa (jos ei lasketa pikkuista koristetakkaa, johon mahtuu kerralla kaksi puuta poikittain). Lämmintä vettäkään ei saa, jos sähköt on poikki, sillä varaaja tarvitsee sähköä. Kylläpä sitä onkin sähköstä riippuvainen!

 

Nukkumaan mentiin sähköjen yhä ollessa poikki, talossa vallitsi pimeys. Ei oikeasti juurikaan normaalia pimeämpi tila, paitsi ettei ulkovalotkaan kajastaneet sälekaihtimien läpi. Mutta pelkkä ajatus siitä, että pimeys ei ole itse määrättyä, ettei voikaan vaikuttaa valoisuuteen, oli aina vähän pimeää pelänneelle esikoiselle liikaa. Uni ei ottanut tullakseen, kun hirvitti.

 

Kuka siellä pimeässä oikein asuu, kun sitä pelätään? Kummitukset ja möröt, peikot ja menninkäiset? Kukapa ei mieluummin olisi valossa kuin pimeässä? Vaikka olisi kotona ja tietäisi tasan, mitä huoneissa on, olipa valot päällä tai ei. Ihminen on varsin riippuvainen näköaististaan, kun se on toimiva. Kun ei näe, kuulo yliherkistyy ja jokainen rasahdus kuulostaa pahaenteiseltä ja mielikuvitus alkaa laukata. Pelottaa, kun mielikuvitus keksii mitä kummallisimpia selityksiä äänille.

 

Kun ei näe, ihminen herkistyy sille, mitä oikeasti ei voi nähdäkään. Niin kauan kuin voi katsella ympärilleen, on helppo tyytyä uskomaan, että se näkyvä on kaikki mitä on. Mutta kun on pimeää, voikin aistia sen mitä ei näe. Sen, mikä on sitten nimetty kummituksiksi ja möröiksi. Sillä eihän tämä maailma oikeasti olekaan vain tätä näkyvää. Näkymättömälle henkimaailmalle oleellista on kuitenkin sydämen valo, ei hehkulamppu. Olipa valoisaa tai pimeää, jos sydämessä loistaa Jeesuksen valo, ei pahoilla hengillä ole sinne asiaa, eikä siis tarvitse pelätä. Ei vaikka olisi sähköt poikki ja pimeää.

 

Esikoisemme osaa rukoilla, kun pelottaa. Kuitenkin, täällä kun tallaamme, on toisen ihmisen läheisyys aina turvallisen tuntuinen, joten esikoinen kömpi sitten illalla meidän väliin. Kunnes yks kaks räpsähtivät valot päälle – tietenkin suurin osa valoista oli päällä-asennossa sähköjen katketessa. Hämmästyneenä pomppasin pystyyn sammuttelemaan valoja ja kun ne olivat poissa ja valoisuuden hallinta taas omissa käsissämme, siirtyi esikoinenkin takaisin omaan sänkyynsä ja nukahti saman tien.

 

Tuntematonhan se pelottaa. Ja meitä kontrollifriikkejä pelottaa se, etteivät asiat ole meidän käsissämme. On niin vaikeaa luottaa, että asiat ovat ok, kun ei itse ole puikoissa. Näitä koko elämän mittaisia kouluja, oppia luottamaan, että Jumala on puikoissa ja ennen kaikkea oppia jättämään asiat enemmän Jumalan haltuun ja hallitsemaan itse vähän vähemmän. Hän tietää kuitenkin paremmin. Silti, viihdyn minäkin paremmin valossa kuin pimeässä.

Viime keväänä meidän neljän asunnon rivitaloyhtiössämme päätettiin maalata talon ruma betonisokkeli. Mikä tietenkin tällaisessa piskuisessa yhtiössä tarkoittaa sitä, että jokainen maalaa itse oman osuutensa sokkelista. Ahkerat naapurimme maalasivat omat osuutensa jo aikaa sitten, viimeisimmätkin juhannuksen tienoilla. Minä sain maalipurkin ostettua peräti viime viikolla ja tänään ahersin sokkelin harmaaksi, jee!

 

Nimittäin ei meitäkään tietääkseni oikeasti voi syyttää laiskuudesta, meillä vain on muuta tekemistä. Vaikka minua kai joku voisi saamattomana pitääkin, kun herään kymmenen aikaan ja kömmin unisena kahvinkeittoon ja pihalle kahvikupin kanssa, uudessa satiinipyjamassani. Naapurit varmaan katsovat, että nyt on perhe mennyt kokonaan sekaisin, lapset varmaan otettu huostaan (kyllä siellä aina huudettiinkin), mies mennyt menojaan, kun ei koskaan ole kotona ja muija varmaan dokaa kaiket illat, kun näyttää niin krapulaiselta joka aamu sen kahvimukinsa kanssa. Tst, tst, sitä se ässäarpavoitto teettää (päätellen yhtäkkiä kuvaan ilmestyneistä satiinipyjamista ja aamutakeista).

 

Niin siis tosiasiassa mies häipyy raksalla jo seitsemän maissa, käy välillä kotona syömässä (siinä vaiheessa kun minä olen juuri selvinnyt aamukahvistani) ja tulee illalla kotiin yhdeksän maissa. Enkä minäkään laiskotellen ole päiviäni viettänyt (aikaa hitaan aamun jälkeen). Alkulomanhan olin lasten kanssa, tällä viikolla olen käyttänyt aikani valokuvia liimaillen (ihan oikeisiin pahvialbumeihin) tai miestä raksalla auttaen tai peräti kotitöitä tehden.

 

Miehen uurastaessa siellä raksalla on meikäläisen harteilla se sokkelin maalaaminen luonnollisesti. Ensin valmistelutyö: soraa pois sokkelin viereltä, jotta maalattu alue ulottuu sorapinnan alle, tiukka puuralli pois portaalta, heinät sun muut kasvit pois talon reunustalta pihalla ja koivunsiementen lakaisu asfalttipihan puolella.

 

– Sora: miehellä on kaikki meidän hyvät lapiot raksalla, mutta menihän se lumilapiolla ja lasten hiekkalapiollakin

– Puuralli: jäi jumiin ja hiljaa mielessäni ilmoitin olevani syyntakeeton, jos se hajoaa kiskoessani, ei naisihmisen pitäisi joutua kiskomaan sellaista yksin!

– Heinät: noh, pahimmat edes, loput maalautukoot sokkeliin kiinni…

– Koivunsiemenet: gaah! homma olisi pitänyt tehdä ennen kuin koivunsiemenet valtasivat maailman!

 

Tietenkin kaikki työhanskatkin on miehellä raksalla, joten pummin tyttären yhdet vanhat puuvillasormikkaat, sellaiset venyvät. Niistä meni vähän läpi, mutta parempi nekin kuin ei mitään. Ja koska tänään oli vaihteeksi arvottu kuuma ilma vallitsevaksi, laitoin päälleni bikinit – vanhat bikinit, sillä en todellakaan luota taitooni maalata vain sitä mitä pitäisi. En koskaan ole väittänyt sen paremmin tykkääväni kuin osaavanikaan maalata. Duh!

 

Pensselöimään sitten vaan. Ihan kivastihan se sujui, joskin olin todellakin Yki ulkomaalissa yltäpäältä itsekin lopettaessani. Ja sokkeli koivunsiemenissä, joita lenteli tuulen mukana kaikkialle. Jotenkin tunsin itseni Evanovichin kirjan (anti)sankarittareksi, joka pakon edessä tekee asioita, joista hänellä ei ole hajuakaan. Paitsi että nenässäni oli maalista kyllä hajua, on vieläkin.

 

Mutta sokkeli on maalattu ja maalipurkki tyhjä. Nyt vain jännään sitten, joudunko maalaamaan osaan pinnoista toisenkin kerroksen. Good news on, että joka tapauksessa tuplamaalattavaa on korkeintaan puolet koko urakasta, eri pinnat kun näyttävät syövän sitä maalia eri tavoin.

 

Seuraavaksi nautin sitten tuosta auringonpaisteesta jälleen, kun sitä taas vaihteeksi on. Kaveriksi pihalle otan keskuspölynimuriesitteitä, pohjapiirustuksen ja kaappisuunnitelmia. Huomiseksi pitäisi laatia suunnitelmat siitä, millaiset tarjoukset pyydän imureista ja erinäisistä kaapeista. Lisää puuhaa, josta minulla on vain hunch. Elämä on sitten jännittävää 😀

Mies lähti eilen tyttöjen kanssa mökille, ts. viemään tytöt sinne tulevaksi viikoksi, itse tulee tänä iltana takaisin kotiin. Lähdin nautiskelemaan vapaastani shoppaillen Jumbossa. Istuin kahvilla nautiskellen siitä, ettei kukaan marissut, karkaillut tai edes odottanut minua palaavaksi kotiin. Kuljin kaupoissa kaikessa rauhassa, enemmän katsellen kuin ostellen. Löysin itselleni farkut, satiinipyjaman ja alusvaatteita, kävin ruokakaupassa.

 

Kotona vaihdoin päälleni uuden pyjamani, josta tulee mieleen Meg Ryan jossain elokuvassa, jota puolestaan en saa päähäni; vain pörrötossut puuttuivat. Laitoin lautaselle sipsejä, nacho cheese ballseja, hot salsa mininakkeja kastikkeineen ja avasin siiderin. Mukavasti sohvalle, karkkipussi vielä viereen ja oli Darcy-maratonin aika.

 

Ensin oli vuorossa Pride and Prejudice. Se pitkä tv-sarjaversio, Jennifer Ehlen ja iki-ihanan Colin Firthin tähdittämänä. Ko. kirjastahan on tehty vastikään uusi elokuvapituinenkin versio, minulla on dvd:llä toki sekin, mutta se on pliisu! Siitä puuttuu intensiteettiä ja särmää. Se on liian inhorealistinen kuvaus, jossa kaikki se hurmaava määrittelevien luonteenpiirteiden liioittelu on jätetty pois ja jäljelle on jäänyt mitäänsanomaton yritelmä. Ehle ja Firth saavat tarinaan uskomattoman tiiviin tunnelman, läpi koko pitkän sarjan.

 

P&P-sarjan jälkeen maratoni jatkui luontevasti sillä toisella Darcy-sarjalla ja lasilla punaviiniä – se on ehdoton juoma, kun katsoo Bridget Jonesia, etenkin jos katsoo molemmat putkeen 😉 Myönnetään, että niin P&P kuin BJ:tkin on tullut niin monta kertaa nähtyä, että paikoin taisin kelatakin. Etenkin jälkimmäistä BJ:tä. Kaksi Bridgetiä peräkkäin on aavistuksen liikaa minullekin, co-häpeä alkaa käydä sietämättömäksi.

 

Oltiin siis jo hyvän matkaa sunnuntain puolella, kun kömmin peiton alle satiinisessa pyjamassa kokeilemaan, miten uni sellaisessa maittaa. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi hairahtanut pehmoisesta puuvillasta polyesteriin -mies parka 😉 Se oli itse asiassa varsin mukava, mukavampi kuin aikaisemmat, mutta tämä ei ollutkaan yöpaita, joka kietoutuu ympärille ahdistavaksi pakkopaidaksi vaan toppi ja housut. Piti ihan hakea tänään toinen mokoma, alessa kun olivat Citymarketissa.

 

Uni ei silti viime yönä oikein ottanut tullakseen, mikä tuskin oli siis pyjaman vika. Aivot laukkailivat ja olihan se sänky aika yksinäinen paikka ilman miestä. Ja talo hiljainen ilman lapsia. Edellisen kerran olen nukkunut yön kotona ihan ypöyksin joskus ajalla ennen lapsia. Mies on ollut poissa ja lapset on olleet poissa. Mutta aiemmin eivät ole olleet yhdessä poissa. Laitoin kaiken varalta hälyn Home-asentoon – olipahan ainakin ovet turvatut…

 

Aamulla, tai melkeinpä päivällä sillä kello oli jo puoli 12 kun silmäni lopulta avasin levottoman yön jälkeen, join kahvin pihalla, piipahdin talolla ja sitten ajelin takaisin Jumboon sitä pyjamaa hakemaan. Samalla raidasin kitumarketin muunkin alen ja yllättäen löysin lisää kivoja vaatteita. Kotiin palattuani en tosin paljon vaatteita kaivannut, bikinit ovat tähän asti olleet riittävä asuste. Sweet sweet sun!

eli päivä sateisessa Särkänniemessä.

 

Ensin oli se herätys. Esikoinenkin valitti autossa, että ihan kuin arkiaamu. Kun on tottunut nukkumaan kymmeneen (+/- puolisen tuntia), heräilemään kun herätyttää, puuhailemaan jotain ja syömään aamupalan hyvässä lykyssä vasta puolilta päivin, tuntuu tosiaankin kahdeksan maissa herätyskelloon/äidin patisteluun herääminen, reipas aamupala (tai sen yritys, tosikoisellekaan ei maistunut kuin jugurtti ja minulle vain kahvi) ja ripeä lähtö aika tuskaisalta.

 

Hiukan ennen Hämeenlinnaa havahduin siihen, että autostahan oli löpö lopussa. 37km se vielä riittäisi, ilmoitti ajotietokone. Oikeasti, senkin jälkeen sillä vielä ajaisi ainakin viitisenkymmentä kilsaa, mutta kumminkin. Olin kahvista huolimatta niin pöpperössä vielä lähtiessämme ja lisäksi soittelin vielä sähköasentajallekin autosta (meillä kärähti toissailtana pääsulake), etten muistanut edes, että autohan piti tankata. Onneksi matkan varrella riittää huoltsikoita, vaikka Hki-Tre-väylä muuten aika erämaatie onkin.

 

Selvittiin Särkänniemeen ja saatiin parkkipaikkakin ihan siitä läheltä. Astuttiin autosta ulos ja palelluttiin saman tien. Hirveä tuuli ja monta astetta kylmempää kuin kotona oli ollut! Enhän minä älynnyt ottaa puseroita mukaan, eikä meillä kellään ollut sukkiakaan jalassa. Hrr. Terhon taannoista pilapiirrosta lainatakseni: "Suomessa on neljä vuodenaikaa, miksi niiden kaikkien pitää olla kesällä?"

 

Aloitettiin Särkiskierros sisätiloista, ensin Akvaariosta ja sitten Delfinaariosta. Siitä matka jatkuin Ipanaarioon ja muuhun laitenaarioon, siellä varsinaisen huvipuiston puolella. Joka paikkaan sai jonottaa, jopa Burger-mestaan syömään. Siihen asti oltiinkin pärjäilty niissä teepaidoissamme, vaikka välillä jo vähän ripotti vettäkin. Mutta kun tultiin ulos hampurilaisravintolasta, oli tuuli yltynyt eikä aurinko näyttäytynyt sitäkään vähää kuin aiemmin, joten suuntana oli Puistopuoti, josta mukaan tarttui collari ja sukat jokaiselle.

 

Taas saatiin sadetta niskaan, mutta kuin se ei olisi riittänyt, piti tietenkin mennä Tukkijokeen. Sehän on Särkänniemessä must, senhän tietävät jo lapsetkin (vaikkeivät ole ennen Särkiksessä olleetkaan). Eihän kastumisessa mitään, mutta kun käsilaukkunikin kastui läpimäräksi – e uskaltanut jättää sitä lokeroon. Suuntasimme siis Tornipuotiin seuraavaksi, se kun oli Puistopuotia lähempänä, ja ostin itselleni uuden käsilaukun ennen kuin kamerat ja kännykät ja kaikki menivät pilalle märässä laukussa.

 

Samalla päätettiin olla vähän aikaa sisätiloissa taas, joten käytiin Planetaariossa. Einsteinin teorioilla hyöstetty Mustat aukot -esitys hipoi minunkin käsityskykyni rajoja, joten ei ihmekään, että lapset totesivat sen olleen tylsä. Sen sijaan Näsinneulassa oli heistäkin kiva katsella huvipuistoa korkealta.

 

Esikoinen ei ollut vielä saanut kastumisesta tarpeeksi, vaan halusi Koskiseikkailuun seuraavaksi. Minä jäin tosikoisen kanssa rannalle ruikuttamaan, tai no, tosikoinen ruikutti, minua ei kastuminen kiinnostanut. Vaan eipäs sitä minulta kysytty, kun sade ryöpsähti niskaan ensin lasten eläintarhassa ja sitten vielä Troikassa pyöriessämme (noin neljättä kertaa). Siitä sitten vielä uusiksi Tukkijokeen ja kostea kotimatka oli varmistettu.

 

Tosiasiassa kotimatkalla oltiin kohtalaisen kuivia, tallustettuamme autolle ei-sateessa. Ja ilmastointi autossa hoiti loput. Sen sijaan auton ulkopuolella oli suurimman osan matkaa kovinkin märkää, osan matkaa tuli vettä kuin aisaa eikä cruisea voinut kuvitellakaan käyttävänsä. Pysyipähän mieli virkeänä mahdottomassa ajosäässä väsymyksestä huolimatta. Vasta Riihimäen paikkeilla tie yllättäen muuttui kuivaksi, meillä päin ei kuulemma ollut koko päivänä satanutkaan!

 

Tapahtumarikas päivä, kieltämättä. Tyttöjen lippiksetkin jäivät Planetaarioon, mutta löytyivät sentään löytötavaroista. Kotiin tuli kuitenkin kolme väsynyttä mutta päivään ihan tyytyväistä matkaajaa.