Kesä on hääjuhlien kulta-aikaa. Ja tänä kesänä etenkin 07.07.07 oli luonnollisesti hyvin haluttu hääpäivä. Henkilökohtaisesti en ole koskaan välittänyt niin kovin tuollaisesta numeroleikistä, mutta mikäs minä olen sanomaan, kun tyttärieni synttäreitä lukuunottamatta kaikki elämäni tärkeät päivät sijoittuvat kolmeen eri päivämäärään, eri vuosille tietenkin.

 

Niin tai näin, kyseinen sateinen 07.07.07 näki lukuisat häät ympäri Suomen, joukossaan myös vähintään yhdet taikka kahdet julkkisten salahäät, joista kuvien kera kerrottiin viime viikon juorulehdissä. Ei sillä, että niistä olisin lukenut, juorulehdet eivät kuulu lukemistooni, mutta luin että niistä olisi voinut lukea juorulehdistä.

 

En tiedä, mitä muut käsittävät sanalla salahäät, mutta minusta se jotenkin olisi viittaavinaan häihin, joista ei kerrota kellekään. Vai olisiko niin, ettei niistä kerrota kellekään muille kuin kutsutuille? Ja niin vain sitten on sattunut käymään, että tietyt juorulehtien toimittajat ovat sattuneet olemaan kutsuttujen listalla? Salahäät ovat vähän kuin salarakas. Kuva juorulehden kannessa.

 

Ihan todelliset salahäät vietti serkkuni muutamaa päivää ennen hääbuumipäivää. Luullakseni maistraatissa, vaikka mistäpä sen tietäisin. Salaiset kun olivat. Jälkeen päin saatiin vain kortti, että vihitty on. Mikäs siinä, onnea heille 🙂 Rohkenen toivoa, että heille käy paremmin kuin niin monille julkisen salaisesti vihityille julkkiksille ja salaisen julkisesti (vailla juorulehtiedustusta) vihityille taviksillekin. Avioerotilastot ovat masentavaa luettavaa.

 

Kunpa ihmiset osaisivat pitää avioliitostaan parempaa huolta. Useimmat avioerot päätyvät vain numeroksi tilastoon, mutta sangen arkipäiväiseksi avioeron ovat tehneet sala- tai ihan julkisia häitä viettäneet julkkikset, jotka sitten päätyvät ihan julkieroon ja tilittävät vuoronperään erostaan niillä lehtien palstoilla. Niitä sitten päivitellään kahvipöytäkeskusteluissa. Muistellaan, miten "vastahan niillä oli ne salahäät, ja sitten sillä oli se salarakas, johan minä uumoilin, että kohta tulee se ero!"

 

Onneksi se ei kuitenkaan aina mene noin. Onnea vaan kaikille vastavihityille – tai kuten Jaska Jokunen eräässä vanhassa stripissä siteeraa isoisäänsä pitkän avioliiton salaisuudesta: "Ei siinä onnea tarvita, vaan taitoa." Siispä taitoa vaan kaikille vastavihityille!

Sorsat ovat puolisukeltajia. Ainakin useimmat sorsat. Ainakin jos eläinoppineelta kysytään. Kohtasin perjantaina sorsaperheen, joka ei tiennyt kuuluvansa puolisukeltajiin. Äitisorsa tosin ehkä tiesikin, mutta ei ollut muistanut poikasilleen kertoa. Tai sitten poikasten isä oli kokosukeltaja. Sillä poikaset kyllä olivat vähintäänkin kaksi-kolmasosaa-sukeltajia. En ole eläissäni nähnyt niin sukeltelevaisia sorsia ja olen sentään nähnyt aika monta poikuetta landekesinäni!

 

Kaikenlaisia muulla tavoin vinksahtaneita sorsia kylläkin. Sorsia, jotka syövät paremman puutteessa ihmiseltä sormet ja varpaat – tai ainakin yrittävät, mutta kun ei raasuilla ole hampaita. Sorsia, jotka tulevat mökkiin sisälle asti kerjäämään leipää. Sorsia, jotka taapertavat pitkin metsää mustikoita syöden. Mutta en ennen sorsia, jotka sukeltelevat ihan oikeasti, eikä vain leikisti silleen pistää-päänsä-piiloon-tavalla niinkuin sorsat yleensä.

 

Meidän lande on mielenkiintoinen paikka, siellä tapahtuu kaikenlaista. Kun siellä on viettänyt riittävästi aikaa voi sanoa kuten New Yorker, että on nähnyt jo kaiken. On nähnyt kummallisesti käyttäytyvät sorsat ja oravan, joka tuo poikasensa kolmeksi tunniksi päivähoitoon. On nähnyt eksyneen koiran ja koirien rinnalla makkaran takia tassua antavan tyttölapsen. Ja äidin, joka antoi lapselle vitsaa muistamatta riipiä lehtiä ensin. Ja lapsen, joka vaati äitiä antamaan vitsaa ihan oikeasti, jotta saisi tietää miltä se tuntuu.

 

Lapsena vietin landella melkein kaikki kesäni melkein kokonaan. Minulla oli oma puu, Rantapihlaja, jonka latvassa luin, rauhoituin lukuisista kiukkukohtauksistani, vahdin siskoni uimista ja leikin kotia. Minulla oli salapaikka ja kotiluola. Ja läjäpäin akkareita, vanhoja ja uusia. Tein myös jonkinasteista järvibiologista tutkimusta riemulautalla. Riemulautta oli siskoni uimarengas, jossa reiän sijaan olikin ikkunamuovi renkaan sisällä.

 

Niin vesipeto kuin aina olen ollutkin, minusta ei olisi kokosukeltajaksi. En osaa snorklata. Saan paniikkikohtauksen, jos joudun hengittämään suukapulan kautta vaikka vain kuivaharjoitellen. Uimalasitkin ahdistavat. Sukellan kyllä, ihan kokonaan veden alla, järvessä jopa silmät auki. Mutta vain sen aikaa kuin happi keuhkoissa riittää. Riemulautta oli siis oiva apu pohjatutkimukselleni. Ja järvivesi riittävän kirkasta, että pohjaan näkee yli kymmenenkin metrin syvyydessä. Ja syvä järvi se onkin.

 

Sittemmin setäni on tehnyt tarkempaa pohjatutkimusta tuolla landella, sillä setäni ja serkkuni ovat ihka oikeita kokosukeltajia. Pukuineen kaikkineen. Puvun pukemiseen kuulemma menee aikaa tunti, joten kai siellä pohjassa on sitten hienoa. Miehelläni on haaveena joskus alkaa sukeltaa, mutta se on vähän samanlainen haave kuin minun haaveeni hypätä laskuvarjolla. Ensin pitäisi voittaa tsiljoona pelkoa.

 

Tyttäreni pääsevät viettämään landella paljon vähemmän aikaa kuin minä aikoinaan. Mutta saivat sentään syöttää nyt viikonloppuna niitä sukeltajasorsia ja soudella vaarin kanssa. Ja sukeltaa tai puolisukeltaa puhtaassa, vastikään jälleen (sinilevän aiheuttaman parinkymmenen vuoden tauon jälkeen) juomakelpoiseksi julistetussa järvessä.

Olin Tampereella työmatkalla. Työkaverini olivat kaikki kaupungilla jossakin tapahtumassa promoilemassa, mutta minä olin hotellihuoneessani laittamassa lapsiani nukkumaan. Olin joutunut ottamaan heidät työmatkalle mukaan ja odotin vuoronvaihtoa; eräs työkaverini oli lupautunut tulemaan lapsenvahdiksi vähän myöhemmin, jotta minäkin pääsen sitten ulos "edustamaan".

 

Jaa mutta sehän olikin vain unta. Tampere odottaa kuukauden päässä ja ihan varmasti ihan ilman lapsia. Varsin kuvaava uni kuitenkin.

 

Nimittäin, lasten kanssa on kyllä mukavaa viettää aikaa ja lomailla, ei siinä mitään. But this 24/7 business is getting old, and fast too. Puolitoista viikkoa on nyt oltu yhdessä tyttöjen kanssa koko ajan. He tarvitsevat toki näitäkin aikoja vuodessa, jolloin vanhemmat ovat heidän kanssaan, ei ole hoitoa, ei ole töitä. Mutta kun vanhemmat onkin tässä tapauksessa yksikkömuodossa, yksi vanhempi. Namely me. And seems like I feel a little bit stuck.

 

En minä sinänsä valita. Meillä on oikein leppoisaa. Tytöt ovat näin lomalla paljon itsellisempiä täällä kotona kuin hoitoaikoina. Luonnollisestikin, kun ei tarvitse elää niiden aika-almujen varassa, vaan ollaan todellakin yhdessä kaiket päivät. Johan siinä hekin kaipaavatkin omaakin aikaa. Minä olen ehtinyt lukea ja olla koneellakin (sen verran kuin nyt sitä lajia olen jaksanut).

 

Silti. Pelkästään jo tietoisuus siitä, että olen jumissa enkä voi ainuttakaan hetkeä suunnitella ilman lapsia ahdistaa himpun verran. Tai ehkä enemmänkin kuin tietoisesti tajuan. Ensi viikolla tulee päivä, jolloin lapset menevät Lintsille ilman minua. Ja sitten tulee jopa viikko, jolloin lapset ovat taas koko viikon mökillä. Ihan jees. Mutta se ei poista sitä, että kaikki muut ajat olen jumissa.

 

Minkäs minä sille voin, että kaipaan sitä normaalia perhe-elämää, jossa on kaksi vanhempaa huolehtimassa lapsista ja relatiivinen mahdollisuus pieniin irtiottoihin – vaikka vain kaupassakäyntiin yksin – koska vaan. I’m not cut out for this single-mom thing! Siis kyllähän tämä menee, en minä aktiivisen ahdistunut ole. But, you know… Onneksi tämä on väliaikaista, vaikka kaipa kaikkeen myös tottuisi.

 

Puoli vuotta enää. Ai enää 😀 Vastahan tämä on kunnolla alkanut pari kuukautta sitten!

Kesäpäivä Klaukkalassa kirkastui sateen jälkeen. Koko päivä oli kulunut sisätiloissa siivoten – jopa nahkasohvat tuli huollettua – pelaillen sekä tietokoneella että lauta- ja korttipelejä. Lapset jäivät viimeisimmän pelin, Kaninloikan, jälkeen leikkimään pelinappuloilla ja -korteilla minun siirtyessäni pihalle leikkaamaan nurmikkoa.

 

Siihen mennessä kun palasin sisälle, olivat tytöt jo saaneet aikaiseksi kiitettävän kinatilan, jossa toinen yritti leikkiä kaikella yksin ja toinen tietenkin sabotoida toisen leikkiä parhaansa mukaan. "Tytöt hei, te voisitte…" aloitin, mutta jätin lauseen sittenkin kesken. "Äiti, miks sä alotit vaan ‘tytöt hei te voisitte’, muttet sit sanonutkaan mitään?" tosikoinen kysyi huvittuneena. "Meinasin pitää teille taas jakamispuheen, mutten taida jaksaa, koska ei se mitään auta kuitenkaan. Meinaan vaan, että yhdessä leikkien kummankaan ei tarvitsisi kiusata toista." selvitin syvään huokaisten.

 

Viikkailin pyykkejä tyttöjen yhä jatkaessa kinaamista. Lopulta kyllästyin ja komensin keräämään nappulat ja kortit laatikkoon ja viemään pelilaatikon paikalleen. Kevyellä vääntämisellä laatikko lopulta paikalleen päätyikin ja neljän seinän sisällä oloon kyllästyneet – mutta täysin mihinkään lähtemishaluttomat – tyttäret siirtyivät olohuoneeseen melskaamaan. Esikoinen makasi sohvalla kaikki peitot ja tyynyy päällään tosikoisen repiessä niitä, leikin puitteissa.

 

Ei kuitenkaan kestänyt kauankaan kun hysteerisenä kikattelevat tytöt saivat kevyenä peuhuna alkaneen leikin ihan täydeksi riehuksi. Oli kantapäätä toisen naamassa ja kyynärpäätä kurkussa. Huutoa ja kikatusta, peuhua ja meteliä. Elämäähän se vaan, mutta kun taustalla pauhasi vielä uusi Smurffi-CD noin kymmenettä kertaa päivän aikana, alkoi mekkala olla minulle liikaa. Etenkin kun juuri viikkaamani puhtaat pyykit alkoivat olla vaarassa lentää huiskin haiskin.

 

Komensin lapset huoneisiinsa rauhoittumaan, kun en hyvällä heitä saanut lopettamaan riehuntaa. Pienellä painostuksella kumpikin huoneeseensa painelikin ovet paukkuen, kunhan ensin olivat vuorotellen kokeilleet, joskos sittenkin saisi jäädä olkkariin siskosta poiketen. Smurffit pauhasivat toisessa huoneessa ja eilen ostettu Mika toisessa. Vaikka ovet olivat kiinni löysin itseni keskeltä kakofoniaa, mutta siitä huolimatta olo tuntui yhtäkkiä ihanan rauhaisalta kummankin tyttären mököttäessä huoneessaan ovi kiinni 😀

 

Eipä sitä tietenkään kauan kestänyt, vaan hetken kuluttua tuli ensin tosikoinen luokseni aikeissa lukea vieressäni Akun taskaria ja vain pari minuuttia myöhemmin tuli esikoinen Afrikan tähti käsissään kysymään, kuka pelaisi hänen kanssaan. Mutta ei se mitään, se hetki teki tehtävänsä ja tytöt olivat taas rauhoittuneet. Lupasin pelata heti kun olen tämän kirjoittanut; sillä välin tosikoinen meni siskon pelikaveriksi. Hetken aikaa taas rauha maassa.

Sanotaan, että kieli on rationaalisen ajattelun väline. Ajatukset kulkevat päässä sanoina, mutta toisaalta jokainen on varmasti kokenut tilanteita, joissa ei ajatuksia osaakaan pukea sanoiksi. On siis ajatuksia myös sanojen takana. Jossain paljon syvemmällä meissä. Tunteetkaan eivät tarvitse aina sanoja – joskus niitä on suorastaan mahdoton nimetä. Kuitenkin kieli on se väline, jolla ihminen toimii ja kommunikoi, jopa itsensä kanssa. Asioiden sanominen ääneen yleensä helpottaa ja selkeyttää asioita.

 

Kun vauva syntyy, menee pyöreästi vuosi ennen kuin ensimmäinen oikea sana karkaa vauvan huulilta. Suunnaton määrä oppimista tapahtuu silti ennen tuota hetkeä. Vauva osaa kommunikoida syntymästään lähtien, koska se on ihmisyyteen rakennettu osa. Helpommaksi tuo kommunikointi muuttuu, kun vauva oppii ilmaisemaan itseään sanoin. Ensin yksittäisin sanoin, sitten virkkein.

 

Suomen kielestä sanotaan, että se on hurjan vaikea taivutusmuotoineen. Enpä tiedä. Onhan se vaikea, mutta mikäpä kieli ei olisi? Jokainen kieli on omalla tavallaan vaikea ja moniulotteinen. Jossain on taivutumuotoja, jossain toisessa prepositioita, postpositioita, sukuja ja ties mitä. Yksi kieli on helppoa kirjoittaa, kun jokainen kirjain on oma äänne – tai toisinpäin – mutta toisessa kielessä äänteet ovat kirjainyhdistelmiä, jotka eivät nekään aina noudata yleistä sääntöä.

 

Ei siis ihme, että olipa kieli mikä tahansa, lapsilla riittää haastetta sen opettelemisessa. Alkuun puhe on sellaista, jonka ymmärtää vain omat vanhemmat. Vai tietäisitkö, mitä tosikoiseni halusi, kun puolitoistavuotiaana pyysi ruokapöydässä pepputta? Ketsuppiahan se. Tai kun esikoiseni reilu vuoden vanhana halusi aamupalalla jukittaa tai bajaijaa? Tietenkin jugurttia ja banaania. Mutta entäs sitten aamupalan päälle kun piti saada lipatta? Vitamiinit 😀

 

Vuoden-parin ikäisellä on aivan ihania sanoja, joista osa usein jää perheen omaan sanavarastoon. Meilläkin puhutaan vieläkin aikasta ja aikkalaseista (aurinko ja aurinkolasit) ja majosiinista (majoneesi). Siitä se ääntämys vähitellen paranee, nelivuotias puhuu jo varsin oikein. On silti vaikeita konsonanttiyhdistelmiä, kuten fr, jotka ovat toiselle vaikeempia kuin toiselle. Esikoinen sanoi pitkään Frankliniä Vänkliniksi, tosikoinen kutsuu Fröbelin palikoita Lööperin palikoiksi – missä mainiosti muutama muukin kirjain mennyt sekaisin ja bändin nimi saa ihan uuden merkityksen 😉

 

Esikoiseni menee syksyllä kouluun ja valtaosin taivuttaa sanat oikein. Lammas taipui pitkään lammaksen, muttei enää. Sen sijaan traktori on yhä vaan kraktori. Tietenkin, onhan niitä aikuisiakin, jotka jättävät tupla- ja triplakonsonanteilla alkavista sanoista ensimmäiset pois kokonaan. Minä oli jo lapsena tarkka mokomista, muistan kuinka läksytin neljän vanhana kaveriani: "Se on PLuto eikä mikään luto ja PRinsessa eikä mikään rinsessa!" Vaikeita sanojahan ne ovat, vaikka vasta omien lasteni myötä sen taisin oppia…

 

Mielenkiintoista on se, että kun tuo vaille ekaluokkalainen nyt osaa suomea lausua ja enimmäkseen myös taivuttaa oikein, onkin alkanut eräänlainen taantuma, jos nyt niin voi sanoa. Esikoiseni – ja havaintoni mukaan muutkin saman ikäiset – puhuu yhtäkkiä sellaista höpökieltä. "Miä ei hauu owwa isho", ilmeisestikin. Toisaalta esikoiseni mielellään leikkii sanoilla, jättää konsonantit pois tai korvaa kaikki yhdellä ainoalla.

 

Kaipa se kaikki kuuluu kehitykseen. Ja on hienoa osata leikkiä kielellä. Ei se ole itsestään selvää. Pitää osata kielen säännöt osatakseen rikkoa niitä oikein. Kyky leikkiä sanoilla kertoo hyvästä kielellisestä taidosta, kyvystä verbaaliakrobatiaan. Hyvä taito, hyvä taito, sanon minä, kieltä ja verbaliikkaa rakastava tapaus.