Päivä vesipuisto Serenassa. Tyttöjä string-bikineissä (miten ne oikein pysyy niillä päällä, kun ne vielä on niin langanlaihojakin ne tytöt?!), poikia polvipituisissa uimashortseissa. Ryysistä ja venäjää. Pää täynnä vettä Villivirrassa. Ei kuulosta kovinkaan hauskalta 😀 Mutta oli siellä oikeasti ihan kivaa, kunnes uupumus valtasi aivan täysin.

 

Kovin kummoisiin vesiliukumäkiin en itse päätynyt, sillä vietin päivän pääasiassa tosikoiseni kanssa esikoisen painellessa omilla teillään serkkutytön kanssa. Uimataito on ihana asia, samoin kuin teini-ikäiset sukulaislapset 😀 Tämä serkkutyttö ei kuitenkaan halunnut mennä "mustaan putkeen" eli pimeään putkiliukumäkeen, joten sinne kelpasi kaveriksi äiti. Paitsi sitten kolmannella kerralla esikoinen jo laski yksin.

 

Villivirta oli kuitenkin se päivän sana. Kaikkien muiden rengas-, matto- ja ties minkä mäkien jälkeen esikoinenkin aina palasi Villivirtaan. Ja tosikoisen kanssa oltiin siellä koko ajan. Ja kun en minä enää jaksanut, meni tyttö sitten serkkujen ja siskon kanssa. Kyllähän tosikoinenkin ehti muitakin liukumäkiä kokeilla, osan minun kanssani, osan serkkujen kanssa. Ja vähäsen kokeiltiin kellukkeitta uimistakin, parin metrin verran sekin sujuu 🙂

 

Villivirta on aina ollut Serenassa minunkin suosikkini. Mutta nyt olen kyllä saanut siitä vähintään viiden vuoden annoksen yhdessä päivässä. Lopulta se alkoi ahdistaa ja rasittaa, etenkin kun samalla yritti pitää huolen, että lapsen pää ponnahti aina pintaan jokaisen laskun ja pyörteen jälkeen. Vettä tulvi sisään pään jokaisesta aukosta ja meno tuntui vähintäänkin holtittomalta. Eikä asiaa lainkaan helpottanut se ihmismäärä, joka virrassa yhtaikaa laski.

 

Muistanhan minä itsekin, kuinka teininä oli kiva siellä virrassa kokeilla kaikenmaailman temppuja. Mutta kun väkeä on niinkin paljon kuin siellä tänään oli, tuntuu kohtuuttoman ahdistavalta saada ryysiviä teinejä päälleen joka suunnasta, kun eivät ollenkaan katso miten menevät ja kamala kiire on koko ajan ja kulkevat siellä sitten vielä sellaisena megalaumana! Siinähän jää jalkoihin aikuinenkin, lapsista puhumattakaan. Tokihan siinä lukee, että kokeneille uimareille, mutta kyse on enemmän koosta ja vauhdista kuin mistään muusta.

 

Yhtä kaikki, siellä Villivirrassa ne lapset viihtyivät. Over and over again. Sieltä heidät lopulta väkisin pois raastettiin, uupuneina ja mököttävinä. Seitsemän tunnin mellastamisen jälkeen.

Kun kaksi ihmistä rakastuu, syntyy rakkauskakku. Se on täydellinen vain, jos se saa elää ja voida hyvin kummassakin sydämessä. Se on kummallakin erikseen ja kuitenkin se on yksi ja yhteinen. Rakkauskakku voi syntyä nopeasti tai hitaasti, pitkän ajan kuluessa. Mutta jotta voisi syntyä kestävä kakku, tarvitaan siihen oikeat ainekset. Tarvitaan yhdessä viihtymistä, ystävyyttä, yhteisiä nauruja, fyysistä vetovoimaa, mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa.

 

Kun rakkauskakku on syntynyt, se on mehevä ja maukas. Mutta mehevyys ei itsekseen kestä kuin pari-kolme vuotta. Yhtäkkiä saatetaan huomata, että kakkuhan on alkanut kuivua! Siksi kestävään kakkuun tarvitaan päälle aimo annos sitoutumista ja valintoja. Päätös hoitaa ja kasvattaa juuri sitä kakkua. Sillä rakkauskakku voi säilyä mehevänä ja maukkaana läpi elämän, jos vain kumpikin kakun haltija hoitaa ja vaalii kakkua. Se ei kulu syömällä, jos siitä pitää huolta. Huolenpito on ennen kaikkea valinta rakastaa toista ja siitä seuraa huomioimista ja pieniä tekoja, joilla kakku pysyy hyvänä.

 

Ei varmastikaan ole olemassa vain yhtä ihmistä, jonka kanssa kukin sen kakun voisi leipoa. Mutta jos huolehtii siitä olemassaolevasta kakusta hyvin, ei tarvitse muita kakkuja. Jokainen kohtaa elämänsä aikana monia muitakin, joista huomaa, että hänenkin kanssaan voisi syntyä ihan hyvä rakkauskakku. Se ei silti tarkoita sitä, että sitä kakkua pitäisi alkaa leipoa. Kun on sitoutunut yhteen ihmiseen ja yhteen rakkauskakkuun, voi kaiken rakkausenergiansa suunnata siihen osoitteeseen ja kakku kasvaa ja voimistuu jälleen.

 

Vähän toisenlainen rakkauskakku on sitten se, joka syntyy vanhemman ja lapsen välille. Se syntyy, kun lapsi syntyy. Joskus pienenä kakkuna, joka alkaa kasvaa lapsen mukana ja sitä mukaa kun lapsi ja vanhempi tutustuvat toisiinsa. Joskus se on valmiiksi jo suuri kakku, mutta silti sekin jatkaa kasvamistaan. Jos olosuhteet perheessä ovat terveet ja hyvät, rakkauskakku vanhemman ja lapsen välillä jatkaa kasvamistaan kenties lopun elämää.

 

Silloin kun oma esikoiseni oli kahden ja tosikoiseni potki masussa odottaen sopivaa hetkeä syntyä maailmaan, muistan kuinka silittelin tyttäreni päätä ja mietin, miten ikinä pystyisin rakastamaan toistakin lasta yhtä paljon kuin sitä ensimmäistäni rakastin. Mietin, miten rakkauskakustani riittäisi toisellekin lapselle pala – tai mieluiten suorastaan puolikas. Huoleni oli turha. Kun tosikoiseni syntyi, ymmärsin, että jokainen lapsi saa oman kakkunsa. Ei minun sydämessäni rakkaus ole kortilla, eikä yhden kakun varassa. Kummallekin lapselle on oma alati kasvava rakkauskakkunsa.

 

Jonain päivänä lapseni ovat aikuisia ja lähtevät kotoa omaa elämäänsä rakentamaan. Jollen silloin pysty muuta heille matkaan antamaan niin ainakin rakkauskakun, joka ei lopu. Tiedon ja tunteen siitä, että kävipä heille mitä tahansa elämässään, äiti rakastaa heitä aina. Sitä rakkauskakkua ei voi mikään tässä maailmassa ottaa heiltä pois. Ja lasten lähdettyä jäämme mieheni kanssa hoitelemaan toivottavasti silloin yhä mehevää yhteistä rakkauskakkuamme ja jonain päivänä kenties kasvattelemme kakkuja myös lastenlasten kanssa 🙂

 

Toivon myös, että lapseni saavat meiltä eväät kasvattaa rakkauskakkua myös Jumalan kanssa. Kun vain miettii, miten suuri kakku se onkaan verrattuna näihin meidän inhimillisiin kakkuihin! Ja että meille on jokaiselle oma ääretön kakku varattuna, josta pääsemme osallisiksi, jos vain itse sitä haluamme. Tiedän, että senkin kakun siemen on jo lasteni sydämeen kylvetty – rukoilen, että se jatkaa siellä kasvuaan.

 

Näiden kakkujen kanssa tyttärillämme on mahdollisuus tavattoman rikkaaseen elämään. Vastaavien kakkujen kanssa olen saanut itsekin elämääni elää ja siitä olen kiitollinen.

En oikeasti koskaan uskonut, että joskus tulisi aika, jolloin en yksinkertaisestikaan jaksaisi avata tietokonetta. Mutta viimeiset viikot on kone pääsääntöisesti ollut työpäivän jälkeen kiinni ja sen jälkeen kun perjantaina pakkasin työläppärini laukkuun, en ole sitä jaksanut esille kaivaa. Nyt istahdin tähän kotikoneelle laittamaan kuvia koneelle. Lapset katsovat Popsikoita ja minä nautiskelen iltapäiväkahviani – vähän myöhään tosin.

 

Perjantaina alkoi siis loma. Töitä riitti viime minuutille asti, melkein. Kolmen aikaan pakkasin kimpsuni (mukaan lukien säkillisen ohjelmointimatskua ja -harkkoja…) ja lähdettiin miehen kanssa hakemaan tyttäriä Keravalta serkkujensa luota, minne olivat mökiltä päätyneet.

 

Viikonloppu kului koko perheen voimin yhdessä, pitkästä aikaa! Talonrakennus on siinä pisteessä, että tänään sinne on nostettu seiniä pystyyn, eikä miehellä enää viikonloppuna ollut mitään duunia siellä tehtäväksi. Kyllä olikin mukavaa olla vaihteeksi kaikki yhdessä 🙂 Ulkoiltiin, pyöräiltiin (heh, siellä raksalla katsastamassa mitä kamaa sinne oli perjantaina tuotu 😉 ), syötiin yhdessä, loikoiltiin kotona ja pihalla. Nautinnollista!

 

Tosin minulla koko viikonloppu meni vielä sellaisessa hämärässä tilassa, jossa puolet minusta tajusi, että loma on alkanut, puolet kävi koko ajan työasioita läpi. Näin unia töistä ja heräsin aamulla uusin suunnitelmin opiskelujeni suhteen. Oli kovin vaikea mieltää, ettei aamulla tarvitsekaan lähteä töihin – niin hädin tuskin ymmärsin, että oli edes viikonloppu! Se toinen puoli sitten yritti relata sen toisenkin edestä ja tosiaan en viikonloppuna juuri konetta kohti katsonut edes. Luin kirjaa (aloitin uuden kierroksen Evanovichin Full-sarjaa elokuuta odotellessani: silloin on monta hartaasti odotettua publish datea ja saan taas uutta luettavaa!).

 

Viime yö oli jo edellisiä parempi; näin tosin jotain etäisesti work-related unta, mutta niin absurdia, että se erosi jo edellisöiden suunnitelmallisista stressiunista selvästi. Ja tänään, kun mies on töissä töissä ja minä kolmisin tyttöjen kanssa, alkaa kummasti kasvaa se prosenttiosuus minusta, joka ymmärtää olevansa lomalla.

 

Meillä on tyttöjen kanssa ihanan rela loma alkamassa ja vähitellen osaan tosiaan siitä nauttiakin. Saadaan tehdä ihan mitä halutaan. Tänään on käyty katsomassa meidän talon pystyksen edistymistä ja Jumbon Prismassa ostamassa piirustuspaperia ja kynsilakkaa (ja vähän jotain muutakin, kuten esim. popsikoita ja maitoa). Ollaan siivottu huoneita, tytöt on leikkineet ja kynnetkin on lakattu koko poppoolta. Pieniä suunnitelmita on, kuten Serenaan menoa ja ensi viikolla treffit yhden ystäväni kanssa ja huomenna tulee mutsi illalla kyläilemään. Jotain kivaa pitää tietenkin suunnitellakin 🙂

 

Aah, kyllä tämä lomafiilis tästä vähitellen valtaa!

Monesti on tullut valiteltua sitä, miten hirveän vaikeaa se aamunouseminen minulle on. Koska se todellakin on. Johtuu tietenkin siitä, että illalla tulee valvottua, eikä mentyä ajoissa nukkumaan. Se on vaan helpommin sanottu kuin tehty. Siis se, että menisi ajoissa nukkumaan. Kun illalla ei uni tule. Mutta aamulla nukuttaisi. Se on sisäänrakennettua.

 

Iltaisin voin olla väsynyt ja ajatella, että tänään menen ajoissa sänkyyn. Voin vaikka pestä hampaani yhdeksän aikaan, kuten monesti teenkin. Hampaidenpesusta on kuitenkin piiitkä matka sänkyyn asti! Normaali-iltoinakin välissä on telkkari, kirjoja, tietokone, päiväkirja, milloin mitäkin. Eilen illalla päässäni kuitenkin naksahti pahemman kerran, jopa minun (tai ehkä juuri minun 😉 ) standardieni mukaan.

 

Eilen illalla puoli yhdeksän aikaan vihdoin ryhdistäydyin ja aloin viikkailla pyykkejä kaappiin. Katsoin samalla Moonlightingin yhtä jaksoa, pyykkien laitto on niiiin tylsää hommaa. Sain pyykit kaappiin ja ajattelin puoli kymmenen aikaan, että nytpä vielä istahdan lokoisasti sohvalle katsomaan toisen jakson Moonlightingia ennen nukkumaanmenoa.

 

Se olisikin ollut se normaali asia, mitä iltaisin teen. But not last night, nuh-uh.

 

Aloitin jo jakson. Pääsin alkumusaan asti, kun sain sen hetkellisen mielenhäiriön. Suljin telkun ja meninkin keittiöön siivoamaan. Tyhjensin ja täytin tiskikoneen, mutta sen sijaan, että olisin jättänyt asian siihen, päädyinkin pesemään koko keittiön, lattiaa ja kaappien sisuksia lukuunottamatta. Niin ja tuoleja – ai vitsi, tosikoisen tuoli olisikin varmaan tarvinnut pesun, se unohtui. Höh. Keittiön hohtaessa ajattelin, että on sopiva hetki pestä hampaat ja mennä nukkumaan.

 

Niinhän sitä luulisi. Menin pesemään hampaitani, mutta samalla tuijotin likaista lavuaaria ja pesin hampaitteni jälkeen sen. Ja sen jälkeen koko WC:n lattiaa myöti. Siihen mennessä minulla olikin jo niin kuuma, että menin ulos takapihalle vähän vilvottelemaan. Seurauksella, että aloin kastella pensasaitaa ja lopulta kastelin koko pihan.

 

Kello taisi olla jo vaille kaksitoista, kun viimein kömmin sänkyyn. Mutta mitä sitten tapahtui? En suinkaan nukahtanut heti, vaan aloin pyöritellä tätä blogientryä mielessäni. Looney mikä looney.

That’s where I long to be… Tosin just meni aurinko pilveen.

 

Juhannus hujahti ohi vuoroin vilpoisissa, vuoroin helteisissä tunnelmissa. Perjantaina oli vilpoisaa, kun lähdettiin Keuruulle konferenssiin ja epäiltiin jo, että iltaa myöti alkaisi oikein paleltaa. Mutta eipä sentään. Pärjäsi siellä ihan teepaidassa, suurimmaksi osaksi. Oli nostalgista käydä konfassa, niin monen vuoden tauon jälkeen. Kaikki ne teltat tuttuine tuoksuineen. Hämmästyin vain sitä, etten millään kyennyt muistamaan, oliko pikkusiskoni siellä silloin aikoinaan mukana vai ei. Kumpikin on painellut pitkin juhlakenttää omien kavereidensa kanssa niin tiiviisti.

 

Loppujuhannus kuluikin ihan mökillä. Olin suunnitellut tekeväni lauantaina vähän töitä, näitä töitä töitä, keventääkseni tämän päivän työtaakkaa, mutten millään malttanut. Aurinko paistoi kuumasti, oli ihanaa loikoa bikineissä laiturilla ja seurailla lasten touhuja vedessä ja maalla. Sitä paitsi tytöt myös kaipasivat äitin ja isin seuraa siinä määrin, että parempi olikin vaan viettää aikaa lokoisasti heidän kanssaan. Työt ehtii tehdä kyllä, jos tiukkaa olisi tehnyt, niin vaikka tänään vaikka kuinka myöhään. Mutta sainpa sentään urakan valmiiksi jo kahden aikaan 🙂

 

Sunnuntaina jatkui sama laiturimeininki. Itse makoilin tai istuskelin laitsalla bikineissä, lapset – niin omat kuin heidän serkkunsakin – uivat ja nauttivat vedestä, välillä tulivat pyyhkeelle lämmittelemään ja taas uimaan. Sitähän se kesä parhaimmillaan on 🙂 Sitä se on omakin kesä lapsena ollut. Nyt sitä vaan tyytyy katselemaan lasten uimista ja pulahtamaan itse vain satunnaisesti vähän vilvottelemaan (melko kylmään) veteen.

 

Juhannuksen mielenkiintoisia luontoilmiöitä, siinä laiturilla havainnoiden, oli nälkäiset ahvenet. Niitä oli lauantaina siinä oikein monta, ihan sellaista 10-15senttistä ahventa, jotka tulivat näykkimään varpaita tai sormenpäätä. Miehen veli kun kuuli tästä, totesi, ettei sitten ainakaan mene enää järveen uimaan alasti. Varmempi varmaan niin 😉 Meidän lasten 13vuotias vielä niin ihanan viaton serkkutyttö hämmästeli, miten se uikkari muka auttaa siihen, jos kala tulee ja nappasee varpaasta 😀

 

Tänään onkin sitten palailtu arkeen, vielä ilman lapsia. Tällä kertaa se oli esikoinen, joka oli eniten murheissaan. Kovasti koitti olla näyttämättä ikävää koko viikonlopun ja vielä lähtöhaleja halittaessa, mutta kyllä minä tyttäreni tunnen. Tosikoinen vietti viikonlopun minussa nyhjäten ja jäi yllättävän hyvillä mielin namiastian ääreen, kun me miehen kanssa lähdettiin.

 

Onhan minullakin niitä vähän ikävä, mutta kyllä tämä ihan hyvääkin tekee. Arkiviikko menee nopsaan ja perjantaina tulevatkin jo kotiin. Ja sitten meillä on loma yhdessä, siis minulla ja tytöillä.