Category: Archive – really old stuff
From the old Live Spaces blog
Ikävän ainekset
Viime yön nukuin samassa 130cm leveässä sängyssä nuoremman tyttäreni kanssa. Alkuyö meni mukavasti, kumpikin omalla puolellaan. Jossain vaiheessa aamuyötä tytär alkoi pyöriä ja etsiä peittoa; mökki oli viileä, huomasin, ja peittelin lapsen ja napsautin lämpöpatterin päälle. Vähän myöhemmin, melkein aamulla luulisin, löysin itseni aivan sängyn laidalta, tytär aivan minussa kiinni. Yritin vaihtaa asentoa vaivihkaa, jolloin tytärkin havahtui sen verran, että tuli vielä lähemmäs, työntäen päänsä poskeani vasten.
Niin oli pehmoinen ja suloinen se oman lapsen pää, että painoin poskeni päälakea vasten ja huokaisin onnesta, vaikken sen jälkeen enää kunnolla nukkunutkaan. Olihan melkein aamu ja on se vaan onni, kun on kaksi ihanaa lasta. Aamulla anoppi kysyi, nukuttiinko hyvin, johon vastasin, että kyllä siihen saakka kun tytär tuli aivan kiinni minuun. Tytär siitä aamupalapöydästä saman tien kommentoi: "Mä tulin suhun kiinni, äiti, siksi kun mä rakastan sua!" Mitäpä siihen muuta voi sanoa, kuin "tiedän, ja koska minäkin rakastan sua, en työntänyt sua pois".
Hassua sinänsä, että tosikoinen on lapsistani ennen aina ollut se, joka on nukkunut paremmin omassa sängyssään kuin vieressä. Esikoinen se ei meinannut millään viihtyä kuin vieressä, ja välillä mietin, tuliko sittenkin työnnettyä hänet liian aikaisin omaan huoneeseen. Mutta kun minä en enää nukkunut lainkaan, tytön ollessa samassa huoneessa ja samassa sängyssä! Silti senkin jälkeen melkein vuoden ajan esikoinen tuli joka yö meidän väliin ja nukuttiin kuin se perhe siinä vanhassa Libero-mainoksessa "ainakin lapsesi nukkuu hyvin". Asialle oli pakko tehdä jotain, kun aloin väsyä liiaksi.
Muutoinkin tosikoinen oli vauvana ja vielä pari vuotta sitten sellainen omien polkujen kulkija, että kaipasi syliä ja läheisyyttä varsin vähän. Esikoinen puolestaan pienempänä viihtyi sylissä vaikka kuinka. Nyt on toisin päin. Tosikoinen olisi sylissä jatkuvasti, esikoiselta saa toisinaan melkein kerjätä halia. Niin isoa on olevinaan. Vaikka tuleehan hänkin syliin ihan itsekseenkin toisinaan, onneksi. Ja sanoo, että rakastaa minua. Ihaninta maailmassa on lapsen kädet kaulassa, märkä suukko poskella ja ne suloiset sanat "äiti, mä rakastan sua".
Omat pienet lapset. Niin isoja ja itsenäisiä he ovat silti jo molemmat, että sinne jäivät mummin ja serkkujen kanssa mökille tuosta noin vaan. Hyvä että malttoivat äitiä halatakaan enää ennen lähtöäni. Itselläni valuivat autossa ikävän kyyneleet poskia pitkin, kun ajelin mökiltä pois päin.
Tiedän kyllä, että vielä niille lapsillekin tulee ikävä. Toivottavasti silloin muistavat, mitä olen opettanut. Että ikävä on hyvä asia, sillä siitä tietää, että rakastaa.
Ruuhkasuomi valtaa Suomen
Meillä kilisteltiin tänään duunissa shampanjalaseja (lue: muovimukeja), ei tosin "perjantain kunniaksi" kuten eräs työkaveri sanoi kurssilaisilleen, vaan ihan, hmm, muista syistä. Minä valikoin autoilija-version, koska olin hetikohta lähdössä autolla hakemaan lapsia ja saman tien vielä Keski-Suomeen mökille. Tämän kun ääneen totesin, eräs toinen työkaveri totesi, että ota shampanjaa sitten vaan, eihän sinne liikenteeseen selvänä uskalla mennä.
Vitsihän se tietenkin oli, mutta rehellisesti sanoen, oli se aika pelottavaa. Nimittäin mökkimatka. Päivittäin suhailen pääkaupunkiseudun työmatkaruuhkissa, joita moni pitää aivan kamalina ja pelottavina. Mutta ne eivät ole mitään verrattuna siihen aggressiiviseen joukkioon, joka kesäisen työviikon päätteeksi änkee Lahdenväylälle suuntana kesämökki. Niitä samoja työmatka-autoilijoita kyllä, mutta jos töihin ja sieltä himaan onkin arkisin kiire, on kesämökille näemmä tuplakiire.
Moottoritie on täynnä autoja, ajetaan sataakolmeakymppiä ilman turvavälin poikastakaan, ohoh! nyt jarrutetaan, no vaihdetaan kaistaa väliin jota ei ole. Maantie – tai kai se on jonkin matkaa ihan moottoriliikennetie – on myös täynnä autoja. Ajetaan kilometrien mittaisessa letkassa, milloin kasiakymppiä, milloin sataakymppiä (nopeusrajoituksista riippumatta), ei edelleenkään pidetä turvaväliä (turvaväli on nynnyjä varten!), ohitetaan yksi auto, kohta toinen auto, hupsista! menipä vähän tiukaksi ohitus, mutta kun pitää päästä ohi! Vaikkei siitä mitään kostukaan. Jono jatkuu silmän kantamattomiin.
Että aja siinä sitten itse turvallisesti! Ainakin yritin. Ja päästiin me ihan kunnialla perillekin. Me ja miljoona muutakin pääkaupunkiseutulaista, apparently.
Täällä mökillä on ihanan rauhallista. Istuin rantakalliolla katselemassa auringon painumista metsän taa ja järven höyryämistä viileässä illassa. Smoke on the water, fire in the sky. Ihana katko kaikelle sille ruuhkalle, mitä koti- ja työelämässä tällä hetkellä on. Duunia on vielä pari viikkoa lomaan ja lisää projektia pukkaa. Vaikka mikäs siinä, ainakaan ei tekeminen lopu, vaikka loma lähestyy! Kotona onkin seuraavat kaksi viikkoa varmaan ihan aavemaiselta tuntuva hiljaisuus, kun lapset jäävät tänne mökille minun palatessani sunnuntaina taas stadiin ja maanantaina sorvin ääreen.
Ehkäpä ne arkipäivien liikenneruuhkatkin taas vähän hellittävät – ovat jo vähän hellittäneetkin – kun yhä useampi kaahaa sinne mökilleen ihan jäädäkseen (samalla tavalla jäädäkseen kuin tosikoiseni ei sanojensa mukaan enää ikinä palaa päiväkotiin, paitsi sitten elokuussa 😉 ).